29.8.2016    Jalohaikara ruovikossa

Tarzan ja Jane – Viime viikolla kiertelin lastenlasteni kanssa luontopolkuja. ”Tarzan ja Janeko siellä kiipeilee?” hymyili ohikulkeva kaatuneen puun valtaisan  juurakon päällä kiipeilevistä lapsista. (Täällä seikkailtiin aikoinaan myös ’Tarzanin’ ja ’Janen’ isän ja setien kanssa. – Jotkut hyvät asiat vain pysyy, kuten tuokin aarniometsäksi suojeltu alue.)
Janea ihastutti viereiselle oksalle istahtanut neitoperhonen, Tarzanista oli kiva seurata sudenkorentojen vallatonta leikkiä. Tarzanin mielestä mieluisinta on kävellä pitkospolkua  kaislameren halki, Janen toive täyttyy kun kaislikosta pilkistää esiin kyhmyjoutsen. Kummankin ehdoton lemppari on kuitenkin lintutorni. Siellä voi kiikaroida yllätyksiä. 
Tällä kertaa bongasimme ruovikosta 3 harmaahaikaraa, pari viikkoa aiemmin jalohaikaran.

Pyhä huolettomuus – Jokainen noista olennoista, pienimmästä suurimpaan, elää omalla tavallaan ihanassa, pyhässä huolettomuudessa. Ja kun sitä pysähtyy katselemaan, tapahtuu itsessäkin jotakin…

Jeesus sanoo: ”Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?
Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!
Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.”    (Matt. 6: 25-34)

Ei tarvitse lintujen eikä kukkien maksaa asuinkuluja, ostaa ruokaa eikä hankkia vaatteita. Eikö tässä nyt Jeesus ole vähäsen eroa meidän ihmispolojen haasteisiin…? Ei ole meillä suojaavaa sulkapeitettä, emmekä voi vetäytyä kylmän tullen talvihorrokseen maan tai jonkin pikkukolon suojiin. – Mutta näitä Jeesus vaan kehottaa katselemaan ja niistä oppimaan…
ja kyllähän tuo on niin, että alituinen huolehtiminen ja murehtiminen siitä, miten selviää ja pärjää, jähmettää mieltä, tunteita ja koko olemusta. Samanlainen vaikutus kuin tyytymättömyydellä ja valittamisella.

Tilanteesta riippumatta voin päättää katsovani siihen, miten Jumala huolehtii luoduistaan. Ja antaa tietoisuuden siitä vahvistaa luottamustani: myös minusta siis. Ja kiittää Häntä siitä.

Sparrows –  Jason Gray

”Et voi lisätä elämääsi päivääkään murehtimalla, hukkaat vain siten elämäsi
oi älä anna huolten täyttää elämääsi
hermoilulla et voi muuttaa yhtäkään asiaa, se vain sulkee sinut sisäänsä
oi älä anna huolten voittaa; voit tuntea olosi yksinäiseksi, mutta et ole omillasi
Jos Hän voi kannatella koko maailmaa, Hän pystyy kantamaan tämän hetken
ei yksikään niitty eikä kukka jää Häneltä huomaamatta
varpunenkin tietää että Hän kannattelee huomista
nojaamalla Häneen on vaikea mennä hutiin
asia voi muuttua, kun teet siitä Hänen asiansa, Hän haluaa kantaa sen
huolettomana Jumalan huolenpidossa, kun päästät irti
huomaat että Hänessä on kylliksi
oi, silloin et koskaan hylkää Hänen Rakkauttaan, et kulje yksin
yksikään tähti ei ole poissa paikaltaan, ei ole särkynyttä jota Hän ei voisi korjata eheäksi
jos kaipaat toivoa kun olet peloissasi, katsele varpusta
varpunenkin tietää että Hän kannattelee huomista”

Muut tekstit: Ps. 86: 1, 3-7, Ps. 127: 1-2 ja Gal. 6: 2-10.

25.8.2016   

Mustarastas veti sinnikkäästi pihlajanmarjoja nokallaan; ei näyttänyt vielä ihan helposti irtoavan.
Meillä on sympatiasuhde mustarastaan kanssa. Sen laulu silittelee sieluani. Joskus lurittelemme toisillemme. Se on kivaa, vaikka kumpainenkin taitaakin miettiä, että mitäköhän tuo tuossa kertoilee. Hyvän mielen se joka tapauksessa tuo. Kiitollinen olen tästä pikku ystävästä, joka vuodesta toiseen asustaa pihapiirissäni ja ilahduttaa iki-ihanilla laulukonserteilla.
Suhteeni räkättirastaaseen on etäisempi; emme juurikaan kommunikoi (kuten ilmeni siitä  keskeytyneestä mustikka-aamiaisesta, josta kerroin heinäkuussa). – On vain erilainen olo  sellaisen kanssa, joka vain räksyttelee (tai ei sano mitään). 

