Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2022

Valo kärsimyksen keskellä

’Sinä, Jumala, olet ainoa turvani.
Miksi olet hylännyt minut? Miksi minun täytyy kulkea surusta synkkänä, kärsiä vihollisen sortoa?
Lähetä valosi ja totuutesi! Ne johdattakoot minua,
ne viekööt minut pyhälle vuorellesi, sinun asuntoihisi.
Minä tahdon tulla sinun alttarisi eteen, sinun eteesi, Jumala, minun iloni!
Siellä saan ylistää sinua lyyraa soittaen,
Jumala, minun Jumalani!
Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton?
Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.’ (Ps. 43:2–5)

Lähetä Valosi ja Totuutesi – Ensi pyhän psalmiteksti kuvastaa Jeesuksen niitä tuntemuksia, joita hän mahdollisesti koki pääsiäisajan tapahtumien tiivistyessä, hänen jouduttuaan vangituksi, kidutetuksi ja lopulta ristille.
Jeesuksen elämä ei kuitenkaan päättynyt ristille, vaan ylösnousemukseen. Siinä on Pääsiäisen ilosanoma-

Psalmitekstin kaltaisia ajatuksia ja tunteita kokee varmaan moni ukrainalainen tällä hetkellä.
Rakas Jumala, kiitos että Sinä olet turvamme ja auttajamme. Lähetä Valosi tähän maailmaamme. Ole kanssamme, joka hetki, kaikissa tilanteissa.

Ylipapit ja fariseukset kutsuivat neuvoston koolle ja kysyivät siltä: ”Mitä meidän pitäisi tehdä? Se mies tekee paljon tunnustekoja. Jos annamme hänen jatkaa näin, häneen uskovat kohta kaikki, ja silloin roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä tämän pyhän paikan että koko kansamme.” Silloin yksi heistä, Kaifas, joka oli sinä vuonna ylipappina, sanoi: ”Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?” Tämä ei ollut hänen oma ajatuksensa, vaan sen vuoden ylipappina hän lausui ennustuksen: Jeesus oli kuoleva kansan puolesta, eikä vain sen kansan puolesta, vaan kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset.
Siitä päivästä lähtien neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus. (Joh. 11:47–53)

28.2.2020. Ensi pyhä on kirkkovuoden mukaan – pääsiäistapahtumia lähestyttäessä – ’Kärsimyksen sunnuntai’.
Jeesuksella on jo suuri kannattajajoukko. Hänen opetuksensa ja ihmetekonsa saavat ihmiset ihmettelemään, kuka tämä mies oikein on. Yhä useampi tulee hänen luokseen, haluaa olla hänen lähellään, kuunnella häntä ja olla hänen vaikutuspiirissään, koska he tunnistavat sen hyvän ja taivaallisen, mikä hänestä, hänen sanoistaan ja teoistaan huokuu.

Fariseukset ja ylipapit ovat huolissan ja peloissaan. He huomaavat, että tilanne uhkaa ryöstäytyä käsistä. Se auktoriteetti ja valta, jota he ovat pitäneet itsestään selvänä, uhkaa valua heidän käsistään, ja he alkavat pohtia, miten saisivat vaiennettua tuon heitä henkisesti vahvemman, kypsemmän ja viisaamman miehen.

Ukrainan tilannetta ajatellessa ei vain ensi pyhä, vaan joka päivä on kärsimyksen päivä. Uutisissa nähdyissä haastatteluissa on kuitenkin saatu kuulla ukrainalaisten vahvaa rakkautta maataan kohtaan sekä aivan valtavaa tahtoa ja päättäväisyyttä puolustaa sitä.
En muista ennen noin vahvoja rakkauden ja tahdon ilmaisuja minkään maan kansalaisilta ennen kuulleeni. (Ehkä oman maamme sodanaikoja kokeneet muistavat.)

Hienoa on ollut, kuinka yhtenäisesti ja voimakkaasti muu maailma on sekä sanoin ja teoin reagoinut Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Niin valtiotasolla, liike-elämässä kuin kansalaisten piirissä. On osoitettu, että tällaista pahantekoa ei kerta kaikkiaan hyväksytä. Se tuntuu hyvältä. Sellaiselta, että tämän järkyttävän tilanteen keskellä inhimillisyys on päällimmäisenä. Usko hyvään vahvistuu. Tuntuu kuin koko maailman arvoajattelu olisi muuttunut Venäjän hyökkäyksen myötä.

