3.2.2021. Kantava hanki, jee! ‘Asioidentoimituslenkki’ toimii myös lämmittelynä kummankin jäsenille. Sen jälkeen monot jalkaan ja tossut tassuihin, ja latuja tekemään puhtaalle lumelle. Ah ihanuus!
Valtavasti iloa minulle on tuonut lasteni, pikku oppilaitteni ja sittemmin lastenlasteni välitön riemu jotain kivaa tehtäessä.
Samaa koen hauvelini kanssa: sen ilo on myös oma iloni. Hauvani ilo purkautuu ladulla loikkina, laukkana ja juoksuna: kivaa kun mamin sukset menevät lujaa! Ihan toista kuin kävelylenkkien tassuttelut!
Talutusvyön väsäsin vanhasta vyöstä, kokonaan joustavasta taluttimesta sekä vanhasta laitteesta irrottamastani kierrejohdosta. Toimii hyvin 5 kg:n koiralle, säästymme kumpikin nykäyksiltä.
Taivaallinen Isämme iloitsee, kun me, Hänen lapsensa, koemme iloa, näin uskon.
Viime viikolla pohdin, mikä on tuottanut minulle eniten tyydytystä elämässäni. Ensi pyhän otsikko, Kristus, Jumalan kirkkauden säteily, johdattaa minut automaattisesti miettimään tuota asiaa hengellisestä näkökulmasta.
Millä tavoin Kristus onkaan ilmaissut kirkkauden säteilyään, se on aina ollut täysin yllättävää, syvästi vaikuttavaa ja ihmeellistä.
Hänen Valonsa säteily on aina hämmästyttänyt, ja aina saanut jotain muutosta aikaan, joko itsessä tai muissa, joskus näkyvää, joskus sisäisesti tunnistettavaa.
Kristuksen kirkkauden säteilyn kokemiseen on omalla kohdallani usein liittynyt Jumalan läsnäoloon hakeutuminen. Hiljentyen, rukoillen tai etsien sitä, miten voin toimia Häntä palvellen.
Hän kuitenkin itse valitsee, milloin ja miten ilmaisee kirkkautensa, ja siihen on pienen ihmisen tyytyminen.
Hänen kirkkautensa – Kun Hän on jollain tavoin ilmaissut kirkkautensa, on ilon tai riemun sijaan aikaansaanut pikemminkin yllättymistä, hämmentyneisyyttä, ihmetystä, pyhyyden läsnäolon kokemusta ja/tai ääretöntä kunnioituksen ja pelonsekaista tunnetta. Jälkeenpäin olen kuitenkin ajatellut: voiko olla mitään tämän ihmeellisempää ja ihanampaa.
Alla olevassa evankeliumitekstissä Simeon näki pienessä temppeliin tuodussa pojassa Israelin kansalle luvatun Kirkkauden, kaikille kansoille Jumalan valmistaman Pelastajan ja Valon.
Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.
Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
– Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut.
Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. (Luuk. 2:22–33)
Simeon oli sanoistaan päätellen ikääntynyt mies. Saatuaan pidellä Jeesus-lasta käsivarsillaan hän oli kokenut elämänsä täyttymyksen: hän oli nähnyt Pyhän Hengen lupauksen mukaisesti Herran Voidellun. Hän sai sydämeensä rauhan. Tätä hän oli odottanut, ainoastaan tätä. Ei vain itsensä vuoksi, siksi että olisi itse halunnut kokea jotain näin suurenmoista ja ainutkertaista. Ei, vaan hän oli odottanut Jumalan lupauksen täyttymystä kansalleen ja kaikille maailman kansoille. Niinpä hän nyt oli valmis lähtemään.
Aloin miettiä: olenko odottanut Jumalan ilmestymistä tai lupauksen täyttymistä ainoastaan itselle, vai myös muille?
Olen kyllä usein odottanut Jumalan ilmestymistä ihan itseni takia. Että tuntisin olevani lähempänä Häntä tai että uskoni vahvistuisi. Tai että pääsisin jostain huolen aiheesta ja löytäisin takaisin luottamukseen, rauhan tilaan jonkin asian suhteen. – Arvelen kuitenkin, että Kristus ei ole siitä pahoillaan. Me kaikki tarvitsemme Häntä, ja saamme etsiä ja odottaa Häntä, ihan vain itseämmekin varten, kun sitä tarvitsemme.
Mutta mikä kiitollisuus onkaan täyttänyt sydämen, kun Hän on antanut kirkkautensa säteillä jollekin sellaiselle, joka on ollut epätoivoisessa tilanteessa ja todella tarvinnut sitä.
Mutta eihän näistä asioista (hengellisistä kokemuksista) sovi muille kertoa.. – vai sopiiko?
Viikon verran olen tuota pohtinut. Jotkut eivät varmaankaan näe siinä mitään ongelmaa. Joissakin se puolestaan herättää erilaisia neg. reaktioita ja ajatuksia. Mutta pitäisikö minun välittää siitä? Eikö minun pidäkin kuunnella ennemmin sitä, mitä Kristus haluaisi minun tekevän?