Samarialaisen kiitos – Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: ”Menkää näyttämään itsenne papeille.” Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?” Ja hän sanoi miehelle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.”  Luuk. 17: 11-19

Toimi toisin – Samoin kuin Jeesuksen vertauksessa laupiaasta samarialaisesta, myös tässä Luukas korostaa, että se, joka toimi toisin kuin muut, oli samarialainen. Mielenkiinnosta googlasin keitä nämä samarialaiset oikein olivatkaan: juutalaisten lahko, joka hyväksyy Toorasta (hepreal. Raamatusta)  vain sen 1. osan (= Mooseksen kirjat).
Mutta mikä selittäisi heidän laupeuttaan ja kiitollisuuttaan? Piti googlata myös Mooseksen kirjoja… Ja sieltähän (5. Mooseksen kirjasta) selitystä löytyi: kehotusta rakastaa muukalaisia, kehotusta ylistää Jumalaa siitä, mitä Hän on tehnyt sekä kehotusta kiittää Jumalaa siitä, mitä Hän on antanut. 
Nämä UT:ssa kuvatut samarialaiset siis ’vain’ yksinkertaisesti toimivat pyhässä kirjassaan annettujen säädösten mukaisesti. 

Huomaanko? – Yllä oleva raamatunkohta spitaalisista saattaa herättää miettimään, miten on omalla kohdalla: milloin menen vain muiden mukana, ajattelematta sen enempää? Jatkanko vain noiden 9 muun lailla matkaani? Huomaanko (miten, milloin) kiittää Jumalaa siitä, mitä Hän on tehnyt ja tekee, minun ja/tai muiden elämässä?
Haenko elämässäni kiitoksen vai valituksen aiheita? Paljonko pyörittelen päässäni ajatuksia siitä, mikä elämäntilanteessani on huonosti, paljonko siitä, mikä on hyvin? Kumpi vaakakuppi painaa enemmän? Sillä harvoinpa ne ovat samanpainoiset…
Miten löytää sydämeen enemmän ’samarialaista’ henkeä? Sellaista, minkä Jeesus näki niin merkittäväksi asiaksi, että toteaa jopa: ”Uskosi on sinut pelastanut”.

Kiitollisuus – rakas ja tärkeä aihe minulle, ollut ja on. Voisi sanoa, että se on pelastanut minut monesti vaipumasta itsesääliin ja jonkin tilanteeni marttyyrimäiseen surkutteluun. Käänteentekevää omassa elämässäni oli, kun aikoinaan tietoisesti aloin etsiä hyviä puolia erilaisissa, vaikeilta tuntuvissa tilanteissa. Siitä alkoi vähitellen tulla tapa, ja sain huomata, miten elämään alkoi virrata enemmän valoa; niihin varjokohtiinkin… ja ehkä erityisesti niihin.

Muutosta – Kiitollisuus on mielestäni yksi vahvimmista hyvää muutosta aikaansaavista tunteista. Tai ehkä pikemminkin mielentiloista. Kiitollista mieltä (jollei sellaista ole luonnostaan) kun voi harjoitella. Siinä missä tunteet vain tulevat ja välillä ottavat niin valtaansa, ettei niille ainakaan siinä hetkessä voi mitään (= tunneihmisen toteamus ), voi mielentilaan vaikuttaa melkoisesti. Tunteet tulevat sitten perässä; alkavat – kuin huomaamattaan – virrata mielen muodostamia uomia.

Kiitollisen mielen voi valita, vaikkei jokin asia olisikaan niin kuin toivoisi, tai vaikka koko elämä tuntuisi pelkältä kaaokselta kaikkine huolineen ja murheineen. Silloinkin voi alkaa harjoittaa mieltä kiitollisuuteen; päättää, että nyt valitsen toisin. En anna ikävien asioiden hallita mieltäni, vaan avarran tilaa ajatuksille, jotka ilahduttavat, hoitavat ja ravitsevat sieluani.

Valopilkkuja – Uskon vakaasti, että vaikka jokin tilanne tuntuisi kuinka synkeältä tahansa, aina on mahdollista tehdä päätös etsiä jotain valopilkkua, vaikka pientäkin; vaikka kuinka pikkuruiselta tuntuvaa kiitoksen aihetta.