Tämänkaltaista, näin yhtenäistä ja vahvaa myötätuntoa ja -elämistä, joka ulottuu valtiovaltojen päätöksiin saakka, en ole livenä ennen kokenut. Lieneekö historiassakaan ollut ennen vastaavanlaista, näin vahvaa me-henkeä?
On sellainen olo, että tässä ei päättäjilläkään ole enää mielessä pelkästään oman maan turvallisuus ja intressit, vaan että Ukrainan tilanne koskettaa syvästi myös valtaapitävien sydämiä ja oikeudentuntoa.

Nyt jos koskaan tarvitaan myös meidän kaikkien rukouksia. Jokainen rukous on merkityksellinen ja tärkeä! Ystävät ovat lähettäneet viestejä, joissa ukrainalaiset pyytävät meitä kaikkia rukoilemaan heidän ja heidän maansa puolesta.

H’ersonin alueen johtavalta pastorilta/piispalta on tullut vetoomus, joka tässä hieman lyhennettynä:
”Rakkaat ystävät, veljet ja sisaret eri puolilla maailmaamme! Käännymme puoleenne tänä meille pimeänä aikana, jolloin räjähdyksistä mustat pilvet peittävät auringon pääkaupunkimme yllä.
Jo nyt Kiovassa käydään katutaisteluja. Niihin osallistuvat kaikki, jotka kykenevät pitämään asetta kädessään, jopa eläkeläiset, opiskelijat ja koululaiset.
Tuleva yö ja huominen päivä ovat kriittisiä hetkiä. Pelissä on kaikki se, mihin koko sivistynyt maailma on uskonut ja jota on rakentanut tähän asti.
Kyyneleet silmissä pyydämme teitä huolimatta siitä, millä aikavyöhykkeellä te olette: rukoilkaa paastoten tämä koko ”hetki” Jumalaa.
Rukoilkaa Herraa, että Hän varjelisi meidät järjettömiltä sotajoukoilta, jotka haluavat tehdä pilkkaa uskon ja Jumalan totuuden kustannuksella.
Pyydämme teitä välittämään tämän viestin kaikille ystäville, läheisille ja tutuille Euroopassa, Amerikassa ja koko maailmassa!
Rukous on vahvempi kaikkien vahvintakin vihollista! (Rakkaudella ja Herraan luottane, teidän veljenne ja sisarenne Ukrainasta.”
(Suomennos Päivi ja Ari Tabel)

Rukous on vahvempi kaikkien vahvintakin vihollista, toteaa tämä pastori.
Jokainen halukas voi yhtyä hengelliseen ’rukoustaistoon’ (tai miksi sitä nyt haluakaan nimittää) omalla, itselleen luontevalla ja sopivalla tavalla, yksin tai yhdessä läheisten tai ystävien kanssa.
Omin sanoin, tai Isä meidän -.rukouksella, tai vaikka oheisten psalmien sanoin.

Yhdytään rukouksin – Valtion päämiehet ovat osoittaneet valtavaa yhtenäistä tahtoa ja toimineet sen mukaisesti. Tehdään mekin osamme: yhdytään rukoukseen Ukrainan maan ja sen kansalaisten puolesta.
Niin maassa taistelevien kuin sieltä paenneiden puolesta (joista suurin osa naisia ja lapsia).

’Kuule minua, riennä avukseni! Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat.’ Psalmi 31:2

Rakas Jumala, kiitos että Sinä olet turvakalliomme, jonka puoleen aina saamme kääntyä, kaikissa tilanteissa. Sinä näet jokaisen lapsesi ja sen, mitä he tällä hetkellä eniten tarvitsevat. Näet kaikki. jotka ovat tällä hetkellä keskellä kärsimystä ja ne, joiden mieltä ja sydäntä painaa huoli, suru ja pelko.
Vala meihin kaikkiin luottamus ja usko Sinun apuusi ja voimaasi.
Anna rakkautesi ja rauhasi laskeutua yllemme, keskuuteemme ja sydämiimme.
Kiitos että olet ukrainalaisten kanssa ja meidän kaikkien kanssa.

