Kuka on lähimmäiseni? – Muuan lainopettaja halusi panna Jeesuksen koetukselle. Hän kysyi: ”Opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?” Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä laissa sanotaan? Mitä sinä itse sieltä luet?” Mies vastasi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoi: ”Oikein vastasit. Tee näin, niin saat elää.”
Mies tahtoi osoittaa, että hän noudatti lakia, ja jatkoi: ”Kuka sitten on minun lähimmäiseni?”
Jeesus vastasi hänelle näin:
”Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.
Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?”
Lainopettaja vastasi: ”Se, joka osoitti hänelle laupeutta.” Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.” (Luuk. 10: 25-37)
Toimittaja mietti – Joku aika sitten toimittaja kertoi uutisissa, kuinka oli nähnyt miehen sammuneen kadulle, ajotielle. Nuorenmiehen miettiessä voisiko/pitäisikö hänen tehdä jotain asialle, kaksi naista tuli paikalle, tarttui ajotiellä makaavaa kainaloista ja talutti tämän jalkakäytävälle.
Olisinkohan tuossa tilanteessa jäänyt miettimään, tai pyytänyt jotakuta kaveriksi taluttamaan mies turvaan? Luultavasti olisin vielä miettinyt toisten jo toimiessa.
Lamaannuttava hetki – Mieleen nousi tilanne, jossa jätin toimimatta. Ei yhtä dramaattinen kuin tuo että joku makaa ajotiellä, mutta muistan vieläkin, 12 v. jälkeenpäin, kuinka tapahtuma jäi minua vaivaamaan.
Kuljin erään ystävän kanssa Hgin Hakaniementorin poikki. Bussipysäkin pleksilasin läpi näkyi kaksi kumarassa istuvaa hahmoa. Takaapäin jo saattoi päätellä, ettei tilan(teen)sa ollut ihan ok. Ehdotin että mennään tarkistamaan. Tullessamme heidän eteensä lamaannuin: kummankin kasvot lian ja veristen naarmujen peitossa, toiselta valui nenästä paksuna nauhana sitä mitä nenästä valuu kun on nuha (se r:llä alkava on mielestäni suomenkielen rumimpia sanoja; muut käyttäköön, meikä ei.) – Mahassani tuntui kääntyvän kaikki ylösalaisin. Sanoin ystävälleni nopeasti että mennään pois.
Johtopäätökseni tuosta reaktiostani kerroin tuolle ystävälle, ja monelle muullekin: en ikinä pystyisi auttamaan vastaavanlaisessa tilassa olevia ihmisiä! Ajatella, en edes nenäliinaa siinä pystynyt niille miehille antamaan!
Seuraavalla viikolla eräs ystävä soitti ja pyysi minua tulemaan kotikaupungissaan järjestettävään usean päivän seminaariin. Emmin, mutta lähdin. Viimeisenä seminaaripäivänä oli iltapäivä vapaata, illalla olisi viimeinen kokoontuminen. Olimme tulleet eräiden seminaarilaisten kanssa tuomiokirkon luo. Olimmekohan saaneet tehtäväksi rukoilla jonkun puolesta, en muista (sen verran intensiivinen oli loppupäivä).
Joka tapauksessa seistessäni siinä, hieman erillään muista, hiekkakäytävää pitkin käveli isokokoinen mies paljain jaloin suoraan eteeni. Hän kertoi minulle yöpyneensä hautuumaalla, ja että yön aikana hänen lenkkarinsa ja sukkansa oli varastettu. Hän näytti muovikassiaan: tässä koko omaisuutensa, pieni teltta.
Hänen lapsenomainen avuttomuutensa liikutti, mutta mitä ihmettä voisin tehdä? Mies ei pyytänyt minulta mitään, mutta kuitenkin oli kuin hän olisi odottanut minun jotenkin ratkaisevan hänen tilanteensa. Kun en keksinyt mitä tehdä, kysyin haluaisiko että rukoilisimme. Ihmeekseni miehellä ei ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin.
Istuuduimme penkille ja mies veti takistaan pullon sanoen ylpeänä että eivätpä saaneet tätä. Laitettuaan pullon takaisin taskuunsa hän kertoi, kuinka 6 v. sitten oli menettänyt työpaikkansa, minkä vuoksi hän alkoi juoda rankasti. Lopulta vaimo lähti, ja hän menetti myös kotinsa. Siitä lähtien hän oli asunut kadulla. Ja nyt oli ihan kamala olo, 6 viikon juomisesta putkeen; sanoi että vain ryypyt helpottavat pahaan oloon.