Kiitoksen vaikutus – Itse ainakin olen kokenut, kuinka mieletön (mielekäs siis) vaikutus on sillä, että pitkin päivää kiitän iloisena Jumalaa, milloin mistäkin. Yleisin kiitosaiheeni taitaa olla se, kun löydän jonkun tarpeellisen tavarani, jonka olen laittanut jonnekin epäloogiseen paikkaan (kuten esim. kännykkäni).
Jokainen päivä on täynnä pienempiä tai suurempia asioita, jotka hyvin voisin sivuuttaa luonnollisina, elämään kuuluvina ilmiöinä, mutta joista haluan kiittää Luojaani. Se auttaa minua muistamaan,  kuinka Hän on mukana elämäni kaikissa tilanteissa.

Kiitos rakas kolmiyhteinen Jumalamme, Isä, Poika, Pyhä Henki, että olet kanssamme, näet kaikki tilanteemme, ilomme ja surumme. Kiitos että Rakkautesi uudistaa, hoitaa ja parantaa meitä.
Auta meitä löytämään valopilkkuja joka elämämme tilanteessa. Viritä sydämemme kiittämään ja ylistämään Sinua, jokaisena päivänä.

All Things New – Hillsong United

”Rakkautesi uudistaa kaiken, Sinä teet kaikessa, kaikissa hyvää
tämän maailman asioihin on olemassa uudistettu toivo
elämässä, joka löytyy Sinussa, teet kaikesta uutta, eilen ja ikuisesti
Rakkautesi ei koskaan muutu, tämä toivo ei koskaan haihdu
uskoni on siinä, mitä ei näy, tuoden elämää sinne, missä sitä ei ole ollut
puhuen asioita, joita ei ole, kuten ne olisivat
Sinussa minä elän, taivaat on avattu, tiedän että olen valittu
sillä elän Sinussa, Sinussa olen elävä
Jumala, Sinä luot uutta, kaiken Sinun kunniaksesi”

Muut tekstit: Ps. 136: 1-9, 25-26, Jes. 38: 16-20 ja Ef. 5: 15-20.

  17. 8.2016                            

Kuka on lähimmäiseni? – Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.”
Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”
Jeesus vastasi hänelle näin:
”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.
Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”
Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.”  (Luuk. 10: 25-37)

Toimittaja mietti – Joku aika sitten toimittaja kertoi uutisissa, kuinka oli nähnyt miehen sammuneen kadulle, ajotielle. Nuorenmiehen miettiessä voisiko/pitäisikö hänen tehdä jotain asialle, kaksi naista tuli paikalle, tarttui ajotiellä makaavaa kainaloista ja talutti tämän jalkakäytävälle.
Olisinkohan tuossa tilanteessa jäänyt miettimään, tai pyytänyt jotakuta kaveriksi taluttamaan mies turvaan? Luultavasti olisin vielä miettinyt toisten jo toimiessa.

Lamaannuttava hetki – Mieleen nousi tilanne, jossa jätin toimimatta. Ei yhtä dramaattinen kuin tuo että joku makaa ajotiellä, mutta muistan vieläkin, 12 v. jälkeenpäin, kuinka tapahtuma jäi minua vaivaamaan.
Kuljin erään ystävän kanssa Hgin Hakaniementorin poikki. Bussipysäkin pleksilasin läpi näkyi kaksi kumarassa istuvaa hahmoa. Takaapäin jo saattoi päätellä, ettei tilan(teen)sa ollut ihan ok. Ehdotin että mennään tarkistamaan. Tullessamme heidän eteensä lamaannuin: kummankin kasvot lian ja veristen naarmujen peitossa, toiselta valui nenästä paksuna nauhana sitä mitä nenästä valuu kun on nuha (se r:llä alkava on mielestäni suomenkielen rumimpia sanoja; muut käyttäköön, meikä ei.) – Mahassani tuntui kääntyvän kaikki ylösalaisin. Sanoin ystävälleni nopeasti että mennään pois.
Johtopäätökseni tuosta reaktiostani kerroin tuolle ystävälle, ja monelle muullekin: en ikinä pystyisi auttamaan vastaavanlaisessa tilassa olevia ihmisiä! Ajatella, en edes nenäliinaa siinä pystynyt niille miehille antamaan!