Terve Ukraina – Eino Leinon kirjoittama runo v:lta 1917 lauluna

Muut ensi pyhän tekstit: 1. Moos. 22:1–13 ja Hepr. 9:11–15.

ps. 12.3. Etsiessäni ukrainalaisia lauluja löysin yllä olevan ukrainaksi laulettuna:

HUOM. KORJAUS (4.3.): Yllä olevat tekstit, evankeliumiteksti mukaan lukien, ovat Kärsimyksen sunnuntain tekstejä. Tuo pyhä on kuitenkin vasta 5. paastonajan sunnuntaina.
Nyt tulevan. 1. paastonajan su:n tekstit ovat: Ps. 91:1–4, 11–12, 1. Moos. 3: 1–7 (8–19), Hepr. 4:14–16 ja Matt. 4:1–11.

Jumalan rakkauden uhritie

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
    Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
    Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.
    Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.
    Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. (1. Kor. 13)

’Kaikki rakkaudesta’ on kokoelma kirkkoisä Augustinuksen (354-430) saarnoja 1.Johanneksen kirjeestä. Eräässä niistä hän suuntaa sanansa erityisesti nuorille. Eräs lause tiivistää paljon asiaa muutamaan sanaan: ’Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa.’

Tieto paisuttaa – Augustinuksen toteamuksesta tulee mieleen. miten kiihkeästi usein otetaan kantaa sellaisiinkin asioihin, joiden todenperäisyyttä ei tiedetä. Kuullaan jokin asia, eikä kestä aikaakaan, kun se leviää ja paisuu arvaamattomiin mittoihin.
Joissain asioissa olisi erityisen tärkeää, että vastaanottamamme tieto on oikeissa mitoissaan eikä paisuteltua.

Muistan miten järkytyin kun 18-vuotiaana Lontoossa ollessani uutisissa kerrottiin, että Neuvostoliitto on hyökännyt Prahaan. Tieto levisi kulovalkean tavoin, vaikkei ollut vielä internetiä eikä kännyköitä. Ranskalaiset opiskelijakaverini sanoivat palaavansa heti kotimaahansa – osallistuakseen siellä puhjenneisiin mielenosoituksiin.
Oma ensireaktioni oli huoli, miten Suomen nyt käy. Pitäisikö palata kotimaahan, jos rajat vaikka kohta sulkeutuvat? Mutta miten palaisin, kun lentolippuni päivämäärää ei voinut aikaistaa, eikä minulla ollut rahaa uuteen paluulippuun.

Tätä kirjoittaessa (22.2.22) nuo sanat ’Tieto paisuttaa’ tuntuvat erityisen merkityksellisiltä. Itänaapurin johtaja lähetti eilisiltana sotilasjoukkoja Itä-Ukrainaan, todeten että he ”lähtevät turvaamaan rauhaa”. – Muu maailma koettaa parhaansa mukaan tulkita saamistaan tiedoista, mikä on paisuttelua, mikä tositoimia merkitsevää.
Tänään ilmeni, että sotajoukot ovat jo edenneet itsenäiseksi julistettuja Itä-Ukrainan separatistialueita pitemmälle. Näyttää siltä, etteivät länsimaiden pakotteet pysty pysäyttämään tilanteen kehittymistä pahemmaksi Ukrainassa.

Rakkaus rakentaa – Eivät kaiu itänaapurin johtajan mielessä tai sydämessä Paavalin sanat: ’Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan…’
Rakas Jumala, taas kerran olemme tilanteessa, jossa tämä maanosamme tarvitsee Sinun Rakkauttasi. Rakkauttasi, joka rakentaa. Rakkauttasi, joka luo rauhaa ympärilleen ja sydämiin.

Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: ”Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.” Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.
Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: ”Daavidin Poika, armahda minua!” Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Mies vastasi: ”Herra, anna minulle näköni.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.” Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa. (Luuk. 18:31–43)

Jeesus puhuu opetuslapsilleen rankkoja sanoja siitä, mitä hänelle tullaan tekemään; niin rankkoja että ne menevät täysin yli heidän ymmärryksensä. Se on minusta aika ymmärrettävää: kuka kestäisi kuulla, että itselle rakas ja tärkeä ihminen joutuisi kokemaan tuollaista?
Mutta samalla heiltä jää kuulematta toivonsanoma: ylösnousemus kolmantena päivänä.

Eilen tuli mieleen, kuinka Jeesus kutsui Herodesta vanhaksi ketuksi. Mietin, kutsuisikohan Jeesus myös Putinia vanhaksi ketuksi.

