Kirkastettu

30.7.2019 – Miten suloiselta tuntuikaan lämpö iholla aamuvarhaisella, venytellessä laiturilla ja aamiaisella kuistilla, muut ateriat päivävarjon suojassa, vedessä vilvoittelut auringon hohkatessa keskitaivaalta.  
Hauveli otti ensimmäiset uimaharjoitukset ja tuntui olevan mielissään uudesta taidostaan. (Viime kesänä ei voinut uittaa pentua sinilevän takia).


Poikani, jonka kanssa mennään välillä kaksistaan mökille (vaimonsa kun ei tykkää mökkeilystä) loihti meille makoisia kesäaterioita (tomaatti–mozarella- basilika- ym. salaatteja, uusia perunoita sillin ja kampelafileiden kanssa, hölskypottuja ja pyttipannua yli jääneistä aineksista, mansikka- & hedelmäjälkiruokia jne.). Ah millaista makujen yhteensointuvuutta – makusinfoniaa suorastaan; gourmetherkkuja arkisista aineksista! Kuinka kaikki maistuikaan niin taivaallisen herkulliselta! On kyllä juhlaa syödä toisen laittamaa ruokaa!

Aina yhtä innokas hauveli otti tapansa mukaan kaiken irti väsymättömästä leikkikaverista (emäntänsä kun jaksaa vain tietyn ajan heitto- ja hakuleikkejä) ja kaikesta muustakin tekemisestä. Se sai myös kokea 1. kerran optaroinnin haasteita ja ihanuutta.
Su:na poikani halusi odottaa ennusteen mukaista tuulta ennen kuin kantoi optimistijollan rantaan. Aikamoista menoa: kova aallokko viskasi vettä jollaan, minä pitelin laidoista ja hauvan pelastusliivin kahvasta tiukasti. Hui, kaadutaanko, kysyin peräsintä ja purjetta tottuneesti käsittelevältä pojalta, kun jolla välillä kallistui niin että laita viisti vettä. Poikani rauhoitteli hymyillen että muistatko kun koetettiin saada optaria nurin eikä onnistuttu.
Olimme ihan märkiä rantaan palatessamme, onneksi vesi oli lämmintä (kuin linnunmaitoa, kuten naapurit totesivat uidessaan). Se oli seikkailu, totesimme (poikani tietää että äidillään on runsaasti seikkailumieltä vaikka välillä vähän pelkääkin) ja lämmitimme tyytyväisinä saunan.


Mutta niin on hauvallakin, seikkailumieltä nimittäin. Seur. pv:nä se märkäseikkailusta huolimatta hyppäsi taas innolla jollaan. Nyt tuuli oli lempeä, aurinko hymyili ohuen pilviharson läpi ja laineet taputtelivat pehmeästi optarin pohjaa. Ai että nautimme.
Poikani rohkaisi minua vaihtamaan kipparin paikalle. Oli kiva kokeilla sitäkin: seurata lähestyviä tuulenpuuskia, oppia kiristämään ja löysäämään purjetta sopivasti ja kääntämään peräsintä oikeaan kulmaan. Se on minusta aina yhtä jännää, kuin 1. kertaa kokisi.

Hyviä keskusteluja, lukemista, taivaan pilvien seuraamista, leppoisaa oloa, tekemiset ja niiden ajoittamiset fiiliksen mukaan…
”On hyvä, että me olemme täällä”, totesi Pietari jotain oikein hyvää ja erityistä kokiessaan. Siihen hyvään – mitä se sitten milloinkin onkaan – ei vaan aina voi jäädä.

