29.6.2015 
Pähkäilimme ystävieni kanssa juhannusaattona valmistammeko syötävät ulkotulella vaiko sisällä hellalla. Viileä sää sai meidät jäämään sisälle. Ruoka kypsyi uunin nappulaa vääntäen.
Mieleen nousee eräs tapahtumasarja vuosien takaa. Olin Mikkelissä eräiden ystävien kanssa. Huomaisn kirjaston ilmoitustaululta tilaisuuden, jossa kerrottaisiin Pietarin kaatopaikan asukkien auttamisesta. Mennään kuuntelemaan, ehdotin.
Kuulimme, kuinka kaatiksella asuville romaneille oli viety ruokaa, vaatteita ja toivoa. Näimme videon, jossa lapset kulkivat resuisina kumisaappaissa kaatopaikan liejussa. Uh.
Ikinä en… – Kun palelen, voin mennä sisälle lämpimään, ja kun tulee nälkä, kaapista löytyy ruokatarvikkeita. Nämä värjöttelevät pelti-ja kartonkilevyistä kyhätyissä hökkeleissään ja etsivät kaatopaikalle tulevista kuormista syötävää. En ikinä voisi mennä tuonne! En kerta kaikkiaan kestäisi kohdata näitä ihmisiä ja heidän olojaan! Ilmaistuani tämän ponnekkaasti ystävilleni kuulin vierestäni: koska mennään hakemaan viisumit?
Oli myöhäissyksy, joten hankimme lämpimiä vaatteita ja talvisaappaita lapsille ja aikuisille ja sulloimme ne muovikasseihin. Tarkoituksena oli jakaa ne paikan päällä, koon ja tarpeen mukaan. Pietarissa ostimme autot täyteen ruokaa, pesutarvikkeita yms. Jaoimme ne niin moneen muovikassiin kuin kaatiksella asui perheitä. Mikkeliläismies tiesi määrän. Sitten ajoimme sinne tavaratilat, jalkatilat ja sylit täynnä nyyttikasoja.
Koko kaatopaikan asuinyhteisö oli hetkessä autojemme ympärillä sinne saavuttuamme. Romanimies, joka oli kirjastossa kertonut näistä ihmisistä, puhui ensin heille. Varmaankin siitä, kuinka Jumala välittää heistä ja kuinka rakkaita he kaikki ovat Hänelle. Sitten alkoi ruokapussien jako.
Ihan absurdi kokemus. – Aluksi otimme autosta kasseja ja ojensimme niitä lähinnä seisoville, mutta vähitellen tilanne muuttui kaaokseksi. Ilmeisesti ihmiset alkoivat pelätä, että jäisivät ilman. Ja niin he tunkivat joka ovesta autoon hamuten itselleen kassia. Yhdellä äidillä oli vauva kantoliinassa selässään. Äidin kurottaessa sisälle autoon, takana olevat työnsivät niin että vauva oli joutua autonoven murjomaksi. Pitelin ovea kaikin voimin huutaen ihmisille että odottaisivat vuoroaan, kaikille riittää. Ihan turhaan. Ensinnäkin he eivät ymmärtäneet englantia, toisekseen kukaan ei olisi kuunnellut vaikka olisin osannut heidän kieltään. Äiti ja vauva selvisivät jollain ihmeellisellä tavalla, mutta nyt olin itse joutunut puristuksiin autonoven ja ihmismassan väliin. Vilkaisin ympärilleni pyytääkseni apua matkakumppaneiltani. He olivat nousseet turvallisen matkan päähän viereiselle kukkulalle. Urhoolliset ystäväni, jotka niin suurella innolla olivat halunneet lähteä tälle reissulle…
Varjelusta oli varmaankin että kukaan ei murskaantunut siinä rytäkässä. Kun autot olivat tyhjät, aikuiset katosivat mökkeihinsä tutkimaan ja jakamaan kassiensa sisältöjä. Lapset jäivät. Eniten yllättynyt olinkin siitä, kuinka iloisia ja välittömiä nämä lapset olivat. Jollei ottanut huomioon risaisia vaatteita ja likaisia kasvoja, ei olisi uskonut, että he elivät sellaisissa olosuhteissa. Lasten uteliaisuus ja aitous teki heidän kohtaamisensa helpoksi ja luontevaksi. – Tuo reissu poisti minusta pelkoa kohdata äärettömässä puutteessa eläviä ihmisiä. (En tosin tiennyt, että edessä olisi vielä monia sellaisia reissuja, joissa sieluani rutistettaisiin, venytettäisiin ja vanutettaisiin ja joissa joutuisin ‘kuolemaan itselle’.)