Tänä aamuna (24.2.) uutiset kertoivat sen, mitä ei olisi toivonut tapahtuvaksi: Venäjä on aloittanut aseellisen sodankäynnin Ukrainassa. Putin on aina mielestäni ollut viekas kettu, joka pelaa omaa peliään paljastamatta, mitä hänen päässään todellisuudessa liikkuu. Nyt hän paljasti korttinsa,
Muu maailma on ilmaissut vahvasti tuomitsevansa Venäjän toiminnan. Mutta paljonko Venäjään suunnatut pakotteet auttavat Ukrainaa?
Rukoillaan Ukrainan kansan puolesta.

Oikaisu yllä olevaan: tarkistin Raamatusta Jeesuksen sanat. Ei hän kutsunutkaan Herodesta vanhaksi, vaan pelkäksi ketuksi:
”Menkää ja sanokaa sille ketulle: ’Tänään ja huomenna minä ajan ihmisistä pahoja henkiä ja parannan sairaita, ja kolmantena päivänä saan työni päätökseen.’ (Luuk.13:32)

Mitä haluat? – Ensi pyhän evankeliumissa Jeesus toimii juuri niin kuin hän tuossa yllä toteaa. Vaikka hän tiesi, mitä hänelle tultaisiin tekemään, hän keskittyi oman työnsä tekemiseen.
Sokea kerjäläinen huusi hänelle: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!”
Toiset käskivät häntä vaikenemaan, mutta sokea mies toisti pyyntönsä. Jeesus pysähtyi ja kysyi:
”Mitä haluat minun tekevän sinulle?”
”Herra, anna minulle näköni”, sanoi sokea mies. Johon Jeesus; ”Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.”

Uskon että Kristus haluaa kysyä myös meiltä: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?”
Hän odottaa, että käännymme Hänen puoleensa. Voimme tuoda Hänelle kaikki ajatuksemme ja tunteemme, koskivatpa ne sitten omaa elämäämme, tilannettamme, lähimmäisiämme tai maailmantilannetta.

Ensi sunnuntain, laskiaissunnuntain jälkeen laskeudutaan kirkkovuoden mukaan pääsiäispaaston aikaan. Paasto voi tarkoittaa myös sitä, että luopuu jostain tekemisestä ja keskittyy enemmän rukoilemiseen kuin aiemmin.
Ajattelen, että nyt rukouksiamme tarvitaan aivan erityisesti, rauhan rukouksia. Rukoillaan rauhaa maailmaan ja omiin sydämiimme.

Rauhan ajatuksia – Mieleen tulivat nämä sanat Jeremian kirjasta:
’Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.’ (Jer.29:11)

Rakas Jumala, anna Sinun rauhan ajatustesi voittaa ne tuhoisat mielenliikkeet, jotka saavat aikaan vain pahaa. Suojele ja varjele ukrainalaisia. Auta heitä kääntymään rukouksin Sinun puoleesi. Kuule myös meidän rukouksemme, kun huudamme tai huokaamme: ”Jeesus, armahda meitä!”

Jeesus Kristus – Mielessä on viime päivinä ollut edesmenneen hengellisen ohjaajani opettama rukousmeditaatio, jonka keskiössä ovat sanat Jeesus Kristus.
Kun hengitän rauhallisesti ja toistan mielessäni Rauhanruhtinaan maanpäällistä nimeä Jeesus sekä Hänen taivaallista arvonimeään Kristus, laskeutuu ja leviää ihmeellinen rauha mieleeni, sydämeeni ja koko olemukseeni. Hänen nimessään on voima, Hänen voimansa, rauhan voima.

Ukrainalaisten laulu – Joskus aiemmin, kun Ukrainassa oli kriisi (v. 2014) laitoin blogiin lauluvideon, jossa ukrainalaiset nuoret lauloivat ukrainankielellä laulun ”How We Need The River”. Olisin halunnut laittaa sen tähän, mutten löytänyt. Sen sijaan löysin alla olevan.

Glorify Your Name – Hillsong Kiev –ukrainalaisnuoret laulavat

“Elän ylistääkseni Sinua Herra
Kirkkauden Kuningas, joka annoit minulle elämän
annoit minulle siivet, joilla lentää
Sinä olet pyhä, Taivas ja maa julistavat kunniaasi
Nyt ja ainiaan, ylistän Sinun nimeäsi”

Laskiaissunnuntain muut tekstit ovat Ps. 31:2–6 ja Jes. 58:1–9.

Jumalan sanan kylvö

18. 2.2022. Tämän sunnuntain evankeliumitekstissä puhutaan Jumalan sanan kylvämisestä.
Kirkkovuosikalenteri esittelee aiheen näin: ’Jeesus on kylväjä, mutta myös hänen opetuslapsensa on lähetetty uskollisesti kylvämään sanaa luottaen siihen, että Jumala antaa aikanaan kasvun.’

