27.11.2017  

Adventin ovella – Parin päivän kuluttua alkaa adventti ja taas piti tarkistaa, tarkoittiko sana odottamista vai ei. No ei tarkoittanut, tänäkään vuonna! (Varmaan joka vuosi tulee tsekattua asia. 🙂 )
Vaikka kyllä odottaminen siihen liittyy: sana tulee latinankielestä: adventus Domini = Herran saapuminen/tuleminen.

Riemua kulkueessa – Jeesus lähti toisten edellä nousemaan Jerusalemiin vievää tietä. Kun hän oli tulossa Öljymäeksi kutsutulle vuorelle ja oli jo lähellä Betfagea ja Betaniaa, hän lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Kun tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te otatte sen, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä.”
    Miehet lähtivät ja havaitsivat kaiken olevan niin kuin Jeesus oli heille sanonut. Kun he olivat irrottamassa varsaa, sen omistajat kysyivät: ”Miksi te viette varsan?” He vastasivat: ”Herra tarvitsee sitä.” He toivat varsan Jeesukselle, heittivät vaatteitaan sen selkään ja auttoivat Jeesuksen ratsaille. Kun hän sitten ratsasti, opetuslapset levittivät vaatteitaan tielle.
Jeesuksen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat:
      – Siunattu hän, kuningas, joka tulee Herran nimessä! Taivaassa rauha, kunnia korkeuksissa!
    Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: ”Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!” Mutta Jeesus vastasi: ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.” (Luuk. 19: 28-40)

Siunatut – Kaksi siunattua matkaa Jerusalemiin: Ratsastaja ja aasinvarsa. Varsan siunaus on että se saa kantaa selässään kuningasta – eikä edes ketä tahansa kuningasta, vaan Taivaan kirkkauden kruunaamaa.
Eläimet ovat herkkiä aistimaan asioita. Miltä tuosta nuoresta aasista mahtoi tuntua tuo kunniatehtävä? Se ei ollut vielä kuljettanut ketään selässään, joten sikälikin tämä oli sille ainutlaatuinen tapahtuma. Mutta tunnistaako varsa, että tuossa ratsastajassa oli jotain ihan erilaista kuin kuin sen isännällä tai ympärillä kulkevilla ihmisillä?
Ratsastajan taivaallinen siunaus, tunnistettuna ja ilmoille kajautettuna: Kuningas saapuu! Mutta joukossa on myös niitä, jotka hermostuvat: ei sovi tuollainen metakka! Teksti ei kerro, ovatko toppuuttelevat fariseukset Jeesuksen kannattajia, joita nolottaa toisten elämöinti; nyt ihmisiksi, lähestymme kaupunkia! Vai ovatko niitä, jotka seuraavat Jeesuksen kaikkia tekemisiä vain voidakseen asettaa hänet syytteeseen toiminnastaan?

Kivetkin huutaisivat – Roomalaiskirjeessä puhutaan siitä, miten koko luomakunta huokailee ja odottaa sitä, mikä on tulossa. Ehkä ei niin usein tule ajatelleeksi, kuinka luomakunta kaikkinensa on omalla tavallaan mukana siinä muuntumisprosessissa, jota me läpikäymme ihmiskuntana. Niille, joille luonto on rakas, on kärsimys nähdä sen riistoa ja turmelua. Mutta lisäksi on taso, jolla luonto näkymättömällä tavalla on osallinen siitä, mitä meissä ihmisissä tapahtuu ja miten me toimimme…  taso jolla ”kivetkin huutaisivat”, mikäli ihmiset vaikenisivat vanhan profetian täyttyessä. Profetia, joka annettiin jo aikoja ennen Jeesuksen syntymää. ”Sanokaa tytär Siionille: Katso, kuninkaasi tulee! Hän tulee luoksesi lempeänä, ratsastaen aasilla, työjuhdan varsalla.”

Viimeaikaisista uutiskuvista ja -videoista, joissa ketut, karhut ja sudet tulevat kesysti ihmistä lähelle, tulee mieleen Franciscus Assisilainen. Perimätiedon mukaan Franciscus jutteli eläimille, kertoi niille evankeliumia, ilosanomaa, ja nämä kuuntelivat hiljaa ja tarkkaavaisina. Franciscus puhui auringosta, kuusta, tähdistä, vedestä, kasveista ja eläimistä sisarinaan ja veljinään.