Seuraavalla viikolla eräs ystävä soitti ja pyysi minua tulemaan kotikaupungissaan järjestettävään usean päivän seminaariin. Emmin, mutta lähdin. Viimeisenä seminaaripäivänä oli iltapäivä vapaata, illalla olisi viimeinen kokoontuminen. Olimme tulleet eräiden seminaarilaisten kanssa tuomiokirkon luo. Olimmekohan saaneet tehtäväksi rukoilla jonkun puolesta, en muista (sen verran intensiivinen oli loppupäivä).
Joka tapauksessa seistessäni siinä, hieman erillään muista, hiekkakäytävää pitkin käveli isokokoinen mies paljain jaloin suoraan eteeni. Hän kertoi minulle yöpyneensä hautuumaalla, ja että yön aikana hänen lenkkarinsa ja sukkansa oli varastettu. Hän näytti muovikassiaan: tässä koko omaisuutensa, pieni teltta.
Hänen lapsenomainen avuttomuutensa liikutti, mutta mitä ihmettä voisin tehdä? Mies ei pyytänyt minulta mitään, mutta kuitenkin oli kuin hän olisi odottanut minun jotenkin ratkaisevan hänen tilanteensa. Kun en keksinyt mitä tehdä, kysyin haluaisiko että rukoilisimme. Ihmeekseni miehellä ei ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin.
Istuuduimme penkille ja mies veti takistaan pullon sanoen ylpeänä että eivätpä saaneet tätä. Laitettuaan pullon takaisin taskuunsa hän kertoi, kuinka 6 v. sitten oli menettänyt työpaikkansa, minkä vuoksi hän alkoi juoda rankasti. Lopulta vaimo lähti, ja hän menetti myös kotinsa. Siitä lähtien hän oli asunut kadulla. Ja nyt oli ihan kamala olo, 6 viikon juomisesta putkeen; sanoi että vain ryypyt helpottavat pahaan oloon.
En muista enää kysyinkö, mitä rukoiltaisiin. Muistan vain rukoilleeni olonsa paranemista. Vähän helpotti, mies totesi rukouksen jälkeen. Kerroin että illalla on rukoustilaisuus. Haluaisiko hän lähteä sinne? Hämmästyksekseni hän halusi.   

Siitä alkoi (kummallekin) tuskaisan pitkä iltapäivä iltaan… Tiivistäen: hän sanoi vähän väliä että nyt täytyy ottaa ryyppy, muuten hän ei kestä. Minä puolestani sanoin, että juopuneena en häntä tilaisuuteen veisi, ja pyysin häntä useaan otteeseen kaatamaan pois pullon sisällön. Tähän hän ei suostunut, vaan laittoi aina pullon nopeasti takaisin taskuunsa, kuin jonkinlaisen turvantuojan. Aina kun hänen olonsa paheni, rukoilin uudelleen. Huono olo ei kuitenkaan lähtenyt kokonaan pois.
Lopulta tuli mieleeni, että mies ei varmaan ollut syönyt aikoihin. Kysyin, mitä hän voisi syödä, jotta olo paranisi. Jogurttia, hän sanoi. No, mennään ostamaan jogurttia. Torilla on ruokakauppa, mies sanoi.
Matkalla ostettiin hänelle  lenkkarit ja sukat.
Eräästä kadun varrelle  pysäköidyssä pakettiautossa olevat miehet huutelivat hänelle jotain. Mies tulistui ja kääntyi nyrkit pystyssä autoa kohti. Minulla oli ollut jo täysi työ siinä, että sain tuettua hänen horjahtelevia askeleitaan kävellessämme, sen verran raskastekoinen hän oli, mutta jotenkin ihmeesti sain tarpeeksi voimia estääkseni häntä hyökkäämästä miesten kimppuun. Mies oli hyväsydäminen (sen näki silmistään), mutta helposti ärsytettävissä. Vaikutti, että noiden autossa olleiden miesten hupia oli aiemminkin ollut nähdä kuinka tämä isokokoinen, roteva mies reagoi suuttuessaan kuin pieni lapsi. – Että kehtaatte, sanoin miehille, ja ihme kyllä naureskelu loppui.