Sattuipa hauskasti tuo aihe, sillä viime kauppareissulla minuun iski yhtäkkiä kylvämisinto: siemenhyllyt vetivät puoleensa magneetin tavoin ja vietin niiden ääressä pitkän tovin tutkien mitä kukkia tai vihanneksia haluaisin esikasvattaa.
Siitä on tosi pitkä aika kun kokeilin esiviljelyä. Yleensä onnistun hukkaamaan ostamani siemenet ennen kylvöaikaa ja löydän ne liian myöhään. Joten suoraan ulos kasvumaallekin kylvettävät siemenet päätyvät maahan liian myöhään. Ja sitten kun olen saanut siemenet kylvettyä, usein kastelen niitä liikaa tai liian vähän, ja kylvös kuivuu.

Kaikesta huolimatta kylväminen ja kasvun seuraaminen on minusta ihanaa ja jännittävää puuhaa, – Siemenet hankittu mutta kylvöaika vasta maalis-huhtikuussa, joten nyt on vain odotettava. Ja toivoa hyvää satoa, kun sen aika on. Ja hyväähän kannattaa aina odottaa. 🙂

Kuin ollakaan, seuraavana päivänä tuon kirjoitettuani ja laitettuani tähän alla olevat raamatuntekstit, eteen tuli tositapahtumiin perustuva elokuva (Pieces of a woman), jossa pariskunnan vauva menehtyy kotisynnytyksen jälkeen.
Traumaattisen kokemuksen seurauksena vanhempien suhde kiristyy ja lopulta mies jättää vaimonsa anoppinsa kehotuksesta. Selviää, ettei tämä ollut koskaan pitänyt vävystään.

Vaimon äiti, katkera holokausti-selviytyjä, haluaa synnytyksessä avustaneelle kätilölle rangaistusta ja laittaa oikeudenkäynnin vireille. Itse asiassa hän haluaa (ehkä tiedostamattaan) hakea kostoa tai hyvitystä oman elämänsä rankoista alkuvaiheista.

Eräässä vaiheessa vauvansa menettänyt äiti päättää idättää omenansiemeniä. Hän kurkistaa usein toivorikkaana, olisiko ituja jo tullut näkyviin.
Oikeusprosessin lopussa hän toteaa, ettei minkäänlainen rangaistus tai rahallinen korvaus voi tuoda hänen pientä vauvaansa takaisin. Hän sanoo uskovansa että kaikella on tarkoituksensa, myös hänen pienokaisensa lyhyellä elämällä. Kätilö säästyy syytteeltä.
Palatessaan nuori äiti huomaa, että siemenet olivat alkaneet itää.

Yöllä Paavali näki näyn. Makedonialainen mies seisoi hänen edessään ja pyysi: ”Tule meren yli tänne Makedoniaan ja auta meitä.” Kun Paavali oli nähnyt tämän näyn, me hankkiuduimme heti lähtemään Makedoniaan, sillä ymmärsimme, että Jumala oli kutsunut meidät julistamaan evankeliumia siellä.
Niin siis lähdimme Troaksesta. Purjehdimme suoraan Samothrakeen ja sieltä seuraavana päivänä Neapoliiseen. Sieltä jatkoimme matkaa Filippiin, roomalaiseen siirtokuntaan, joka on ensimmäisiä kaupunkeja Makedoniaan tultaessa. Viivyimme siellä muutamia päiviä.
Sapattina menimme kaupungin ulkopuolelle joen rantaan; arvelimme, että siellä olisi rukouspaikka. Istuuduimme sinne ja puhuimme naisille, joita siellä oli koolla. Meitä kuuntelemassa oli myös muuan Lyydia, jumalaapelkäävä nainen, joka oli kotoisin Tyatirasta ja kävi kauppaa purppurakankailla. Herra avasi hänen sydämensä ottamaan vastaan sen mitä Paavali puhui, ja hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin. (Ap. t. 16:9–15)

Laitan tämän tekstin tähän lähinnä siksi, että siinä on aika harvinainen kohta Raamatussa: mainita, että koolla oli naisia – siis monikossa. Onkohan koko Raamatussa montaakaan mainintaa naisista monikossa? Ne mitä tulee mieleen liittyvät Jeesuksen maanpäällisen elämän viimeisiin vaiheisiin. Naiset itkivät kun Jeesusta vietiin ristiinnaulittavaksi, naiset Jeesuksen ristin juurella ja naiset, jotka menivät sapatin päätyttyä hänen haudalleen.
Muutoin Raamatussa mainitaan lähinnä yksittäiset naiset, jotka jollain tavalla liittyvät tai vaikuttivat kuvattuihin tapahtumiin.
Ja ymmärtäähän tuon. Siihen aikaan kun raamatuntekstejä koottiin kansien väliin elettiin patriarkaalista aikaa.