Yhteistä – Joskus kun tintti tai mustarastas tulee pihalla aivan vierelle ja viipyy siinä, katselee viereiseltä oksalta tai hyppelee vierellä tehdessäni pihatöitä, mietin, että onko tässä vain nyt tällaista kivaa yhdessäoloa, vai haluaisiko tuo lintu kertoa minulle jotain. Tai tulisiko minun kertoa jotain sille? Elämmekö siinä ’vain’ yhdessä tuota hetkeä, vai voisiko olla, että meitä yhdistäisi myös aavistus jostain muusta?
Odotammeko jollain syvällä tiedottomalla tasolla samaa? Kaipaammeko sitä, mikä on meille luvattu ja suunniteltu jo aikojen alussa?
Olemme usein niin sidoksissa tietynlaisiin ajatusmalleihin, että muunlaisten mahdollisuuksien pohtiminen voi tuntua ihan oudolta, suorastaan mahdottomalta. Itselleni tulee mieleen tätä pohtiessani, kuinka ajattelumme ja käsityksemme tuppaavat olemaan niin kovin ihmiskeskeisiä. Ehkä tarvitsisimme enemmän Franciscucsia ravistelemaan vähän tiettyihin muotteihin jämähtäneitä ajattelumallejamme.

Viehättävää on minusta se, kuinka värikkäästi, elävästi ja hauskastikin Raamatussa kuvataan ihmiskunnan, eläinkunnan, kasvikunnan, ja kivikunnan ja ihmiskäsin tehdynkin osallistumista Jumalan meille suunnittelemaan matkaan ja päämäärään.
Esim. Jesajan kirjassa, Jumalan lupauksessa: ”Iloiten te saatte lähteä matkaan, ja onnellisesti te pääsette perille. Vuoret ja kukkulat riemuitsevat teidän edessänne, ja kaikki metsän puut taputtavat käsiään. (Jes.55:12)
Tai kuten 1. adventtisunnuntain psalmilaulajan kehottaessa portteja ja ovia kunnioittamaan Jumalan Pojan saapumista: ”Kohotkaa korkeiksi, portit, avartukaa, ikiaikaiset ovet! Kirkkauden kuningas tulee.” (Ps. 24: 7)

Koko maa laulaa – Pyhästä kirjasta löytyy valtavan paljon Jumalan ylistystä. Myös luonnon – varsinkin silloin kun se on terve ja voi hyvin – voi nähdä Luojan ylistyksenä.     
Koko maa kumartuu eteesi, koko maa laulaa kiitostasi ja ylistää nimeäsi. (Ps.66:4)

Sirkkojen soitto – Eräs mies äänitti 90-luvulla heinäsirkkojen soittoa ja hidasti sitä omien sanojensa mukaan samassa suhteessa kuin on heinäsirkan ikä keskivertoihmisikään. Äänitteessä on yhdistetty sirkkojen siritys tuohon hidastettuun versioon. Äänite kuulostaa siltä, kuin siinä olisi enkelikuoro laulamassa. Sain tuon äänitteen vuosituhannen vaihteessa ja viehätyin ajatuksesta. Tuon äänitteen aitoudesta ei ole näyttöä. Joka tapauksessa tekijän pyrkimys innoitti. Edelleenkin minusta tuntuu hyvältä ajatus, että niin sirkkojen, lintujen, ihmisten kuin kaikkien olentojen alkuperäinen tarkoitus on enkelten lailla ylistää Luojaansa.

Eilen olin kaksosvauvojen kastetilaisuudessa. Toinen kaksosista, papin vieressä oleva, katsoi kummin sylistä kiinteästi pappia tämän toimittaessa kastetoimitusta. Useaan otteeseen vauva hymyili aurinkoisesti papille. Mikä ihana, säteilevänluottavainen ilo. Oli kuin tuo pienokainen olisi tiennyt: jotain hyvää on tulossa ja minä saan olla ottamassa sitä vastaan. Pappi siunasi sekä hänet että kaksosveljensä. Kiitokseksi pappi sai jälleen hurmaavan, iloisentyytyväisen hymyn.

Mekin saamme olla vastaanottamassa sitä hyvää, joka on tulossa. Mitä ja miten odotan? Olenko vastaanottavalla kannalla, avoin sille, mitä Jumala haluaa tehdä minussa ja kauttani? Millä tavoin saan kohdata Hänet tänä adventtina?

Kristus, kiitos että haluat tulla luoksemme ja kohdata meidät juuri sellaisia ja niissä tilanteissa, joissa olemme. Ihmeellinen Ystävämme, Veljemme ja Kuninkaamme, kiitos että tulet, kiitos että Olet. 