En muista enää kysyinkö, mitä rukoiltaisiin. Muistan vain rukoilleeni olonsa paranemista. Vähän helpotti, mies totesi rukouksen jälkeen. Kerroin että illalla on rukoustilaisuus. Haluaisiko hän lähteä sinne? Hämmästyksekseni hän halusi.
Siitä alkoi (kummallekin) tuskaisan pitkä iltapäivä iltaan… Tiivistäen: hän sanoi vähän väliä että nyt täytyy ottaa ryyppy, muuten hän ei kestä. Minä puolestani sanoin, että juopuneena en häntä tilaisuuteen veisi, ja pyysin häntä useaan otteeseen kaatamaan pois pullon sisällön. Tähän hän ei suostunut, vaan laittoi aina pullon nopeasti takaisin taskuunsa, kuin jonkinlaisen turvantuojan. Aina kun hänen olonsa paheni, rukoilin uudelleen. Huono olo ei kuitenkaan lähtenyt kokonaan pois.
Lopulta tuli mieleeni, että mies ei varmaan ollut syönyt aikoihin. Kysyin, mitä hän voisi syödä, jotta olo paranisi. Jogurttia, hän sanoi. No, mennään ostamaan jogurttia. Torilla on ruokakauppa, mies sanoi.
Matkalla ostettiin hänelle lenkkarit ja sukat.
Eräästä kadun varrelle pysäköidyssä pakettiautossa olevat miehet huutelivat hänelle jotain. Mies tulistui ja kääntyi nyrkit pystyssä autoa kohti. Minulla oli ollut jo täysi työ siinä, että sain tuettua hänen horjahtelevia askeleitaan kävellessämme, sen verran raskastekoinen hän oli, mutta jotenkin ihmeesti sain tarpeeksi voimia estääkseni häntä hyökkäämästä miesten kimppuun. Mies oli hyväsydäminen (sen näki silmistään), mutta helposti ärsytettävissä. Vaikutti, että noiden autossa olleiden miesten hupia oli aiemminkin ollut nähdä kuinka tämä isokokoinen, roteva mies reagoi suuttuessaan kuin pieni lapsi. – Että kehtaatte, sanoin miehille, ja ihme kyllä naureskelu loppui.
Kaverit – Ruokakaupan edessä oli penkki. Mies sanoi jäävänsä siihen odottamaan. Samantien hän alkoi huudella kavereitaan paikalle. Mistä ihmeestä, puiden ja pensaiden takaa, heitä ilmaantuikin ällistyttävän vikkelästi iso joukko torin laitaan penkin ympärille.
Mies sanoi heille: ”Nyt muuttuu kuulkaa mun elämäni. Täys pullo on taskussa mutten ole juonut koko päivänä. On uudet lenkkarit ja sukatkin, kyllä tässä on selvät merkit että nyt elämäni muuttuu, juominen jäi tähän!”
Puoliympyrässä olevat kaverit alkoivat kilpaa heitellä ivallisia ”tuo on kuultu ennenkin” ym. vastaavanlaisia kommentteja. Pyysin heitä lopettamaan, mutta oli kuin olisin puhuin kuuroille korville. Tuntui kuin he olisivat yrittäneet kaikkensa viedäkseen toveriltaan luottamuksen muutoksen mahdollisuuteen.
Kun en muutakaan voinut siinä tehdä, lähdin ostamaan jogurttia. Kassalla ollessani näin kaupanikkunasta kahden poliisin saapuvan penkin luo. Kaverit kaikkosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Pyysin mielessäni: älä Jumala anna poliisien viedä tuota miestä. Miehen tavoin myös minä uskoin, että Jumala todella halusi tuoda muutoksen hänen elämäänsä.
Tullessani miehen luo hän katsoi minuun silmät pyöreinä: ”Et voi uskoa mitä tapahtui! Esittelin juuri pulloani kavereille, kun 2 jeparia tuli takaa, otti pullon, tyhjensi sen mitään sanomatta ja lähti pois. Tässä on kyllä Jumala mukana!” Hän joi jogurttia tölkistä, syötävää hän ei halunnut. Mutta vielä monta tuntia oli sinniteltävänä iltaan. Vuoron perään oireiden, hikoilun ja tärinän pahenemista ja rukouksia, joissa pyysin helpotusta hänen oloonsa.