Naisia koolla – Paavali ja Luukas ja ketä muita nyt olikaan mukana tuolla matkalla, menivät rantaa olettaen että siellä olisi rukouspaikka. Teksti ei kerro, olivatko rannalla olevat naiset rukoilemassa vai ihan vain arkisissa askareissa, esim. huuhtelemassa värjättyjä kankaita, joita Lyydia toimitti kauppiaille.
En muista toista raamatunkohtaa, jossa olisi nimeltä mainittu nainen, joka harjoittaa itsenäistä ammattia. Mutta nyt oltiinkin roomalaisessa siirtokunnassa Filippissä.
Joka tapauksessa oli varmaankin Pyhän Hengen johdatusta, että nuo naiset saivat kuulla, mitä miehillä oli kerrottavanaan. He saivat kuulla hyvän sanoman Vapahtajasta, jonka sovitustyö oli myös heitä varten.

Kun paikalle tuli paljon väkeä ja kaikista kaupungeista virtasi ihmisiä Jeesuksen luo, hän esitti heille vertauksen: ”Mies lähti kylvämään siementä. Kun hän kylvi, osa siemenestä putosi tien laitaan. Siinä jyvät tallautuivat, ja taivaan linnut söivät ne. Osa putosi kalliolle ja lähti kasvuun, mutta oraat kuivettuivat, koska eivät saaneet maasta kosteutta. Osa putosi keskelle ohdakkeita, ja kun oras kasvoi, kasvoivat ohdakkeetkin ja tukahduttivat sen. Mutta osa putosi hyvään maahan, kasvoi ja tuotti satakertaisen sadon.” Tämän sanottuaan Jeesus huusi: ”Jolla on korvat, se kuulkoon!”
    Opetuslapset kysyivät Jeesukselta, mitä vertaus tarkoitti.
    Hän sanoi:
    ”Te olette saaneet oppia tuntemaan Jumalan valtakunnan salaisuudet, mutta muille ne esitetään vertauksina, jotta he nähdessäänkään eivät näkisi eivätkä kuullessaankaan ymmärtäisi. Vertaus tarkoittaa tätä: Siemen on Jumalan sana. Tien laitaan pudonnut siemen tarkoittaa ihmisiä, jotka kuulevat sanan mutta joiden sydämestä Paholainen heti tulee ottamaan sen pois, jotta he eivät uskoisi ja pelastuisi. Kalliolle pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuullessaan ottavat sen iloiten vastaan mutta uskovat vain hetken aikaa. Heillä ei ole juurta, ja niin he koetukseen joutuessaan luopuvat. Ohdakkeisiin pudonnut osa tarkoittaa niitä, jotka kuulevat sanan mutta sitten tukahtuvat elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin. He eivät tuota kypsää satoa. Mutta hyvään maahan pudonnut siemen tarkoittaa niitä, jotka sanan kuultuaan pysyvät siinä puhtain ja ehein sydämin ja kestävinä tuottavat satoa.” (Luuk. 8:4–15)

Sanan kylvö – Jeesus vertaa sanan kylvöä siementen kylvämiseen. Äkkiseltään nuo vaikuttavat aika lailla eri jutulta. Mutta kun mietiskelin tuota evankeliumitekstiä, aloin huomata yhteneväisyyksiä. Mieleen tulee myös, miten se ei liity ainoastaan Jumalan sanan kylvämiseen.
On aikamoista ajatella, miten vahva vaikutus jo yksittäisellä sanalla tai lauseella voi olla.

Millaisia sanoja tai lauseita me puhumme? Onko niillä myönteinen, rohkaiseva, kantava ja kannustava vaikutus? Sellaisia, joista jää hyvä mieli niin puhujalle kuin kuuntelijalle?
Vai pääseekö suustamme sammakoita, jotka arvostelevat, solvaavat, painavat alas, masentavat kuulijaa? Sellaisia kuultiin eilisissä Olympiakisoissa.