Oli hyvä loma, totesi poikani palatessamme kaupunkiin. Ihana, vahvistin ja hauva taisi olla  samaa mieltä. Kiitollinen olo jäi kaikesta. 🙂

 

Heinäkuun Taizé-rukous:

Jeesus, ilomme, kutsut meitä
seuraamaan itseäsi,
ja me ymmärrämme
että evankeliumisi voi muuttaa
niin sydämemme kuin elämämme. (Veli Roger)

Säteilevä kuin aurinko – Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin sekä Jaakobin ja tämän veljen Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä: hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo.
    Samassa heille ilmestyivät Mooses ja Elia, jotka keskustelivat Jeesuksen kanssa. Pietari puuttui puheeseen ja sanoi Jeesukselle: ”Herra, on hyvä, että me olemme täällä. Jos tahdot, teen tänne kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.”
    Pietarin vielä puhuessa loistava pilvi verhosi heidät ja pilvestä kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!” Kun opetuslapset kuulivat äänen, he heittäytyivät maahan kasvoilleen suuren pelon vallassa. Mutta Jeesus tuli heidän luokseen, kosketti heitä ja sanoi: ”Nouskaa, älkää pelätkö.” Ja kun he nostivat katseensa, he eivät nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.  (Matt. 17: 1-8)

Korkealle vuorelle yksinäisyyteen Kun Jeesus halusi viettää aikaa taivaallisen Isänsä kanssa, hän vetäytyi yksinäiseen paikkaan. Nyt hän kuitenkin otti luottokolmikkonsa mukaansa. He nousivat korkealle vuorelle.
Taaborin vuori, jota pidetään tuona vuorena, ei kyllä ole järin korkea, mutta erottuu kyllä ympäristöään huomattavasti korkeammalle. Minusta ei ole niinkään merkitystä sillä, kirkastettiinko Jeesus Taaborin tai Hermonin vuorella (joka on todella korkea). Mielenkiintoisinta on se, mitä vuorella tapahtui.

Valkeaksi kuin valo Pietari, Jaakob ja Johannes saivat olla näkemässä jotain aivan ihmeellistä. Kyllähän he olivat jo kaikenlaista Mestarinsa kanssa kokeneet, mutta tämä ylitti varmaankin heidän mielestä kaiken siihenastisen.
Heidän silmiensä edessä Jeesuksen olemus muuttui niin hohtavaksi, että hänen kasvonsa säteilivät kuin aurinko ja vaatteensa muuttuivat valkeiksi kuin valo.

Elias ja Mooses Ikään kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi ihmeteltävää – paikalle ilmestyvät vielä Elias ja Mooses, jotka alkavat keskustella Jeesuksen kanssa. Olivatkohan opetuslapset niin häkeltyneitä kaikesta, etteivät kuulleet tai muistaneet jälkeenpäin mitä Jeesus ja taivaasta ilmestyneet profeetat keskustelivat keskenään? 
Luukkaan mukaan Pietari, Jaakob ja Johannes vaipuivat uneen ja havahtuivat siihen, että Elias ja Mooses ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessaan ja puhuivat Jeesuksen poislähdöstä, joka toteutuisi Jerusalemissa. (Luuk. 9:30-32).
Joten sen verran he ainakin kuulivat.

Kolme majaa Pietari oli poissa tolaltaan. Mitäköhän hänen mielessään liikkui?
Mitä seuraavaksi tapahtuisi? Mitä kaikkea Elia ja Mooses voisivatkaan vielä kertoa taivaasta, kuolemanjälkeisestä elämästä ja muusta sellaisesta, josta vain edeltämenneet voivat tietää?

Tulisiko tänne vuorelle ehkä vielä muitakin tästä elämästä lähteneitä profeettoja?
Eliahan oli otettu taivaisiin opetuslapsensa silmien edessä. Mitä jos tuo Jeesuksen kirkastuminen merkitsikin sitä, että hänet otetaan nyt taivaallisiin ulottuvuuksiin? Ei, sitä ei saa tapahtua!
Laitetaan heille varmuuden vuoksi majat, niin etteivät lähde, vaan jäävät luoksemme!

Loistava pilvi verhosi opetuslapset kokonaan. Pilvestä kuuluivat sanat: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!”
Tämä oli jo liian pelottavaa! Opetuslapset lankesivat maahan.

Sumu – Kun sumupilvi ympäröi ja jostain kuuluu ääni, se voi kyllä olla pelottavaa.
Tuli mieleen eräs ihan maallinen ääni sumusta, kokemus nuoruudenajoilta.
Ajoimme ystäväni kanssa Belgiassa (AD 1971) pientä maantietä pitkin. Illalla laskeutui uskomattoman sankka sumu. Emme nähneet mutkittelevasta tiestä metriä enempää eteemme. Toisella puolella oli kivimuuri, toisella oja. Totesimme, että nyt täytyy vain pysähtyä johonkin ja odottaa, kunnes tuo paksu sumu hälvenee ympäriltämme.