Kaverit – Ruokakaupan edessä oli penkki. Mies sanoi jäävänsä siihen odottamaan. Samantien hän alkoi huudella kavereitaan paikalle. Mistä ihmeestä, puiden ja pensaiden takaa, heitä ilmaantuikin ällistyttävän vikkelästi iso joukko torin laitaan penkin ympärille.
Mies sanoi heille: ”Nyt muuttuu kuulkaa mun elämäni. Täys pullo on taskussa mutten ole juonut koko päivänä. On uudet lenkkarit ja sukatkin, kyllä tässä on selvät merkit että nyt elämäni muuttuu, juominen jäi tähän!”
Puoliympyrässä olevat kaverit alkoivat kilpaa heitellä ivallisia ”tuo on kuultu ennenkin” ym. vastaavanlaisia kommentteja. Pyysin heitä lopettamaan, mutta oli kuin olisin puhuin kuuroille korville. Tuntui kuin he olisivat yrittäneet kaikkensa viedäkseen toveriltaan luottamuksen muutoksen mahdollisuuteen.
Kun en muutakaan voinut siinä tehdä, lähdin ostamaan jogurttia. Kassalla ollessani näin kaupanikkunasta kahden poliisin saapuvan penkin luo. Kaverit kaikkosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Pyysin mielessäni: älä Jumala anna poliisien viedä tuota miestä. Miehen tavoin myös minä uskoin, että Jumala todella halusi tuoda muutoksen hänen elämäänsä.
Tullessani miehen luo hän katsoi minuun silmät pyöreinä: ”Et voi uskoa mitä tapahtui! Esittelin juuri pulloani kavereille, kun 2 jeparia tuli takaa, otti pullon, tyhjensi sen mitään sanomatta ja lähti pois. Tässä on kyllä Jumala mukana!” Hän joi jogurttia tölkistä, syötävää hän ei halunnut. Mutta vielä monta tuntia oli sinniteltävänä iltaan. Vuoron perään oireiden, hikoilun ja tärinän pahenemista ja rukouksia, joissa pyysin helpotusta hänen oloonsa.  

Vihdoin pääsimme sisälle seminaaritilaan! Minulla oli vankka luottamus siihen, että täältä mies saisi avun. Menin erään esirukoilijan luo kertomaan, kuinka tuskainen olo miehellä oli ja pyysin, että hän pääsisi ensimmäisenä rukoiltavaksi. Vein meidät huoneen sivulle istumaan ajatellen, että miehen olisi siinä helpointa  istua. Valinta oli kaikkea muuta kuin hyvä: saimme paheksuvia katseita osaksemme, eikä tilannetta parantunut se, että pastorin alkaessa puhua mies innostui huutelemaan noloja juttuja tälle pastorille, jonka tunsi vankila-ajoiltaan…
Rukousjakson alkaessa talutin miehen esirukoilijan eteen. Tämä hentorakenteinen nuorimies kosketti kevyesti päätä pitemmän keski-ikäisen miehen olkapäätä sanoen lyhyen rukouksen. Mies putosi kuin salaman iskusta lattialle istualleen. (Pyysin rukousta myös itselleni, sillä tunsin tuossa vaiheessa oloni jo aika tyhjäksi.) Jonkin ajan kuluttua mies kysyi: ”Mitä mulle tapahtui? Ihan kuin moukarilla olisi isketty päähän!” – Pyhä Henki kosketti, vastasin.
Tilaisuuden jälkeen kysyin mieheltä, mitä nyt pitäisi tehdä. Hän sanoi tietävänsä päivystyksen, joka oli vielä auki, mutta että eivät ne kyllä ota häntä sisään, koska hänen promillensa on niin korkealla. Mennään kuitenkin, sanoin. Menimme autooni ja mies opasti minut paikalle.
Kerroin päivystäjälle miksi olimme tulleet, ja vähän ajan kuluttua mies kutsuttiin erääseen huoneeseen. Takaisin odotustilaan tullessaan hän katsoi taas minua silmät ihmetyksestä pyöreinä: ”Ajattele, promillearvot oli just alle määrätyn rajan, joten ottavat mut saman tien sisälle” (päättelin että katkaisuhoitoon).
Lähtiessäni hän – kuin sivumennen – kertoi toimineensa evankelistana ennen kuin työ, perhe ja asunto menivät. ”Mutta Jumala haluaa mut nyt takaisin”, mies sanoi palaten huoneeseen, jossa promillet oli mitattu.

Kotiin ajaessani oli totaalisen tyhjä olo, tuntui kuin olisi ollut vailla mitään ajatuksia tai tunteita. Samanlaisen onton olon koin kerran Ruandassa käytyäni entisessä vankilassa (josta kerroin jossain bloggauksessa). Tiedän, että omin voimin en olisi selvinnyt kummastakaan kokemuksesta.
Kotiin päästyäni kiitin Jeesusta kaikesta avustaan ja pyysin Taivaan Isää auttamaan edelleen tuota miestä. – Niin Hän varmaan tekikin.