As the deer pants for the water – Robin Mark

”Sinä yksin olet voimani ja kilpeni
vain Sinulle henkeni antautuu
Sinä vain olet sydämeni kaipuu
ja tahdon ylistää Sinua
niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa
kaipaa sieluni Sinua
Sinä olet Ystäväni ja Veljeni
vaikka olet Kuningas
rakastan Sinua enemmän kuin ketään muuta
niin paljon enemmän kuin mitään muuta
kaipaan Sinua enemmän kuin kultaa tai hopeaa
vain Sinä voit tuoda tyydytyksen
olet todellinen ilon antajani ja silmäteräni”

Muut 1. Adventin tekstit: Ps. 24: 7-10, Jes. 49: 8-10 ja Ilm. 3: 20-22.

20.11.2017    

Lumen valoa – Kirjasto- ja kauppareissulle tänään lähtiessäni maa oli tumma, taivas samoin. Kävellessäni takaisin kotiin maisema oli täysin toisenlainen: tie ja metsä olivat valkoiset, pehmoisten hiutaleiden tanssia taivaantäydeltä – lumoava lumisade! Vaikka olisikin jo huomenna poissa – miten paljon iloa voikaan lumen valo tuoda! 🙂

Milloin näimme sinut? – Jeesus sanoi opetuslapsille:
”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista. Hän asettaa lampaat oikealle ja vuohet vasemmalle puolelleen. Sitten kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’
Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi ja annoimme sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoimme sinulle juotavaa? Milloin me näimme sinut kodittomana ja otimme sinut luoksemme, tai alasti ja vaatetimme sinut? Milloin me näimme sinut sairaana tai vankilassa ja kävimme sinun luonasi?’ Kuningas vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’
Sitten hän sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ’Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen. Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.’
Silloin nämäkin kysyvät: ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”   (Matt. 25: 31-46)

Tätä ennen Matteuksen evankeliumissa on Jeesuksen vertaus talenteista ja niiden hoidosta. Siinä isäntä palaa kotiin ja kysyy palvelijoiltaan, miten nämä ovat hoitaneet leiviskänsä, laittaneet käyttöön sen mitä heille oli annettu. Tässä kuningas laukoo  suorat siitä, mitä ajattelee niistä, jotka eivät ole huomioineet heikompiaan millään tavoin.
Tuo viimeinen lause olisi joskus 15v. sitten saanut minussa aikaan monenlaisia torjuntareaktioita tyyliin: no jos tämä on tällaista, niin en tiedä haluanko olla mukana koko jutussa. Myöhemmin, kun olen saanut oppia enemmän Jumalan armosta, olen ymmärtänyt, etteivät hyvät tekomme tai niiden tekemättä jättämiset vaikuta siihen, onko taivastie avoin; Kristus on sen sovitustyöllään jo aukaissut, riittää että uskon sen.

Kuitenkin tuo teksti on tänä päivänä vähintäänkin yhtä ajankohtainen kuin 2000 v. sitten. Kontrastit ovat nyt jopa paljon vahvemmat, kun köyhiä ja kodittomia virtaa hyvinvointimaihin maista, joissa ei ole minkäänlaista sosiaaliturvajärjestelmää.   

Myyrmäen ostikalla – Muistan shokin jonka koin 10 v. sitten kävellessäni Myyrmäen ostokeskuksen ohi lokakuun räntäsateessa. Keski-ikäinen pieni nainen seisoi kumisaappaissa, ohuessa sadetakissa ja huivi päässä pieniä ruusuja kädessään katsoen ohikulkijoita. Minäkin kuljin ohi, kunnes jokin pysäytti askeleeni; oli pakko palata takaisin. Kysyin mistä hän oli kotoisin. Moldovasta. Missä hän majoittui täällä Suomessa? Vuosaaren campingalueella teltassa 4 pienen lapsensa kanssa. – Teltassa… räntäsateessa, kauhistuin!
Hän oli ensimmäinen ruusuja myyvä romani, jonka tapasin. En ollut edes kuullut, että heitä oli tullut maahamme. Ruokarahan antaminen ei rauhoittanut yhtään mieltä, kotimatkalla ja kotiin saavuttuani koetin selvittää, mitä voisi tehdä. Otin yhteyttä moniin tahoihin, sain aina uuden numeron, johon kehotettiin soittamaan. Lopulta eräästä numerosta vastasi tiukantuntuinen nainen, joka totesi, ettei lapsia todellakaan voi pitää teltassa tähän vuodenaikaan, he hoitaisivat tämän asian! – Millä tavoin ja milloin, jäin miettimään.
Illalla satoi edelleen räntää. Ajatus lapsista kylmässä ja kosteassa teltassa ei jättänyt rauhaan, joten ajoin Vuosaareen tarkistaakseni asianlaidan. Leirintäalueen porttivahti sanoi hyvin välttelevästi ja vaitonaisesti, ettei heillä ollut teltassa yöpyviä. Sain luvan kiertää alueen ja totesin, ettei telttaa todellakaan ollut. Mutta se viimeinen yhteydenotto jäi vaivaamaan. Jos nainen Myyrmäen ostikalla oli puhunut totta lastensa kanssa teltassa yöpymisestä, millä lailla asia oli hoidettu? Oliko lapset otettu huostaan äidiltä? Voi ei, olinko toiminut väärin?! Asia ei koskaan selvinnyt, sillä sitä ei suostuttu minulle selvittämään. Vaitiolovelvollisuus kuulemma esti.
Moldova – eihän siitä maasta koskaan kuule mitään. Googlaamalla selvisi, että se oli yksi Euroopan köyhimpiä maita.
Sen jälkeen aloin nähdä ulkomailta tulleita romaneja Hgin aseman edessä, naiset myivät ruusuja ja miehet keräsivät tyhjiä palautustölkkejä ja -pulloja. Sitten alkoi katukuvaan ilmestyä sanomalehtien päällä istuvia mummoja    tyhjä pahvimuki kädessään. Siihenkin näkyyn on jo tottunut. Olenko turtunut heikommassa asemassa olevan tilanteelle, kun se ei enää järkytä yhtä lailla kuin aikaisemmin?
Toissa vuonna alkoi turvapaikanhakijoita virrata maahamme. Ovatko nämä ihmiset minulle vain joukkoa vieraasta maasta ja kulttuurista, jota en tunne ja josta minun ei sen vuoksi tarvitse välittää…?