Mitä sanoi valmentaja 15-vuotiaalle taitoluistelijalle tämän ”epäonnistuttua” (= sijoittui neljänneksi, eli jäi ilman mitalia) ?
Tuon nuoren, doping-kohussa kärvistellyn tytön stressi ja pettymys purkautui itkuun heti esityksensä päätyttyä. Kentän laidalla valmentaja – sen sijaan että olisi lohduttanut nuorta valmennettavaansa, laukoi armottomasti moitteen sanoja: ”Miksi luovutit, miksi lakkasit taistelemasta?” – Voi vain kuvitella, miten pitkäaikainen vaikutus noilla(kin) sanoilla oli ja on tuohon jo epäonnistumiskokemuksesta murtaneeseen nuoreen urheilijaan.

Ei ole samantekevää, millaisia, millä tavoin, missä ja milloin niitä siemeniä – tai sanojamme – kylvämme. Oli sitten kyse Jumalan sanan levittämisestä. tai ihan jokapäiväiseen arkielämäämme liittyvistä asioista.
Kylvämmekö hyvää satoa tuottavia siemeniä?

Muut tekstit: Ps. 44:2–5 ja Jes. 55:6–11 .

Ansaitsematon armo

13.2.2022. Tänään tulleessa sp-viestissä lähetysjärjestö Kylväjän Ukrainassa juutalaistyössä palveleva perhe ilmoitti palaavansa Suomeen, Järjestö kutsui perheen kotimaahan UM:n turvallisuussuositusten mukaisesti.
Kylväjä kertoo tiedotteessaan rukoilevansa jännitteiden lientymistä ja rauhallista rinnakkaiseloa Ukrainaan ja koko Eurooppaan. – Tämä on rukous, johon varmaan jokainen voisi yhtyä.

Rauhan puolesta – Uutisvideolla ukrainalaiset marssivat ja laulavat rauhan säilymisen puolesta. – Erityisesti heitä (mutta tietty myös meitä kaikkia) ajatellen voisi myös lukea ensi pyhän psalmitekstiä:

Minä rakastan sinua, Herra, sinä olet minun voimani.
Sinä päästit minut turvaan, sinä olet vuorilinnani.
Jumalani, sinuun minä turvaudun,
sinä olet kallio, olet kilpeni, sinulta saan avun ja suojan.
Kun kutsun Herraa, ylistettyä, saan avun vihollisiani vastaan.
Kuoleman paulat kiertyivät ympärilleni, tuhon pyörteet minua kauhistivat.
Tuonelan paulat kietoivat minut, näin edessäni kuoleman ansat.
Silloin minä huusin hädässäni Herraa, kutsuin avuksi Jumalaani.
Ääneni kantautui hänen temppeliinsä, ja hän kuuli minun huutoni.
(Ps. 18:2–7)

Ihmisten välillä on Kautta aikojen ollut konflikteja, riitoja ja jännitteitä. Mikä niitä oikein saa aikaan? Tarve kerskailla omalla erinomaisuudellaan? Tarve hallita toisia? Tarve pönkittää egoaan vakuuttelemalla olevansa muita vahvempi, kykenevämpi ja viisaampi?

Eikö noiden kaikkien tarpeiden alla ole loppujen lopuksi epävarmuus ja pelko? Pelko että jää jollain tavoin alakynteen, toisten pilkattavaksi? Usein taustalla on varhaisvaiheessa koettuja pettymyksiä ja turhautumisia. Tällaisia heijastelevat selkeästikin joidenkin suurvaltojen johtajien käytökset, reaktio- ja toimintatavat.

Kaksiosainen elokuva ’ Saarnaajan tarina’ perustuu Edir Macedon elämänkertakirjaan Nothing to Lose. Hänet kuvataan filmin 1. osassa kiivaana ja tulisieluisena nuorukaisena, joka etsii epätoivoisesti Jumalaa .Köyhistä oloista lähtöisin oleva brasilialaisnuorukainen kokee vihdoin yhteyden Jumalaan ja että tämä kutsuu häntä levittämään evankeliumia. Hän alkaa ensin saarnata puistossa ja perustaa lopulta kirkon levittääkseen hyvää sanomaa.

Elämäkertaelokuvan 2. osassa valtavaksi kasvanut kirkko kokee monenlaista vastustusta ja E.M. joutuu petosten ja juonitteluiden kohteeksi. Oman kirkon pastori on eri mieltä kirkon toiminnasta ja alkaa toimia tätä vastaan, poliitikot ja katolisen kirkon edustajat ovat huolissaan tuon kirkon kasvusta ja suosiosta ja koettavat löytää keinoja tukahduttaa sen toiminta.