Kun tuota kuulostelin, tuli mieleeni, että juuri Kirkkautensa kauttahan Kristus kutsui minut seuraamaan itseään. Tilanteessa, jossa olin innolla tutkimassa sellaisia asioita (Egyptissä), jotka eivät Hänen sanojensa mukaan kuuluneet minulle. (Olen siitä joskus tässä blogissa kertonut; kuinka Hän ilmestyi minulle keskellä niin valtavan kirkasta Valoa, etten nähnyt ympärilläni olevia ihmisiä, en mitään muuta kuin Hänet sen kirkkauden keskellä, ja pyysi minua kääntämään huomioni sarkofagista ristiinsä, ja siihen, ettei Hän enää ole ristillä, vaan elävä.
Jos Hän kerran kutsui minut Kirkkautensa kautta, oliko tarkoitus, että pitäisin kokemukseni Hänen Kirkkautensa vaikutuksista omana tietonani, vai oliko tarkoitus, että kertoisin niistä myös muille (huolimatta siitä, mitä siitä ajateltaisiin)?
Tänään tuli vastauksena, että ei vain itselle, vaan myös muille. Toivon, että se. mitä nyt kerron, voisi tuoda rohkaisua jollekin. Luottamusta siihen, että Kristus on kanssamme, ja Hän näkee ja kuulee, mitä me tarvitsemme, ja Hän haluaa auttaa.
Olin pitämässä viikonloppukurssia (pe-su) paikassa, jossa ei ollut sähkövaloa, katulamppuja eikä häivääkään kaupunkivalojen kajastuksesta. Valonlähteinä olivat tulipesän liekit sekä lyhdyt.
Erään kurssilaisen kohdalla mietin, miksi hän oli mahtanut tulla tälle kurssille. Silloin kuulin sanat: “Hänessä tulee tapahtumaan suurin muutos.” Kysyin Jeesukselta, miten se olisi mahdollista, hänellähän on niin vahva suojakerros. – En saanut vastausta.
Tuohon aikaan minulla oli tapana kertoa kursseillani varsinaisen kurssiaiheen lisäksi jotain Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä tavalla, jonka koin tavoittavan paikalla olevia.
Tällä kyseisellä kurssilla tuo mainittu kurssilainen ilmaisi kielteisen kantansa asiaan. Se oli ok, olin osannut sitä vähän aavistellakin.
Lauantai-iltana hän kuitenkin antoi ymmärtää vähän kuin kautta rantain, että ehkä sitten kuitenkin se (= Jeesuksen ja Pyhän Hengen läsnäolo) voisi olla…
Sunnuntaiaamuna hän saapui kurssipaikalle täysin muuntuneena. Hän veti minut syrjemmälle ja kertoi mitä oli kokenut lauantai-iltana kurssipäivän päätyttyä. Hänen seisoi ulkona pimeässä, vain polulle asetettujen lyhtyjen valaistessa tietä parkkipaikalle. Yhtäkkiä hänet ympäröi äärettömän kirkas valo. Hän katsoi ylös nähdäkseen valon lähteen. Oli kuin kirkas valonheittäjä olisi sytytetty hänen yläpuolellaan, hän kuvasi. Mutta eihän täällä ole edes sähköä, hän kertoi ajatelleensa.
Samassa hän tunsi, kuinka koko se raskas taakka, jota hän oli kantanut, valui hänestä pois. Hänen olonsa tuli ihmeen keveäksi ja hän tunsi itsensä vapaaksi.
Mitä ihmettä siinä oikein tapahtui, hän kysyi. Sanoin että se oli Jeesuksen Kristuksen teko, Hän auttoi sinua.
Kurssilainen alkoi säteillä, ja hän (joka kurssin alussa oli ilmaissut, ettei hän halunnut ketään lähelleen) sanoi, että hänellä oli sellainen tunne, että hän haluaisi halata kaikkia, hän haluaisi halata koko maailmaa.
Kristus näki tuon ihmisen valtavan tuskan, ja ilmaisi tälle, kuinka Hän välittää, näkee, rakastaa ja auttaa.
Kristuksen seuraajana olemisessa ei ole kysymys kokemuksista, vaan uskosta. Joskus, silloin kun Hän näkee, että sitä tarvitsemme, Hän kuitenkin ilmaisee Kirkkautensa meille niin selkeällä tavalla, ettei se jätä epäilykselle sijaa.
Vapahtajamme haluaa meidän tietävän, että Hän on meitä varten. Hän haluaa vapauttaa meidän taakoistamme. Hän ei tyrkytä itseään, mutta Hän on kanssamme, jos ja kun me itse vain sitä haluamme.
Jumalan kirkkauden säteily – Sen, että Kristuksen kirkkaus on Hänen taivaallisen Isänsä kirkkautta, Jeesus ilmaisi mm. sanoen:
Uskokaa, kun sanon, että minä olen Isässä ja Isä on minussa. Ellette muuten usko, uskokaa minun tekojeni tähden.
Mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. (Joh.14:11,13)
Ja sitten joskus, ajan toisella puolella, me saamme katsella Hänen kirkkauttaan kasvoista kasvoihin;
Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. (1.Kor. 13:12)
Muut tekstit: Ps. 48:11–15, Mal. 3:1–2 ja 1. Joh. 1:5–7.