Jumala halusi kutsua miehen takaisin palvelukseensa. Hän olisi varmasti muuten käyttänyt välikätenään jotakuta sen kaupungin samarialaista, sellaista, joka olisi luonnostaan, ihan itse, ollut valmis  auttamaan tuota miestä, mutta ilmeisesti Hän näki, kuinka vakuuttunut meikäläinen oli kyvyttömyydestään toimimaan vastaavanlaisissa tilanteissa, ja tahtoi antaa minulle opetuksen.

Luojamme ei tahdo meidän uskottelevan itsellemme, ettemme pysty tekemään niitä asioita, joihin Hän tarvitsee suutamme, käsiämme ja jalkojamme. Ei Hänkään meille sellaista uskottele;  päinvastoin, Hän haluaa rohkaista meitä. Ja ravistella meistä sellaisia rajoittavia uskomuksiamme kuin että emme osaa, kykene tai voi. Sillä ne ovat itsekeskeisiä uskomuksia. Hän, joka voi kaiken, haluaa että pidämme Hänet – emme itseämme – uskomme keskuksessa.

Kristus toivoo, että näkisimme jokaisen lähimmäisemme ja heidän tilanteensa niin kuin Hän näkee; että tuntisimme ja toimisimme niin kuin Hän. – Siinäpä riittää oppimista, loppuelämäksi… 🙂

I Surrender – Hillsong United

”Tässä olen, polvillani jälleen, kaiken luovuttaen
vetäessäsi minua lähellesi löydä minut tässä Herra
epätoivoisena Sinua tarvitsen, antaudun
kastele sieluani laupeutesi ja armosi paljastuessa
minun on nälkä, jano, käsivarret  levitettynä tiedän että kuulet huutoni
puhu minulle nyt, haluan tuntea enemmän Sinua
Hengitä minussa Jeesus tuulenhuminan tavoin
Herra tapahtukoon tahtosi minussa, mahtavan myrskyn lailla liikuta sieluani
haluan tuntea enemmän Sinua”

Muut tekstit: Ps. 112: 5-9, Miika 6: 6-8 ja 1. Joh. 4: 7-12.

8.8.2016       Näkymä Galileanjärvelle.

Jeesus parantaa kuuron – Jeesus lähti sitten taas Tyroksen seudulta ja tuli Sidonin ja Dekapoliin alueen kautta Galileanjärvelle. Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies, joka ei pystynyt kunnolla puhumaan, ja häntä pyydettiin panemaan kätensä miehen päälle. Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään. Sitten hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: ”Effata.” Se merkitsee: aukene. Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi.
    Jeesus kielsi ihmisiä kertomasta tästä kenellekään, mutta mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he levittivät siitä tietoa. Kaikki olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: ”Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.”        (Mark. 7: 31-37)

Kuurolla miehellä oli rajalliset mahdollisuudet ilmaista ajatuksiaan. Tuohon aikaan ei ihmisillä ollut juurikaan keinoja opettaa kuuroja puhumaan selkeästi. Mikä piina: haluat kertoa asioita, mutta toiset eivät ymmärrä sinua! – Voi kuvitella, mikä riemu miehelle, kun sai sekä kuulon että kyvyn puhua selkeästi. Hän ei varmasti jättänyt yhtäkään tilaisuutta käyttämättä kertoakseen, mitä Jeesus oli hänessä saanut aikaan.

Vaieta vai kertoa? – Eivät toisetkaan – Jeesuksen kielloista huolimatta – malttaneet vaieta asiasta. Jeesus varmasti halusi hillitä häntä ympäröivän ihmisjoukon kasvua. Miten päästä eteenpäin, jos joka kulman takaa tuodaan eteen parannettavia?
Nykyään tilanne on ihan erilainen. Pyhän Henkensä kautta Hän on läsnä siellä, missä Hänen puoleensa käännytään. Mutta puhutaanko siitä, siitä miten Hän toimii meidän päivinämme? Missä määrin olemme valmiita kertomaan, mitä hyvää olemme nähneet tai kokeneet Hänen tekevän? Uskon, että Hän haluaisi, että kertoisimme. Jotta luottamus siihen, että Hän elää, toimii ja vaikuttaa keskellämme, kasvaisi.