Pariisin kadulla – Olin syksyllä kuuntelemassa erästä ulkomaalaista evankelistaa, joka kertoi kävelleensä kerran Pariisin kadulla. Eräs laitapuolen kulkija oli pyytänyt häneltä rahaa. Evankelistalla oli ollut vain muutama euro taskussaan ja hän kulki miehen ohi. Mutta jokin tuon miehen katseessa sai evankelistan kääntymään ympäri. Mies oli hetkessä kadonnut olemattomiin. Oi, evankelista huudahti mielessään, taisin juuri kohdata Herran… ja kävelin Hänen ohitseen!! Voi, anna minun kohdata Sinut uudelleen, anna toinen mahdollisuus, hän huokaili onnettomana.
Iltakokouksen jälkeen hän kulki taas kadulla, taskussaan kolehtina hänelle annetut 200 e. Häntä vastaan käveli mies, joka pyysi häneltä rahaa ateriaan. Evankelista työnsi äkkiä kätensä taskuun ja laittoi ne 200 e miehen kouraan. Mies katsoi rahoja ja esteli että ei hän näin paljoa tarkoittanut… kun yhteen ateriaan vain…! Mutta evankelista sanoi: ota, ota, haluan että otat ne!! Hämmentyneen kiitollisena mies jäi katselemaan, kun evankelista jatkoi matkaansa.      

Maaseutukaupan kassalla ja Senaatintorilla – Tällä kertaa minua kosketti evankeliumitekstissä kohta ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’
Mieleen nousi kaksi kohtaamista. Toinen maantienvarressa olleen kaupan kassalla, toinen Hgin Senaatintorin kadulla. Kummassakin oli toisella osapuolella hallitseva valta-asema ja -asenne heikompaan, avuttomaan osapuoleen. Toisessa oli kyseessä aikuinen ja lapsi, toisessa mies ja nainen. Lapsi itki, nainen loi minuun apua anelevan katseen. Kumpikin kohtaaminen oli niin nopea, etten tiennyt miten minun olisi pitänyt tilanteessa toimia.
Vaikka ensimmäisestä tilanteesta on kulunut jo n.20 v. ja toisestakin useampi vuosi,  palaavat ne aina silloin tällöin mieleen.

Lohduttaja – Kun suru tai syyllisyydentunne syystä tai toisesta koettaa saada otetta, voi onneksi kääntyä Vapahtajan puoleen, kertoa Hänelle huolensa, tyhjentää taakkareppunsa sisällön Hänelle. Se auttaa, ihan totta.

Kristus, johdata ja rohkaise meitä, näytä miten kulloinkin haluat meidän toimivan.
Ja kun eteen tulee tilanteita, joissa emme vain pysty toimimaan,  lähetä enkeleitäsi suojelemaan ja varjelemaan.

Kiitos että aina saamme kääntyä Sinun puoleesi. Kiitos Rakkaudestasi meitä kohtaan. Kiitos  Rauhasta, jonka voimme löytää Sinussa. Auta meitä elämään ja toimimaan siitä – Rakkaudestasi ja Rauhastasi käsin.

