28.8.2017 
Kirjoittaessani tämän bloggauksen loppuun ensi pyhän muita tekstejä ihmettelin niitä lukiessani miten ponnekkaasti niissä kuvataan sanojemme merkitystä. – No, kyllähän Jeesus evankeliumitekstissä parantaa miehen, jolla oli puheongelma, ajattelin.
Vasta tullessani evankeliumitekstin kohdalle huomaisin, että olin kirjoittanut 1. vuosikerran ev.tekstistä! Mutta olkoon, enää en lähde muuttelemaan. – 1.9.2014 bloggauksesta (otsikolla Parantaja) löytyy tämän vuoden tekstit.
Jeesuksen mitä ajankohtaisin lause tekee kuitenkin mieli ottaa tähän: “Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.”
Eilisiltana selailin kuluneen viikon Yle-uutisia, koska halusin saada selville Turun tragedian motiivin. Tiistaiuutisessa olleiden surmaajan tunteneiden kuvausten perusteella selvisi, että kyseessä mitä todennäköisimmin oli terroriteko (eikä henkilön mielenhäiriöstä johtuva, kuten olin luullut). Se auttoi ymmärtämään sen pelon määrää, joka tuntuu nyt olevan niin paljon suurempi kuin monista oman maamme kansalaisten tekemien surmatöiden aiheuttamat.
(Tuokin tieto olisi vaikuttanut siihen, mistä olisin blogannut. Mutta koska olin tämän jo kirjoittanut, olkoon näin.)
Joka tapauksessa – tai ehkä juuri siksi – tuntuu että erityisen vahva merkitys on sillä, millaisia tunteita nyt vaalimme sydämissämme ja millaista ilmapiiriä luomme puheillamme ympäristöömme. – Viljelemmekö pelkoa ja vihaa vai kylvämmekö rauhansiemeniä?
Effata – Jeesus lähti sitten taas Tyroksen seudulta ja tuli Sidonin ja Dekapoliin alueen kautta Galileanjärvelle. Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies, joka ei pystynyt kunnolla puhumaan, ja häntä pyydettiin panemaan kätensä miehen päälle. Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään. Sitten hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: ”Effata.” Se merkitsee: aukene. Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi.
Jeesus kielsi ihmisiä kertomasta tästä kenellekään, mutta mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he levittivät siitä tietoa. Kaikki olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: ”Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.” (Mark. 7: 31-37)
Ilmeisesti voidakseen kulkea vapaasti kylästä kylään ilman että kasvava joukko apua tarvitsevia hidastaisi etenemistä Jeesus kielsi levittämästä tietoa aikaansaamistaan parantumisista. Mutta ihmiset olivat niin innoissaan etteivät malttaneet pitää niitä omina tietoinaan.
Jeesus tiesi aina, mitä hän tulisi tekemään ja miten. Hän varmaan näki että mies, joka ei pystynyt kuulemaan hänen sanojaan, tarvitsi jotain konkreettista (= kosketuksen korviinsa ja kieleensä) pystyäkseen ottamaan vastaan parantumisen.
Tuo kuuro mies joko uskoi Jeesuksen parantavaan voimaan, tai oli vain niin epätoivoinen tilassaan, että oli valmis mihin tahansa, kunhan saisi avun. – Ja hän sai sen Hänen suustaan, joka puhuu elämän sanoja – parantumista, vapautumista ja elämää – ihmisiin ja heidän tilanteisiinsa!
Kuuron on vaikea oppia puhumaan, kun ei ole kuullut toisten puhuvan. Tai sitten jokin rakenteellinen ongelma puhe-elimissä voi vaikeuttaa puhetta. Mikä tuon kuuron miehen kohdalla olikaan tilanne, hän vapautui hetkessä kummastakin vaivastaan: hän sai kuulon ja selkeän puheen.
Ylösnoussut Vapahtajamme tietää meidänkin aikanamme, mitä Hän haluaa tehdä. Usein Hän käyttää siihen niitä, jotka haluavat olla Hänen käsinään ja jalkoinaan. Blogin 3 vkon takaisessa lauluvideossa pyydettiin: “Käytä minua, käsiäni ja jalkojani.” Kyllä Hän käyttääkin. Usein ehkä vahvimmin siellä, missä muuta apua ei ole saatavilla. Kuten Afrikan syrjäseuduilla.