Vihdoin pääsimme sisälle seminaaritilaan! Minulla oli vankka luottamus siihen, että täältä mies saisi avun. Menin erään esirukoilijan luo kertomaan, kuinka tuskainen olo miehellä oli ja pyysin, että hän pääsisi ensimmäisenä rukoiltavaksi. Vein meidät huoneen sivulle istumaan ajatellen, että miehen olisi siinä helpointa istua. Valinta oli kaikkea muuta kuin hyvä: saimme paheksuvia katseita osaksemme, eikä tilannetta parantunut se, että pastorin alkaessa puhua mies innostui huutelemaan noloja juttuja tälle pastorille, jonka tunsi vankila-ajoiltaan…
Rukousjakson alkaessa talutin miehen esirukoilijan eteen. Tämä hentorakenteinen nuorimies kosketti kevyesti päätä pitemmän keski-ikäisen miehen olkapäätä sanoen lyhyen rukouksen. Mies putosi kuin salaman iskusta lattialle istualleen. (Pyysin rukousta myös itselleni, sillä tunsin tuossa vaiheessa oloni jo aika tyhjäksi.) Jonkin ajan kuluttua mies kysyi: ”Mitä mulle tapahtui? Ihan kuin moukarilla olisi isketty päähän!” – Pyhä Henki kosketti, vastasin.
Tilaisuuden jälkeen kysyin mieheltä, mitä nyt pitäisi tehdä. Hän sanoi tietävänsä päivystyksen, joka oli vielä auki, mutta että eivät ne kyllä ota häntä sisään, koska hänen promillensa on niin korkealla. Mennään kuitenkin, sanoin. Menimme autooni ja mies opasti minut paikalle.
Kerroin päivystäjälle miksi olimme tulleet, ja vähän ajan kuluttua mies kutsuttiin erääseen huoneeseen. Takaisin odotustilaan tullessaan hän katsoi taas minua silmät ihmetyksestä pyöreinä: ”Ajattele, promillearvot oli just alle määrätyn rajan, joten ottavat mut saman tien sisälle” (päättelin että katkaisuhoitoon).
Lähtiessäni hän – kuin sivumennen – kertoi toimineensa evankelistana ennen kuin työ, perhe ja asunto menivät. ”Mutta Jumala haluaa mut nyt takaisin”, mies sanoi palaten huoneeseen, jossa promillet oli mitattu.
Kotiin ajaessani oli totaalisen tyhjä olo, tuntui kuin olisi ollut vailla mitään ajatuksia tai tunteita. Samanlaisen onton olon koin kerran Ruandassa käytyäni entisessä vankilassa (josta kerroin jossain bloggauksessa). Tiedän, että omin voimin en olisi selvinnyt kummastakaan kokemuksesta.
Kotiin päästyäni kiitin Jeesusta kaikesta avustaan ja pyysin Taivaan Isää auttamaan edelleen tuota miestä. – Niin Hän varmaan tekikin.
Jumala halusi kutsua miehen takaisin palvelukseensa. Hän olisi varmasti muuten käyttänyt välikätenään jotakuta sen kaupungin samarialaista, sellaista, joka olisi luonnostaan, ihan itse, ollut valmis auttamaan tuota miestä, mutta ilmeisesti Hän näki, kuinka vakuuttunut meikäläinen oli kyvyttömyydestään toimimaan vastaavanlaisissa tilanteissa, ja tahtoi antaa minulle opetuksen.
Luojamme ei tahdo meidän uskottelevan itsellemme, ettemme pysty tekemään niitä asioita, joihin Hän tarvitsee suutamme, käsiämme ja jalkojamme. Ei Hänkään meille sellaista uskottele; päinvastoin, Hän haluaa rohkaista meitä. Ja ravistella meistä sellaisia rajoittavia uskomuksiamme kuin että emme osaa, kykene tai voi. Sillä ne ovat itsekeskeisiä uskomuksia. Hän, joka voi kaiken, haluaa että pidämme Hänet – emme itseämme – uskomme keskuksessa.
Kristus toivoo, että näkisimme jokaisen lähimmäisemme ja heidän tilanteensa niin kuin Hän näkee; että tuntisimme ja toimisimme niin kuin Hän. – Siinäpä riittää oppimista, loppuelämäksi… 🙂
I Surrender – Hillsong United
”Tässä olen, polvillani jälleen, kaiken luovuttaen
vetäessäsi minua lähellesi löydä minut tässä Herra
epätoivoisena Sinua tarvitsen, antaudun
kastele sieluani laupeutesi ja armosi paljastuessa
minun on nälkä, jano, käsivarret levitettynä tiedän että kuulet huutoni
puhu minulle nyt, haluan tuntea enemmän Sinua
Hengitä minussa Jeesus tuulenhuminan tavoin
Herra tapahtukoon tahtosi minussa, mahtavan myrskyn lailla liikuta sieluani
haluan tuntea enemmän Sinua”
Muut tekstit: Ps. 112: 5-9, Miika 6: 6-8 ja 1. Joh. 4: 7-12.