Rukousta – Eräs ystäväni houkutteli minut kerran (n. 8-9 v. sitten) kuuntelemaan erästä amerikkal.  Ruotsissa asuvaa  evankelistaa. Esityksensä lopuksi mies kutsui kuulijoitaan Hgin keskustaan, jossa hän demonstroisi katuevankeliointia. Mielenkiinnosta lähdimme katsomaan, kuinka tämä toteuttaisi lievästi sanottuna haasteellista hommaa (ainakin niille,  jotka eivät tunne sellaiseen luontaista kutsumusta/taipumusta, ja ystäväni kanssa lukeuduimme niihin).
Eliel-aukiolla iso joukko odotteli evankelistaa. Turhauduin odottamiseen. Olimmehan tulleet oppimaan, miten eilen opittua toteutetaan käytännössä; miksemme lähtisi kokeilemaan?
Afrikan maissa kokemukseni oli, että kysyipä keneltä tahansa, haluaisiko tämä että rukoiltaisiin, oli vastaus aina kyllä. Mutta mennäpä meidän maassamme – kaupungin kadulla, kylätiellä tai maaseudun raitilla – kysymään tuntemattomalta, haluaisiko tämä rukousta jonkin asian puolesta…  se vaan on vähän eri juttu – eikä niin vähänkään!
Päätin kuitenkin tarttua haasteeseen ja lähdin kiertämään rautatieasemaa. (Ystäväni halusi jäädä odottamaan evankelistaa.) Kierrettyäni aseman toiselle puolelle sanoin Jeesukselle, että olen tässä nyt ihan vaan Sinun käytössäsi. Jos haluat, että rukoilen jonkun puolesta, osoita se minulle niin selvästi, että tajuan.
Polveni…? – Vähän matkaa kuljettuani kuulin: ”Tuon nurkan takana tulet kokemaan ihmeparantumisen.” – Unohdin ihan mitä varten olin siinä kävelemässä. Mieleen tuli vain oma kipeä polveni: oi, Jeesus haluaa parantaa sen! (Kipu oli nim. palannut, ja tuntui taas joka askeleella.)
Hän oli parantanut graavia nivelrikkoani niin monet kerrat. Useita kuukausia tuli käveltyä kyynärsauvoilla; ortopedit eivät 40v:lle suostuneet laittamaan tekoniveltä, vaan kehottivat sinnittelemään 50v:ksi; 50v täytettyäni sanoivat että jos sitten 60v:na. – 60v:na en enää halunnutkaan tekoniveltä, sillä Jeesus oli hoitanut polveni kuntoon niin monesti, kun sen puolesta oli rukoiltu. Mutta nytkö Hän halusi parantaa sen kertakaikkisesti? Olin aivan onnessani! Tuon nurkan takana siis – kokonaan parantunut polvi?

Juttu ei päättynytkään ihan niin kuin olin olettanut… mutta kerron sen kuitenkin, sillä haluan kertoa siitä, kuinka Jumala yhä hoitaa ja parantaa. Niin monet eivät tiedä. Joissakin piireissä aihe on tabu, koska ei haluta herättää turhia odotuksia. Pelätään pettymyksiä ja katkeroitumisia, jollei Jumala toimikaan niin kuin on toivottu ja rukoiltu. Siksi asiasta vaietaan tai puhutaan vain menneessä aikamuodossa ( = silloin 1. vuosisadalla…).
Jossain taas voi kuulla Hänen parantavasta voimastaan puhuttavan suureen ääneen ja suurin lupauksin. – Miksei voisi ihan silleen rauhallisen luonnollisella tavalla kertoa, mitä Hän on tehnyt ja tekee nykyäänkin? Ja sillä tavoin  osoittaa kiitollisuuttaan Jumalalle, ja olla vahvistamassa luottamusta Häneen ja rukouksen voimaan.
Kyllähän meillä on odotuksemme ja toiveemme. Mutta jos on valmis hyväksymään myös sen, että Jumala toimii omalla tavallaan ja aikataulullaan, eikä aina niin kuin me haluaisimme, niin ei tule harmistumisia eikä ala ajatella, ettei Jumala huomaa tai kuule. Sillä kyllä Hän näkee ja kuulee.
Don Moen toteaa alla olevassa laulussa, että jotkut kysyvät, miksi joku ei parantunut; hän itsekin kyselee. Mutta että se ei muuta sitä, että Jumala sanoo olevansa parantava Jumala, ja  että Jumalan voima on Hänen sanassaan.  