Ruandan vuoristokylässä – Eräs tulkkinani toiminut pienehkön srk:n pastori kysyi kerran, lähtisinkö hänen kotikyläänsä rukoilemaan kylän asukkaiden puolesta; siellä olisi paljon rukoustarvetta. Sovimme päivän.
Pysäkillä, jolla jäimme bussin kyydistä oli pieni kioski (= kylän kauppa, jossa myytiin välttämättömimpiä elintarvikkeita) sekä mopotaksiasema. Pastori totesi, että koska nousu vuoristorinnettä kylään oli sen verran pitkä, on paras ottaa mopotaksit.
Keskellä matkaa yllätti kaatosade. Juuri sillä kohtaa oli kylän asukkaiden levähdys- ja sateensuojaksi kyhätty katos. Odottaessamme sateen taukoamista pastori jutteli mopotaksikuskien kanssa ja minä menin pitkulaisen katoksen toiseen päähän hiljentymään. Kysyin Jeesukselta, olisiko jotain, mitä olisi hyvä ottaa huomioon kylässä. Vastauksena sain, että siellä tulee tapahtumaan ihmeparantuminen. Ei mitään sen tarkempaa asiasta.
Kylässä menimme talosta toiseen kysymään, haluaisivatko ihmiset, että heidän puolestaan rukoiltaisiin. Kaikki halusivat.
Lopulta tulimme pieneen, vaatimattomaan taloon, jossa perheen aikuiset taluttivat verhon erottamasta makuusopesta isoäidin, tukien häntä kummastakin kainalosta. Isoäiti oli toispuoleisesti halvaantunut, vasen käsivarsi ja jalka olivat täysin toimintakyvyttömät ja ja tunnottomat. Silloin muistin, mitä Jeesus oli sanonut sadekatoksessa ollessamme. Kerroin pastoritulkkini välityksellä naiselle, että Jeesus sanoi, että tänä päivänä joku tulee kokemaan ihmeparantumisen, enkä minä tiedä, kuka. Haluaisiko hän olla tuo henkilö? Nainen mutisi maahan katsoen jotain ruandaksi. Minun korvissani vastaus kuulosti lähinnä epäluuloiselta, mutta pastori tulkkasi sen myöntymisen merkiksi.
Kerroin erään evankeliumikohdan, jossa Jeesus paransi sairaan. Kysyin sitten, uskoiko nainen, että Jeesus tekee ihmeitä vielä tänäänkin. Ja että Jeesus voisi parantaa hänetkin. Nainen mutisi taas jotakin, joka taas tulkattiin kyllä -vastaukseksi. Itse en huomannut naisessa syttyvän pienintäkään toivon kipinää, innostusta tai edes odottavaista mieltä. Näin vain syvän uupumuksen, masennuksen ja sisäänpäin kääntyneen olemuksen. Mutta ajattelin, että Jeesuksestahan tässä on kyse eikä siitä mitä meikäläinen havaitsee! Hän näkee enemmän – sydämen sisimpään!
Näin jälkeenpäin ajatellen minusta tuntuu kummalliselta, etten ollut tippaakaan huolissani siitä, mitä toiset ajattelisivat, jollei mitään tapahtuisikaan. Pyysin vain pastoria kehottamaan kaikkia tupaan sulloutuneita ja oviaukon ulkopuolella tilannetta seuraavia kyläläisiä rukoilemaan kanssamme, että Jeesus koskettaisi naista parantavalla voimallaan.
Jonkin aikaa rukoiltuamme nainen sanoi, että tuntee jotakin käsissään ja jaloissaan. Kysyin mitä hän tuntee. Lämpöä… kuin elämää virtaisi hänessä, nainen vastasi, ja äänessään oli jo toivoa. Tunto palasi hänen halvaantuneisiin jäseniinsä. Hän alkoi liikutella kättään, ensin sormia, sitten käsivartta. Hän liikutteli halvaantuneen jalkansa varpaita ja ojensi sen sitten. Silloin hänen olemuksensa muuttui, hänen kasvonsa kirkastuivat.
