Katoava ja pysyvä kirkkaus – Jo kuolemaa palveleva virka, jonka säädökset oli kaiverrettu kivitauluihin, säteili sellaista kirkkautta, että israelilaiset eivät voineet katsoa Moosesta kasvoihin. Ja kuitenkin hänen kasvojensa kirkkaus oli katoavaa. Kuinka paljon suurempaa kirkkautta säteileekään Hengen palveluvirka! Jos kerran tuomion julistamisen virkaa ympäröi kirkkaus, paljon kirkkaampi loiste ympäröi silloin vanhurskauden julistamisen virkaa. Sen kirkkaus on niin ylivoimainen, että sen rinnalla himmenee se, mikä ennen säteili kirkkaana. Sillä jos sekin, mikä on katoavaa, säteilee kirkkautta, vielä paljon kirkkaampaa on se, mikä on pysyvää.
    Koska meillä on tällainen toivo, esiinnymme aivan avoimesti, toisin kuin Mooses, joka pani kasvoilleen peitteen, jotteivät israelilaiset näkisi katoavaisen loisteen häviämistä. Heidän mielensä paatuivat. Sama peite pysyy edelleenkin paikoillaan, kun he lukevat vanhan liiton kirjoituksia, sillä vasta Kristus sen poistaa. Yhä vieläkin heidän sydämensä päällä on peite Mooseksen lakia luettaessa. Mutta kun heidän sydämensä kääntyy Herran puoleen, peite otetaan pois. Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus. Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki. (2. Kor. 3:7–18)

Kirkkaudesta kirkkauteen – Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.
Vaikka ajattelenkin Paavalin tarkoittaneen taivaselämää, sitä, missä henkemme kohtaa Hengen ilman minkäänlaisia fyysisen tason rajoitteita, voisi minusta kuitenkin tuota ajatella jo tämän elämän kannalta.
Että kun siitä huolimatta, että tunnistamme omat pimeät kohtamme, vikamme ja vaillinaisuutemme, sittenkin uskaltaudumme tulla Hänen eteensä ja antaudumme avoimin sydämin ja mielin katselemaan/ihmettelemään Jumalan kirkkautta, silloin Hänen kirkkautensa alkaa valaista olemustamme, henkeämme ja sieluamme. Kukapa ei sellaista haluaisi? Itse ainakin haluaisin. 

Kirkastusvuorella – Noin viikon kuluttua siitä, kun Jeesus oli tämän puhunut, hän otti mukaansa Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin ja nousi vuorelle rukoilemaan. Hänen rukoillessaan hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen vaatteensa sädehtivät kirkkaan valkoisina. Samassa siinä oli kaksi miestä, Mooses ja Elia, keskustelemassa hänen kanssaan. He ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa ja puhuivat Jeesuksen poislähdöstä, joka oli toteutuva Jerusalemissa.
    Pietari ja hänen kanssaan olevat opetuslapset olivat vaipuneet syvään uneen. Havahtuessaan he näkivät Jeesuksen kirkkaudessaan ja ne kaksi miestä, jotka olivat hänen kanssaan. Kun nämä olivat lähtemässä Jeesuksen luota, Pietari sanoi: ”Opettaja, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.” Mutta hän ei tiennyt mitä sanoi.
Pietarin puhuessa tuli pilvi ja peitti paikan varjoonsa. Opetuslapset pelästyivät, kun näkivät miesten peittyneen pilveen. Pilvestä kuului ääni: ”Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!” Äänen vaiettua opetuslapset näkivät Jeesuksen olevan yksin. He pysyivät vaiti kaikesta kokemastaan eivätkä vielä silloin kertoneet siitä kenellekään.  (Luuk. 9:28–36)

Tätä evankeliumikohtaa on minusta aina yhtä ihanaa lukea. Olen kirjoittanut tästä tähän blogiin niin monta kertaa, että nyt jään vain hymistelemään hyväntahtoisesti ja myötäeläen Paavalille, joka sanoi ne sanat, jotka minäkin varmaan olisin tuossa tilanteessa sanonut,
Ja kuuntelemaan pilvestä kuuluvaa ääntä, jossa taivaan Isän ilmaisee, miten paljon Hänen Poikansa merkitsee, niin Hänelle kuin meille.
Ja jään taas kerran ajattelemaan ja ihmettelemään sitä, kuinka myös me olemme Luojallemme tärkeitä ja rakkaita. Ja kuinka Hän sen vuoksi haluaa, että me kuulisimme Hänen Poikaansa.
Sillä se vie meitä lähemmäs sitä, mitä osaksemme on alun perin suunniteltu: kohti Kirkkautta, joka pysyy. 🙂