Kulman takana nuori romaninainen käveli suoraan eteeni pieni ruusukimppu toisessa kädessä, toisella ojensi minulle yhtä ruusua. Mistä olikin siihen tupsahtanut, ei ollut siinä kävellessäni aseman editse toiseen suuntaan. – Pitäisikö minun ostaa ruusu, tai useampi? Tuntui ettei. Mitä sitten? Sitten huuliltani ikään kuin lipsahti, etten ostaisi ruusua mutta voisin rukoilla, jos hänellä olisi jokin rukousaihe. ”Oi kyllä”, vastasi nainen silmin nähden ilahtuneena. Menimme vähän sivummalle ja kysyin, mitä rukoiltaisiin. Nainen kertoi melko selkeällä englannillaan, että hänellä oli synnytyksen aiheuttama ’hernia’.  Siis mikä?? Hän toisti että hernia, hernia, miksi en nyt ymmärrä! Nainen oli melkein epätoivoinen tietämättömyydestäni, minä kun en tuntenut koko sanaa. (Kotona vasta selvitin sen: tyrä). Kysyin uskooko hän Jeesukseen, ja että tämä yhä parantaa. Kyllä, nainen sanoi silmät säteillen. Jeesus tuntui olevan hänelle rakas. Rukoilin, että Jeesus parantaisi hänet. Nainen kiitti ja lähti.
Ystäväni, joka oli odottanut toisen kulman takana, kertoi, että hän oli aiemmin nähnyt kuinka tuo nainen oli nilkuttanut, mutta nyt tämä kulki tasaisesti, lainkaan nilkuttamatta.
Jeesus toteutti lupauksensa. Muuta ei Hän halunut parantaa polveani, vaan tämän nuoren,  ensimmäisen lapsensa synnyttäneen äidin. Olin tosi kiitollinen, että sain olla tällaista kokemassa kadulla, Hgin ydinkeskustassa. – Kuka olisi uskonut? En minä ainakaan! Mutta nyt tiedän, ettei ei se ole paikasta kiinni, vaan siitä, mitä Hän milloinkin haluaa tehdä, ja siitä, missä määrin olemme valmiit asettautumaan Hänen käyttöönsä, vaikka vaikealta tuntuisikin.
Uskon myös vakaasti, että aina kun rukoilemme toisen kanssa tai puolesta, Jumala kuulee rukouksemme, reagoi ja vastaa rukouksiimme kuten parhaaksi näkee – vaikkemme havaitsisi mitään tapahtuvaksi. Rukoileminen kannattaa aina, siitä olen vakuuttunut.

Hän, ihmeen ihana Parantajamme, tietää mitä me tarvitsemme! 
Tuo nuori äiti halusi näyttää vauvansa, joka seuraavana päivänä pääsisi sairaalasta. Tapasimme hänet sovittuun aikaan, mukanamme vauvanvaatteita ja muita tarvikkeita sekä vähän ruokarahaa. Mutta vaikka äiti ilahtui niistä, tuntui että hänelle paljon tärkeämpää oli saada näyttää pieni vauvansa. Saimme siunata sekä vauvaa että äitiä ja pyytää heille Jumalan varjelusta. Äiti kertoi olevansa nyt terve ja voivansa pitää vauvaa sylissään ilman kipua. Hän säteili onnesta. – Kiitimme yhdessä Jeesusta, Parantajaamme.

Heal Me Oh Lord –  Don Moen

”Paranna Sinä minut, Herra, niin minä paranen. Auta minua, niin minä saan avun. Sinua yksin minä ylistän!”  (Jer. 17,14)

Muut tekstit: Ps. 30: 3-6, 12-13, Ps. 146: 5-10, 2. Moos. 4: 10-12, 2 ja Kor. 3: 4-6.

1.8.2016                                              

’Että pitikin mennä sanomaan sillä tavoin!’ ’Voi että tuli mokattua siinäkin tilanteessa!’  ’Mistä tuo vanha negatiivinen ajatus taas pompahti esiin?!’ – Tällaisia ajatuksia itseään ja omaa käyttäytymistään alati tarkkaileva pyörittelee mielessään. Itsekritiikki voi olla tosi armotonta.
Joku toinen taas keskittyy antaumuksella muiden ihmisten sanomisiin ja tekemisiin. – Toisten (negat.) arviointi tuntuu niin mielenkiintoiselta ja antoisalta ettei tule huomanneeksi kyseenalaistaa omia asenteitaan, ajatuksiaan ja toimintaansa.

Lukeudutko sinä jompaankumpaan ryhmään? Tai kuulutko niihin autuaisiin, joilla ajatukset ja havainnointi ovat rakkaudellisessa balanssissa niin itsen kuin toisten ihmisten suhteen?
Itse olen kamppaillut liiallisen itsekriittisyyden kanssa niin kauan kuin muistan. Joskus se on noussut enemmän esiin, välillä vaipunut onnellisesti unohduksiin. Mutta mukana se on uskollisesti kulkenut. Se on laittanut opettelemaan armollisuutta itseäni kohtaan.