Kaikki tuntui siinä tilanteessa niin luonnolliselta, etten huomannut edes ihmetellä. Tunsin vain sisälläni syvää rauhaa. Mielessäni taisi käydä muistikuva siitä, kuinka kerran Keniassa rukoiltuamme kahden ystävättäreni, poikani ja tulkin kanssa alaraajoistaan halvaantuneen miehen puolesta tämäkin oli tuntenut ensin lämpöä ja sitten tunto oli palannut jalkoihin. Ja kuinka kehottaessani poikaani laskemaan kätensä istuvan miehen reidelle tämäkin oli tuntenut Pyhän Hengen liikehdinnän miehen raajoissa. Ja kuinka mies nousi poikani ja tulkin tukiessa seisomaan. (Kerroin tuosta jossain aiemmassa bloggauksessa.)
Pyhän Hengen läsnäolo – Joka tapauksessa kehotin (kuin se olisi ollut ihan luonnollinen asia) tätä isoäitiä nousemaan tuolilta ja kävelemään. Nainen nousi ja käveli huoneen päästä päähän useamman kerran.
Analysoiva mieleni yrittää näin jälkikäteen keksiä selitystä sille, miksi kaikki tuntui minusta jotenkin niin luonnolliselta ja itsestäänselvältä. Ajattelen – ja uskon – että se johtui Pyhän Hengen vahvasta läsnäolosta.
Kiitimme kaikki, nainen, hänen perheensä, kyläläiset, pastori ja minä, yhdessä Jeesusta, ihmeellistä Parantajaamme. Kyläläiset alkoivat laulaa iloista ylistyslaulua.
Kristus, anna parantavan voimasi virrata maailmaamme. Kosketa meitä elävöittävällä Hengelläsi missä sitten olemmekin huolinemme, suruinemme, pelkoinemme, sairauksinemme, ongelminemme ja erilaisine elämäntilanteinemme.
Parantajamme, hoidathan niitä sydänten haavoja ja suruja, jotka ovat nousseet pintaan.
Mutta kaikkein eniten ehkä juuri nyt tarvitsemme Rauhaasi. Näet miten terrorismi yrittää levittää pelkoa ja epävarmuutta joka puolella, nyt myös täällä rakkaassa kotimaassamme.
Antaisitko sydämiimme Sinun Rauhasi. Kaikki olosuhteet, uutiset, kaiken maailmassa tapahtuvan ylittävän Rauhaasi.
Jostain syystä ja jotenkin – en tiedä miten ja miksi – olet parin viime kuukauden ajan antanut minun kokea Rauhaasi pitempiaikaisesti kuin ehkä koskaan aiemmin, 24/7. En tiedä, onko nettipaastolla & mökkeilyllä ollut siihen osuutta. Joka tapauksessa kiitän Sinua siitä, nytkin. Ja pyydän: anna Rauhasi myös kaikkien sitä kaipaavien kaikenikäisten sisarten ja veljien sydämiin. Niidenkin, jotka eivät huomaa sitä kaivata. 🙂
Sinä lupasit: “Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa. Älköön sydämenne olko murheellinen älköönkä pelätkö.” (vanhan käännöksen mukaan)
Uuden käännöksen mukaan:
“Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”
Tätä me nyt tarvitsemme. Kiitos että olet kanssamme, Lohduttajamme ja Parantajamme. Sinä nostat, kannat senkin yli, mikä meistä tuntuu liian raskaalta ja vaikealta. Kiitos siitä!
You raise me up – Selah
“Kun olen alamaissa, kun sieluni on uupunut
kun vaikeuksia tulee ja kannan sydämessäni taakkaa
silloin hiljennyn, odotan tässä, hiljaisuudessa
kunnes Sinä tulet ja istut hetken kanssani
Sinä nostat minut ylös, niin että voin seistä vuorella
nostat minut kulkemaan yli myrskyävän meren
olen vahva kun olen Sinun harteillasi
nostat minut olemaan enemmän kuin itse voin olla”