Aarteita Jumalan sydämessä – Vuosia myöhemmin kuulin, että viranomaiset määräsivät tuon kaatopaikan hökkelikylän purettavaksi ja sen asukkaat karkotettavaksi takaisin kotimaahansa. Ties millaisiin oloihin. – Ja kuitenkin: jokainen heistä on aarre Jumalan sydämessä. Niin kuin mekin, sinä ja minä. Ja läheisemme.
The best of whoever you are – Nina Åström
“Ole tähti taivaalla, kyynel silmässä, virkistävä suihku, hymy kasvoilla, valo pimeässä,
ole parasta mitä voit olla – aarre Jumalan sydämessä
ole kukka tai puu, ole kukkula jollet voi olla vuori, ole lähteen kirkas vesipisara
vaikka olisi kuinka vaikeaa, ole se joka sinut on tarkoitettu olemaan
ole polku jollet voi olla valtatie, Ole puro, jollet voi olla meri, ole syvimmän tunteen varjo
ole parasta mitä voit olla – aarre Jumalan sydämessä”
Kaikki tulevat näkemään kirkkauteni – Jumala ilmoitti Jesajan kautta n. 700 v. ennen Jeesuksen syntymää:
Minä saavun kokoamaan kaikki kansat ja kielet, ja kaikki tulevat ja näkevät kirkkauteni. Ja heidän keskellään minä teen ihmeen ja heidän joukostaan lähetän eloon jääneitä vieraiden kansojen luo Tarsisiin, Putiin, Ludiin, Mesekiin, Tubaliin ja Javaniin, kaukaisille saarille ja rannikoille, jotka eivät ole kuulleet minusta puhuttavan eivätkä nähneet minun kirkkauttani. Nuo, jotka lähtevät, kertovat vieraiden kansojen keskuudessa minun kirkkaudestani. (Jes. 66: 18-19)
Kotiin palatessa – Aina kohdattuani jollain reissulla äärettömässä puutteessa eläviä ihmisiä ja palattuani sitten takaisin omiin kotioloihini juoksevine vesineen ja sähköineen, iskee jonkinlainen morkkis. Miten minä voin täällä elää näin helppoa elämää, syödä kun olen nälkäinen, kun toisilla ei ole mitä laittaa suuhunsa kuivuuden vietyä maissisadon. Täkäläiset ruokakaupan yltäkylläiset valikoimat ja turhaakin turhemmat tuotteet saavat minut miltei fyysisesti voimaan pahoin. Päätän ruveta askeetiksi. – Kunnes taas palaan “normaalielämään”.
Kaukaisille saarille ja rannoille… Mietin niitä lukuisia, jotka ovat jättäneet mukavan elämänsä taakseen ihan kokonaan, ei vain yhden tai muutaman reissun ajaksi. Lähteneet Intian orjasaarelle, kuten eräät herrnhutilaisnuoret. Taikka saarelle, jolle karkotettiin leprasairaat, kuten mm. hollantil. Isä Damien. Tietäen, että paluuta saarelta ei ole.
Nämä halusivat viedä toivoa toivottomille, eristyksessä eläville. Toimia heidän parissaan, auttaa ja tukea heitä kaikin tavoin. Ja ennen kaikkea välittää Kristuksen Rakkautta heidän kuultavakseen, nähtäväkseen, koettavakseen.
Jumalan kirkkautta – Niin monet lähetystyöntekijät ovat matkanneet kaukaisiin maihin tietämättä, mikä heitä siellä odottaa. Ovat opetelleet vieraan kielen ja kulttuurin, perustaneet lukutaidottomille kouluja, opettaneet monenlaisia elinkeinotapoja. He ovat vieneet Jumalan Rakkautta ja huolenpitoa näihin paikkoihin. Hänen kirkkauttaan. – Millainen kutsu ja palo sen seuraamiseen heillä onkaan ollut sydämessään!
Mihin Jumala kutsuu minua/sinua? Ihan varmasti Hän haluaa meidän levittävän Valoaan lähipiirissämme (ja missä sitten yleensä liikummekin). Mutta saattaa olla, että Hän kutsuu joskus muuallekin. Paikkoihin, joissa on vaikeaa; paikkoihin, joissa tarvitaan rohkaisua, kuuntelevaa korvaa, auttavaa kättä. Eikö ole oikeastaan aika ihmeellistä, että suuri Jumala haluaa käyttää meitä pieniä ihmisiä oman Kirkkautensa levittämiseen tässä maailmassa?
. 
Muut tekstit: Ps. 145: 3-7, 2. Tim. 3: 14-17/Ap. t. 26: 12-23 ja Mark. 3: 13-19.