Would you know Me? – Tuntisitko Minut?

https://www.youtube.com/watch?v=UURkatdtFXk

”Jos kulkisin ohitsesi kadulla, katsoisin suoraan silmiisi
tuntisitko minut
jos olisi aivan yksin ja kyyneleet virtaisivat poskilleni
pitelisitkö minua sylissäsi
jos minulla ei olisi paikkaa minne mennä
ja kolkuttaisin ovellesi lähettäisitkö minut matkoihini
jos Herrasi kulkisi ohitsesi kerjäläisen vaatteissa
tunnistaisitko edes
kolme kertaa lupasit ettet koskaan kieltäisi
kolme kertaa kuljit ohitseni jättäen minut kuivumaan
sanoit minulle ettet ikinä pettäisi
vannoen Minun nimeeni ja sitten käännyit pois
jos todella tuntisit Minut ruokkisit lampaitani
jos valvoisin koko yön tietäen että kuolema on lähellä
rukoilisitko kanssani
jos Minut tuomittaisiin ristiinnaulittavaksi
uskoisitko Minuun
kun olin nälkäinen ruokitko Minut, näitkö Minut
otitko Minut huomioon kun kuulit itkuni
kun olin alaston puitko minut, pitelitkö Minua
halusitko todella tuntea Minut
ja kun olin sairas tulitko luokseni, lohdutitko Minua
osoititko maailmalle että joku rakasti MInua
kun olin sidottuna ojensitko Minulle kätesi
annoitko Minulle suojan, annoitko elämäsi puolestan?”

Muut tekstit: Ps. 143: 1-10, Mal. 3: 19-20, 1. Kor. 15: 22-28 tai Hepr. 12: 18-25.

13.11.2017   

Eilisessä Pyhän tilan mystiikka -seminaarissa Serafim Seppälä kertoi Armenian keskiajan kirkkoarkkitehtuurista. Luentoa höystivät lumoavan kauniit valokuvat vuoriin ja vuorille rakennetuista vanhoista, pelkistetyn esteettisistä kirkoista ja luostareista. Hän puhui siitä, mistä yleensä hänen mukaansa todetaan vain: ’sanoinkuvaamatonta’, koska koemme, ettei meillä ole sanoja kuvaamaan sitä, mitä kuitenkin tulisi pystyä kuvaamaan – voimasta, jota voi kokea  paikoissa, joissa on rukoiltu vuosisatoja.
Serafim totesi, että on kaksi voimaa, jotka vetävät meitä puoleensa – painovoima ja kaipuu kohti korkeuksia. Näissä ikivanhoissa armenialaisissa kirkoissa, joista hän kertoi, saattoi kokea pyhyyden niin painavana, että se hohkasi lattioistakin.
Serafim heitti kysymyksen: millaisen ’henkisen jalanjäljen’ me itse jätämme jälkeemme käydessämme tällaisissa pyhissä paikoissa?

Syttyi kaipuu ’matkustaa vieraille maille’, Armeniaan. Kulttuurikeskus Sofian sateiselta tieltä tarjosin kyydin Serafimille ja hänen kanssaan metroasemaa kohden kävelleelle ortodoksinaiselle. Matkalla kerroin minussa ja ystävässäni heränneestä kaipuusta matkustaa tuohon maahan. ”Se olikin seminaarin tarkoitus”, Serafim naurahti. – Hän lisäsi, että joskus matkallelähtö voi kestää pidemmänkin aikaa. Hänellä kesti innostuksen syttymisestä 15 v. ennen kuin hän lähti 1. Armenian matkalleen.
Nähtäväksi jää, toteutuuko matka joskus omalla kohdallani vai jääkö haaveeksi. Mutta mietin, kuinka ei oikeastaan ole välttämätöntä lähteä kauas voidakseen kokea Pyhyyden voimaa. Myös meidän rukouksemme luovat pyhän tilan ilmapiiriä, niin sisimmässämme kuin kodeissamme. Ja kaikkialla, minne menemmekin rukoillen. Kun kiinnitämme huomiomme Jumalaan, Pyhä laskeutuu keskuuteemme.

Jeesus sanoo:  ”Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä milloin se aika tulee. Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, niin ovenvartijan hän käskee valvoa. Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun jo valjetessa. Hän tulee äkkiarvaamatta – varokaa siis, ettei hän tapaa teitä nukkumasta. Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!”  (Mark. 13: 33-37)

Kristuksen perheessä – Kreik.-engl. raamattusanakirjani mukaan kreikaksi talon herraa tarkoittava sana tarkoittaa myös perheenpäätä. Aika iso juttu oikeastaan tuo, Kristuksen perheeseen kuuluminen. Voisiko parempaa perheenpäätä kuvitella?
Riippumatta siitä millainen perhe, saattaa lapsi tai nuori lähteä omille teilleen kertomatta milloin palaa takaisin. Vanhemmat odottavat huolissaan, nukkuvat puoliunta, jos ollenkaan.
Huojentuneena ja kiitollisena ajattelen, että onneksi ei oman jälkikasvun kohdalla ole tarvinnut kantaa huolta. – Meikäläisellä kun on taipumusta turhaankin huolehtimiseen.

