Jeesus, kaiken elämän Pelastaja,
sinä vuodatit valon
jopa meidän epäilyihimme ja
epäröinteihimme,
niin kuin aamutähti,
joka nousee esiin sydämissämme.  – Veli Roger

Suu tukkoon – Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: ”Opettaja, mikä on lain suurin käsky?” Jeesus vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.”   (Matt. 22: 34-40)

Oikeastaan yllätti löytää Raamatusta tuollainen sanonta: että Jeesus tukki suun saddukeuksilta. Tuo kohta juuri taisi johdattaa erääseen muistoon, jossa oma suuni meni tukkoon…

Kokeessa – Evankeliumitekstiä lukiessani huomio kiinnittyi nim. siihen, kuinka opettaja halusi laittaa Jeesuksen koetukselle. Ensimmäiseksi siitä tuli – hassua kyllä – mieleen eräs tilanne, jossa opemme laittoi luokkansa kertomatauluosaamisen koetukselle.
Jännitin tuota sanallista koetta jo etukäteen. Luokanopettajamme kyselisi jokaiselta järjestyksessä ja kuvittelin mielessäni kuinka kaikilta muilta tipahtaisi vastaus kuin apteekin hyllyltä, mutta minun kohdallani tulisi hiljaisuus.
Pulpettini oli 2. rivissä ja vuoroni lähestyi uhkaavasti nopeaa vauhtia. Sydän jyskytti ja pää oli ihan tyhjä. Ja juuri niin kävi kuin olin kuvitellut: sujuvasti edenneeseen vastausvirtaan tuli minun kohdallani täysstoppi, hiljaisuus. Sitä en muista, olinko ainoa, joka ei osannut vastata, enkä muista open reaktiota, sillä koko huomioni keskittyi omaan epäonnistumiseeni. En kuitenkaan usko hänen moittineen minua; tiesi että sen kyllä osasin tehdä itsekin, turhankin hyvin.

Rakastin opeamme. Vaikka hän välillä joutuikin pitämään jöötä luokan hulivileille jotta opiskelurauha säilyisi, herkemmille tapauksille hän oli aina isällisen lempeä ja rauhallinen.
Luokallamme ei arvosteltu toisten osaamista tai osaamattomuutta, jokainen hyväksyttiin sellaisena kuin oli. Se oli varmasti opemme ansiota. Hän korosti, että jokaisella on vahvat puolensa, ne joita on hyvä kehitellä edelleen. Ja että niissä asioissa, joissa on haasteellisempaa, joutuu vain tekemään vähän enemmän töitä.  
Vaikka tuo tokaluokkalaisen kuulustelukokemus tuntui silloin niin kamalalta, oli varmasti tuon verrattoman, rohkaisevan ja kannustavan opemme ansiota, että myöhemmin muistelin sitä hymyillen: vaikka matikka olikin vaikeaa, oli niitä muita aineita, jotka olivat helpompia ja joiden opiskelu oli kivaa..    

Jatkuvaa koetusta – Lainopettajat, fariseukset ja ylipapit yrittivät jatkuvasti tentata ja testata Jeesusta. Hänen toimintaansa ja opetuksiaan tarkkailtiin ja arvioitiin. Häneltä tivattiin vastauksia, joista toivottiin löytyvän virheitä. Kaikin tavoin haluttiin osoittaa ja todistaa, että hän opetti ja toimi väärin.
Millaista negatiivisuuden ilmapiiriä nämä kuulustelijat loivatkaan käyttäytymisellään ja asenteillaan. Mutta tuskin sillä oli paljoakaan vaikutusta kohteeseensa tai muihin ympärillä oleviin.  Jumalan Pojan viisas ja rakkaudellinen säteily oli voimakkaampi.
Sen sijaan voin kuvitella Jeesuksen huokailleen mielessään, että kyllä tässä työmaata riittää… 