Koska kapean autotien varteen ei voinut jäädä, käännyimme seuraavalle näkemällemme pienelle hiekkatielle. Tien kummallakin puolella oli niittyä. Tähän jäädään odottelemaan sumun hälvenemistä, tuumasimme. 
Samassa alkoi kuulua koiran haukuntaa. Valot syttyivät talossa (jota emme olleet sumusta erottaneet) ja oviaukossa näkyi isokokoinen hahmo, joka näytti pitävän jotain pitkää kädessään (kiväärikö?). Mies huusi meille vihaisena jotain, mitä emme ymmärtäneet.
Pelästyin aika lailla, mutta ystäväni totesi rauhalliseen tapaansa, että taitaa olla parasta jatkaa matkaa ja peruutti takaisin ajotielle. Jatkoimme mateluvauhtia eteenpäin.

Se, mihin tuona yönä päädyimme, oli nolo juttu, vaikka jälkeenpäin kyllä nauroimme sille makeasti. Saavuimme pikkukylään, jossa oli aivan pimeää. Ihmiset nukkuivat. Arvellen että majapaikan löytyminen tässä sumussa ja täyspimeässä kylässä olisi mahdoton tehtävä päätimme parkkeerata johonkin avaralta tuntuvaan paikkaan, jossa emme olisi kenenkään tiellä, ja nukuimme autossa.
Ällistyksemme oli melkoinen herätessämme aamulla: ympärillämme oli markkinatori, jossa oli täysi kuhina menossa: koko kylän asukkaat tuntuivat olevan ostoksilla. He kiersivät automme ja hymyilivät uupuneille matkaajille.
Apua, miten ikinä pääsemme pois näiden kojujen seasta?! Jotenkuten se kuitenkin onnistui, olivat varmaan pystyttäneet kojunsa sitä silmällä pitäen.
Ei kyllä tullut mieleen jäädä ostamaan aamiaisherkkuja torilta, sen verran nolo olo oli! Mutta sumu oli hälvennyt, aamu oli kirkas ja oli hyvä jatkaa matkaa. 🙂

“Kuulkaa häntä” kristinuskon ydinsanoma. Siinä mitä Jumalan Poika on sanonut, opettanut, miten toiminut – Isän Poikansa kautta meille antama toimintamalli niille, jotka haluavat seurata Häntä. Ja niillekin, jotka eivät vielä ole löytäneet Hänen tienviittojaan.

Hän on Valo, joka valaisee tiemme, Hän opastaa kun tunnemme olevamme eksyksissä itsessämme, elämässämme tai ympäröivässä maailmassamme..  
Luojamme haluaa sanoa meille samoin kuin sanoi Pojalleen Kirkastusvuorella:
”Sinä olet minun rakas lapseni, johon minä olen mieltynyt”.

Tämä on ihana muistaa, erityisesti silloin, kun tuntuu että on yksin tai että joutuu itse selviämään jostain ylitsepääsemättömältä tuntuvasta tilanteesta.
Juuri sellaisena hetkenä tai aikana voi olla, että Poika sanoo: tule kanssani korkealle vuorelle. Saat nähdä ja kokea, kuinka lähellä taivas on. Saat kuulla ne sanat, jotka hoitavat sieluasi ja koko olemustasi: ”Sinä olet rakas!”

Kristuksen kirkkaudesta aioin oikeastaan ensin kirjoittaa tähän erään jutun, mutta laitankin nyt tällä kertaa tämän ihanan kohdan efesolaiskirjeestä:

Kirkkauden IsäMinä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet, ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa ja miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa. Se on sama väkevä voima, jota hän osoitti herättäessään Kristuksen kuolleista ja asettaessaan hänet istumaan oikealle puolelleen taivaassa. (Ef. 1:17-20)

Muut Kirkastussunnuntain tekstit ovat: Ps. 97: 1-2, 5-6, 10-11, 2. Moos. 3: 1-6 ja 2. Piet. 1: 16-18.