Mutta entä kun kyse on vanhemman paluun odotuksesta? Lapsesta odottaminen voi tuntua ikuisuudelta. Varsinkin jollei ole sisaruksia tai kavereita seurana. Vaikka itselläni oli veljet ja ystäviäkin, oli – varsinkin sitten kun isäni oli muuttanut meiltä pois – äidin kotiintulo erityisen rakas hetki. Silloin sydämessä läikähti ilo.
Muistan, kuinka äitini kerran tuli tavallista aikaisemmin kotiin ja minä lähdin ulos leikkimään. Äitini totesi kummissaan, että aina toivoin hänen tulevan aikaisemmin kotiin, ja nyt kun hän tuli, lähdin ulos. Mutta minulle jo tieto siitä että äiti oli kotona, toi hyvän olon.
Merkityksellisiä olivat tietty myös isän vierailut, kun hän tuli tapaamaan meitä lapsia.

Yhteiset ateriat – Itselläni pienten koululaisten äitinä oli lyhyet työpäivät, joten tulin kotiin joko ennen lapsia tai yhdessä heidän kanssaan. Perheen yhteiset aamiaiset ja päivälliset olivat minulle tärkeitä, niistä pyrin pitämään kiinni niin usein kuin vain mahdollista. Joskus sai taiteilla koettaessa pitää ruokaa lämpimänä ja estää ylikypsyminen, kun perheenpää joskus tuli töistä vähän myöhemmin. Ja piti päättää, milloin ruvetaan vaan syömään lasten kanssa ja isä syö sitten kun tulee.

Odottaminen voi joskus tuntua hankalalta. Mutta ihan mystiseksi se muuttuu, kun odottaa jotakuta, joka on luvannut tulevansa, mutta ei ennalta ilmoita saapumisensa ajankohtaa. Koko ajan saa olla kuulolla.
Vaikka tämänkertainen raamatunteksti puhuukin Kristuksen toisesta tulemisesta, ajattelen että se koskee myös jokapäiväistä elämää. Sitä voi elää päivästä toiseen ajattelematta lainkaan Häntä, joka on perheemme pää.
Poissa silmistä, poissa mielestä, sanotaan. Jossain tapauksessa se on hyvä juttu. Tässä sanonnan voisi kääntää  toisinpäin: Kun Kristus on mielessämme, katseemme suuntautuu Häneen. Vaikkei fyysisillä silmillämme nähtävissä, Hän kuitenkin on ’silmissämme’, aina kun niin valitsemme. Kristus toivoo, että suuntaisimme mielemme/katseemme Häneen joka päivä; että pitäisimme huomiomme Hänessä. Ei todellakaan mikään helppo juttu, kun kaikki tässä maailmassa tahtoo vetää huomiota johonkin muuhun…!
Muistuttaisitko meitä Kristus, kun me unohdamme…? Kiitos, että Sinä näet meidät. Näet heikkoutemme ja vahvuutemme. Ja halusi on auttaa meitä, jotta voisimme elää Sinun perheenjäseninäsi, Valtakuntasi Valossa. Kiitos siitä!

Voici Dieu qui vient à mon secours – Taizé

”Tässä on Jumala joka tulee avukseni
Herra joka minua kannattelee ja tukee
Sinulle laulan, Sinulle joka vastaat minulle”

Muut tekstit: Ps. 90: 1-6, 12-15, Mal. 3: 13-18 ja Hepr. 3: 12-15.

7.11.2017  

Ah miten kirkas, aurinkoinen, lämmin päivä tänään olikaan – kun ajattelee että ollaan sentään jo marraskuussa… 🙂 

Jeesus sanoi opetuslapsille:
”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ’jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.
Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”
Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: ”Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?”
”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa”, vastasi Jeesus.  (Matt. 18: 15-22)

2 teemaa, yhtä tärkeitä kumpikin. – Sillä millaista olisi rukous, jollei olisi anteeksiantoa?
Tekstistä tuli ensin ajatus, että Jeesus oli jo siirtynyt toiseen aiheeseen – rukoukseen – kun Pietari palauttaa hänet takaisin anteeksiantokysymykseen. Mutta tarkemmin ajateltuna alkoi tuntua että nuo teemat taitavatkin kuulua yhteen.