Kärsivällisyys koetuksella – Kyllähän Jeesuksen kärsivällisyys joutui usein koetukselle. näiden häneen vihamielisesti ja pahansuovasti suhtautuvien oppineiden takia, mutta välillä myös omien opetuslastensa vuoksi. Kerran hän totesikin:
“Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä?” (Mark.9:19)

Rakkaus koetuksella? – Miettiessäni tuota aloin pohtia, mahtoiko Jeesuksen, Jumalan Pojan, rakkauskin joskus joutua koetukselle kiusaajiaan kohdatessaan. Rakkaus, joka kehottaa jatkuvaan anteeksiantoon ja rukoilemaan vihollistenkin puolesta. – Ainakin nämä asiat olivat varmasti hänelle paljon helpompia kuin meille tavallisille kuolevaisille, jotka saamme kamppailla niiden kanssa niin useasti elämämme aikana.

Kehotus armollisuuteen – Jeesus sanoi, että toiseksi tärkein käsky on: “Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” – Siinä on sekä vaatimus että armollisuus samassa; niin lähimmäistä kuin itseä kohtaan. Onnellinen se, jolla tuo on balanssissa: rakastava ja armollinen suhtautuminen sekä lähimmäisiin että itseen.

Kumpi on minulle/sinulle helpompaa/vaikeampaa; rakastaa lähimmäistä vai itseä?
Millaiseksi asiat muuttuvat, kun jompikumpi alkaa mennä pieleen? Kun rakkaus itseä kohtaan muuttuukin itserakkaudeksi taikka syyllistäväksi armottomuudeksi, tai kun lähimmäistä kohtaa ei löydykään rakkaudellista ja myötätuntoista suhtautumista…     

Mistä VT:n kohdasta tuo käsky “Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” löytyykään? Piti etsiä.
Mooseksen 3. kirjasta – uh, millaiset litaniat käskyjä siinä olikaan! Mutta juuri tuon Jeesus nostaa niistä kaikista kakkossijalle.

Muukalainen, joka asuu teidän luonanne, olkoon niin kuin maassa syntynyt teikäläinen. Rakasta häntä niin kuin itseäsi, sillä tekin olitte muukalaisina Egyptin maassa. Minä olen Herra, teidän Jumalanne. (Moos.3. 19:34).

Yhtäkkiä Vanha Testamentti  porautuukin meidän aikaamme. Ei vain 4 v:n takaiseen pakolaisvirtaan, vaan nyt Turkin toimien mahdollisiin seurauksiin: onko odotettavissa  uusi  pakolaisaalto?
Saako pelko ja itsekkyys torjumaan, rakentamaan lisää muureja ja raja-aitoja, lähettämään takaisin sotien ja vainojen keskelle? Osaisiko itsekäs oman edun ajaminen taipua toisten hädän huomioimiseen? Sitä Jeesus meiltä toivoo.

Entä sitten se kaikista tärkein käsky: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein.”
Jeesus ei vain opettanut, vaan toteutti sitä koko elämällään. Kaikkein vaikeimpanakin hetkinään hän luotti taivaalliseen Isäänsä ja toteutti Hänen tahtonsa. Rakkaudesta Häntä kohtaan.

Yhtäkkiä oivalsin, kuinka saumattomasti tuo tärkein käsky liittyy toiseksi tärkeimpään, lähimmäisensä ja itsensä rakastamiseen. Toinen johtaa toiseen.
Mutta miten päästä tuohon tilaan, jossa Jumala on aina ja kaikessa ykkössijalla? Yhtä hyvin omissa hiljentymishetkissä kuin toisten kanssa ollessa ja toimiessa…  

Kuinka usein erilaiset asiat ja tilanteet vievätkään sydäntä, sielua ja mieltä ihan muualle kuin Jumalan ja Hänen tahtonsa huomioimiseen; tai vain muistamiseen että Hän On, tässä kanssani, haluaa että rakastan Häntä ja läheisiäni ja kaukaa tulleita muukalaisia. Ja itseäni yhtä paljon kuin heitä… – eli että muistan olla armollinen itselleni kun huomaan, miten taas unohtui tai meni pieleen…