70 x 7 – Uudessa suomennoksessa on jostain syystä vähennetty Jeesuksen ohjeistamien anteeksiantokertojen määrää. Vanhassa kun oli sama kuin muiden kielten käännöksissä: seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. Mutta väliäkö tuolla. Jo tuo 77 kertaa tuntuu hurjan isolta luvulta! – Monikohan on ehtinyt, jaksanut tai pystynyt antamaan samalle henkilölle noin monta kertaa anteeksi…?!

Yhdessä sopiminen – Miten vahva onkaan tuo Jeesuksen lupaus: ”Mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”
Silloin tällöin olen rukoillut toisen kanssa yhdessä sopien jonkin asian puolesta. Joskus täysin mahdottomiltakin tuntuneet asiat ovat toteutuneet jollain ihmeellisellä tavalla. Toisinaan ei rukousvastausta ole tullut, ainakaan siinä muodossa, jota oli toivottu. Rukousvastaukset – tuli niitä sitten tai ei – jäävät usein  Jumalan mysteereiksi, joihin emme saa selitystä, vaikka kuinka haluaisimme ja toivoisimme.

Sovinto -Tekstiä lukiessani tuli yhtäkkiä mieleeni, että yhdessä sopimisen voi nähdä myös sovintona: sovitaan yhdessä jokin riita, erimielisyys, loukkaaminen ja loukatuksi tuleminen, haavoittaminen/haavoittuminen tms.  Päätetään yhdessä tehdä sovinto. Päätös on tuolloin usein tahto- eikä tunneasia. Mutta miten iso asia se onkaan, kun riidan tai erimielisyyden jälkeen päästään keskinäiseen sovintoon! Kun annetaan ja saadaan anteeksi, taivaissakin huokaistaan tyytyväisinä. 🙂

Jumalan mysteeriä on myöskin tuo ”siellä minä olen” . Eihän sitä järjen keinoin voi ymmärtää tai selittää, ei itselle eikä muille. Kuitenkin se – Hänen läsnäolonsa – on joskus niin todentuntuista, että kaikki muu kadottaa siinä hetkessä merkityksensä. Siinä, läsnäolossaan, kaikki tuntuu helpommalta ja keveämmältä.
Ihmeellinen tuo Jeesuksen lupaus olla keskellämme ollessamme koolla Hänen nimessään. Hän vaikuttaa sydämissämme, tekee työtä sisimmässämme; myös silloin, kun anteeksiantaminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. 

Kun 2 v. sitten marraskuussa olin ohjaamassa hiljaisuudenretriittiä, Pariisi koki iskun, joka herätti koko maailman myötätunnon. Lähtiessäni viime perjantaina ohjaamaan retriittiä samaan paikkaan, hiljainen rukoukseni oli ettei tuon viikonlopun aikana tapahtuisi mitään iskua. – Eilisaamuna selvisi, että ei auttanut pieni rukoushuokaukseni.
Ajattelenko, ettei huokaustani kuultu? No en. Ajattelen, että Jumala ei estä meitä ihmisiä tekemästä pahaa. Kyllähän tämä maailmamme olisi ihan toisenlainen paikka, jos Hän niin tekisi…! Jos Hän ei olisi antanut meille vapautta itse valita hyvän ja pahan välillä, vaan tulisi aina väliin, kun olemme aikeissa tehdä jotain pahaa. Mutta jostain syystä meidän on mentävä vaikeimman kautta. – Senkö vuoksi, että huomaisimme ettemme selviä omin voimin, vaan tarvitsemme Hänen apuaan?
Viikonvaihteen iskupaikalle oli tuotu kynttilöiden lisäksi iso muistokortti, jonka yläreunaan oli kirjoitettu: Keep light above the darkness (pidä valoa pimeyden yllä).
Väreileekö ajatuksistani (itsestä/toisista/maailmasta/Jumalasta) valoa vai pimeää sisimpääni ja ympäristööni?

Viime viikonlopun retriitissä tuon ”siellä minä olen” saattoi havaita taas kerran niin selkeästi, kun hiljennyttiin Hänen läsnäoloonsa. Olen niin useasti saanut todeta sen – niin retriitin ohjaajana kuin osallistujana – kuinka Hän vaikuttaa, hoitaa ja vahvistaa, kun ollaan koolla Hänen nimessään.
Uskon Kristuksen iloitsevan aina kun joku hiljentyy viettämään aikaa Hänen kanssaan;  kotona, luonnossa, srk:ssa, retriitissä, missä vaan. Hiljentyessämme Hänen läsnäolossaan Hän, joka on Valo, voi tehdä meissä hyvää työtään. Kun hiljennymme Kristuksen kanssa, Hän valaa meihin Rauhan, Rakkauden ja Anteeksiannon voimaa. Sillä ne ovat Hänen ominaisuuksiaan.  

Eilen sain hiljentyä ’vain’ olemaan Hänen läsnäolossaan, kun ystäväni kertoi omassa seurakunnassaan järjestettävästä taidemeditaatioretriitistä ja mahduin vielä mukaan.
Hämeenkylän kirkossa olevasta kuvataiteen näyttelystä ’Taiteilijat keskustelevat totuudesta’ saimme valita meitä eniten puhuttelevan teoksen, jonka kanssa hiljentyisimme vuoropuheluun.
En katsonut teosten nimiä, halusin katsella teoksia mahdollisimman ’tyhjänä’, ilman ennakkoajatuksia.
Eräs teos veti heti ensi silmäyksellä puoleensa. Mikä taivaallinen puolituntinen sen äärellä! (Jälkeenpäin katsoin sen nimen; siihen se viittasikin.) 
Lopuksi hartaushetki kirkkosalissa, jossa myös on taideteoksia. Taizé – lauluja ja Pyhä Ehtoollinen. Olipa Ihana iltaretriitti! Kuinka kokonaisvaltaisesti voikaan jo tuollainen kolmen tunnin retriitti vaikuttaa. Kiitollinen ja iloinen olo tuli. – Tuon tapaisia retriittejä kannattaisi minusta seurakuntien järjestää enemmänkin.

Tänään edessäni käveli hitain askelin pieni koululainen, selässään vaaleanpunainen reppu. Välillä hän pysähtyi katsomaan auringon piirtämää varjoaan. Tullessani kohdalleen hän kumartui ottamaan maasta tikun ja alkoi piirtää sillä hiekkaan. Tytöllä on oma retriittinsä kotimatkallaan, ajattelin hymyillen.
Kävelitkö Jeesus siinä tuon pikkutytön kanssa? Pidittekö yhdessä retriittiä? Kumarruitko hänen kanssaan piirtämään hiekkaan?
Niinhän teit silloin kauan sitten. Kuljit lukemattomia hiekkateitä yhdessä toisten kanssa. Kun eteesi tuotiin se nainen joka haluttiin kivittää, kumarruit piirtämään hiekkaan. 
Kotimatkalla katsoin, mitä tuo 1-2-luokkalainen oli piirtänyt hiekkaan. Isoja <<<<< merkkejä tien poikki, kuin nuolenpäitä.
Niin, Jeesus, sinun pointtisihan oli, että muistaisimme kehen meidän tuli suunnata huomio silloin, kun on tarve tai halu tuomita toisia… – kun näemme roskan veljen silmässä, vaikka omassa silmässämme on se hirsi. (Matt.7:1-3) 

Kiitos Kristus että olet Vapahtajamme. Sinulla on voima vapauttaa meidät pelosta, vihasta, katkeruudesta,  kaunasta ja kaikista muista sellaisista tunteista, jotka pitävät meitä vankeinaan. Auta meitä antamaan anteeksi, täytä meidät Rakkaudellasi.
Kiitos että kuljet kanssamme, aina kun sitä pyydämme. Kuljethan silloinkin, kun emme itse huomaa pyytää…?
Sinulla on aina aikaa meille. Auta  meitä antamaan aikaamme Sinulle, jotta pystyt tekemään meissä hyvää muutostyötäsi. Jotta tästä maailmasta tulisi valoisampi ja parempi paikka meille kaikille.  🙂

Forgiveness – Matthew West

Se on vaikeinta antaa
se on illalla viimeisenä mielessäsi
se menee aina sellaisille, jotka eivät ansaitse sitä
se on täysin päinvastaista kuin tunteesi
kun tuska jonka he ovat tuottaneet on vain liian todellista
sen sanan lausuminen vaatii kaikkesi – anteeksianto
se lentää vasten kaiken ylpeytesi kasvoja
se poistaa kaiken raivon sisältäsi
se on aina vihan pahin vihollinen
silloinkin kun oikeuden ja tuomarin mukaan
että sinulla on oikeus kantaa kaunaa
se kuiskaa korvaasi sanoen että se vapauttaa sinut
anteeksianto
näytä minulle kuinka rakastaa epärakastettavaa
näytä minulle miten saavuttaa saavuttamattomia
auta minua nyt tekemään mahdoton – anteeksianto
se puhdistaa pois katkeruuden, se voi vapauttaa vangin
ei ole rajaa sillä mitä sen voima voi tehdä
joten päästä se irti
ja voit yllättyä siitä, mitä näet armon silmien läpi
vanki jonka se todella vapauttaa oletkin sinä
haluan lopultakin päästää sen irti
näytä miten Sinun armosi näkee
auta minua antamaan, mitä Sinä annoit minulle
– anteeksianto

Muut tekstit: Ps. 119: 162-168, 1. Moos. 13:5-11, 14-16 ja 1. Piet. 3: 8-12.