‘All or nothing ’ – Eteeni tuli dokumentti irlantilaistytöstä, Claire Crockettista (s.1982, k.2016). 
17-vuotiaalle Clairelle tarjottiin peruutuspaikkaa ryhmämatkalle Espanjaan. Hän innostui heti: auringonpalvontaa ja bilettämistä rannalla ja muuta kivaa!   
Matka osoittautui kuitenkin toisenlaiseksi: se olikin pyhiinvaellusmatka. Claire koki tuolla matkalla jotain, joka muutti koko hänen elämänsä. Tuo kokemus sai Clairen itkemään ja hokemaan: “Hän kuoli puolestani, Hän rakastaa minua, miksei kukaan ole kertonut minulle sitä aiemmin?” – Omien sanojensa mukaan Kristus valtasi hänen sydämensä (”He stole my heart”).

Kotiin palattuaan Claire ilmoitti haluavansa mennä luostariin. Läheiset uskoivat tämän olevan vain päähänpisto, joka menisi kyllä ohitse. Heidän oli vaikea kuvitella iloista, huumorintajuista energiaa pursuavan Clairen haluavan luopua elämäntavoistaan: hauskanpidosta, poikaystävistä ja bilettämisestä.

Valinta – Claire oli pienestä pitäen haaveillut näyttelijän urasta. Hänellä olikin jo sille lupaava alku, eikä hänen managerinsa voinut uskoa että hän jättäisi sen mennäkseen luostariin. Claire taisteli kahden kutsumuksensa kanssa: hän halusi tulla sekä kuuluisaksi näyttelijäksi että nunnaksi. Pyhiinvaelluksella Claire kertoi tämän papille. Pappi sanoi, ettei hän voi olla kumpaakin, hänen täytyy valita. ”Sitten minusta tulee kuuluisa nunna”, totesi  Claire. 
Toinen pappi kertoi, kuinka halu tulla kuuluisaksi vähitellen väistyi Clairesta. Hän alkoi yhä enemmän keskittyä lähimmäisiinsä ja siihen, mitä Herra kulloinkin halusi hänen tekevän.
Noviisiaikana ja nunnalupaukset annettuaan Claire toimi monessa eri kohteessa. Hänen valoisalla ja iloisella elämänenergiallaan oli vahva vaikutus niihin lapsiin, nuoriin ja aikuisiin, joiden kanssa hän oli tekemisissä.
Clairella oli tunne, ettei hän elä vanhaksi. Näin kävikin. Hän menehtyi Ecuadorissa rakennuksen sorruttua maanjäristyksessä.

‘Kaikki tai ei mitään’, Clairen elämänmotto, on myös hänestä kertovan dokumentin nimi. Ajattelen, että katolisuudessa – niin kuin kaikista kirkkokunnissa – on paljon hyviä asioita.  Tässä dokkarissa itseäni häiritsi kuitenkin se, kuinka siinä mentiin melkein henkilönpalvonnan puolelle.
Siitä huolimatta Clairen aitous, teeskentelemättömyys ja positiivinen vaikutus ympäristöönsä olivat minusta riemastuttavaa ja inspiroivaa katsottavaa.
Dokkari kuvaa myös sitä, kuinka omat prioriteetit alkavat muuttua, kun ryhtyy palvelemaan Kristusta. Ja sitä, kuinka Jumala käyttää kutakin henkilöä juuri sellaisena persoonana, jollaiseksi on tämän luonut.
Claire pysyi aina iloisena, valoisana ja täysin läsnä olevana ympärillään oleville. Vaikeampinakin hetkinä. Hän näytti omalla olemisellaan ja toiminnallaan, kuinka Jumalan rakastamisen ja palvelemisen ei todellakaan tarvitse olla vakavaa ja kurttuotsaista pakertamista, vaan että se voi olla täynnä iloa, naurua ja laulua.
Linkki dokumenttiin ‘All or nothing’: https://www.youtube.com/watch?v=-0LKZm2BqZo