Filmin kakkososassa E.M. kuvataan miltei pyhimysmäisen hurskaana, anteeksiantavana, rakkaudessa pysyvänä ja kaikille hyvää toivovana miehenä. Vähitellen heräsi kysymys: kuinkakohan totuudenmukaisesti hänen henkistä/hengellistä kasvuaan filmissä mahdetaan kuvata?
Katsottuani filmin luin netistä, että brasilialaismies on nykyään eräs maailman rikkaimmista uskonnollisista johtajista. Löytyy myös mainintoja hänen vanhoillisista ja rasistisista kannanotoistaan.
Tuli saippuanmaku suuhun: elokuva alkoi tuntua maineenpuhdistusyritykseltä.

Joka tapauksessa se on eräänlainen kuvaus siitä, kuinka paljon valtaa pitävät pelkäävät hallintavaltansa menettämistä.
Ja yllättäen elokuvan 2. osa päättyy E.M:n lausumana ensi pyhän tekstin Jeremian kirjasta:

Näin sanoo Herra:
– Älköön viisas kerskuko viisaudellaan,
älköön väkevä voimillaan, älköön rikas rikkaudellaan.
Joka haluaa kerskua, kerskukoon sillä,
että tuntee minut ja tietää, mitä minä tahdon.
Sillä minä olen Herra, minun tekoni maan päällä
ovat uskollisuuden, oikeuden ja vanhurskauden tekoja.
Niitä minä tahdon myös teiltä, sanoo Herra. (Jer. 9:22–23)

Jeesus sanoi:
    ”Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. ’Menkää tekin viinitarhaan’, hän sanoi heille, ’minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.’ Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: ’Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?’ ’Kukaan ei ole palkannut meitä’, he vastasivat. Hän sanoi miehille: ’Menkää tekin minun viinitarhaani.’
    Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: ’Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.’ Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: ’Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.’ Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: ’Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?’
    Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.” (Matt. 20:1–16)

Merkkejä tiilissä – Eilisessä uutisjutussa kerrottiin arkeologista, joka tutkii maamme keskiaikaisten kirkkojen seiniin niiden rakennusvaiheessa tehtyjä merkkejä. Sen aikaisilla timpureilla ja tiilentekijöillä oli tapana merkata työnsä kaivertamalla seinään esim. avaimen, kirveen tai ankkurin kuva, –
Tiilistä merkittiin erän ensimmäinen. Arvelun mukaan näin pidettiin kirjaa siitä, kuinka monta tiiltä kukin tiilenvalmistaja oli työmaalle tuonut, ja palkka maksettiin sen mukaisesti.

Jeesuksen vertauksessa Jumalan valtakunnassa palkka on kaikille sama.
Vertauksessa ne, jotka olivat tehneet töitä kauemmin kuin viimeisenä tulleet, kokivat tämän epäreiluksi: miksi he saivat saman verran kuin ne, jotka tulivat hommiin viimeisinä?

Tämän pyhän aihe, ansaitsematon armo, antaa vinkin siihen, mistä Jeesuksen vertauksessa on kyse. Jumalan armo ei ole riippuvainen meistä, töistämme tai saavutuksistamme,
Joku on voinut elää koko elämänsä Jumalaa palvellen, hurskaasti ja antautuneesti. Joku ymmärtää kääntyä Jumalan puoleen vasta juuri ennen viimeistä henkäystään.
Jumala näkee meidät ja elämämme toisin kuin me ihmiset. Hän haluaa ojentaa kätensä jokaiselle, joka kurottaa sitä kohti, huolimatta siitä, miltä tämä on saanut aikaan elämässään.
Hänelle tärkeintä on löytää meidät luokseen, yhteyteensä.

Ihmeellinen armo – Joistakin Jumalan armo saattaa tuntua epäreilulta: emmekö me, jotka niin tunnollisesti olemme uurastaneet Jumalan tahtoa seuraten, olekaan erityisemmässä asemassa Jumalan silmissä kuin ne, jotka eivät ole toimineet samoin? Taikka kuin ne, jotka kuuluvat toisiin kirkkokuntiin tai seurakuntiin, joissa uskotaan toisella tavoin kuin meidän seurakunnassa tai kirkkokunnassa?

Taivasten valtakunnassa – Jotkut taas kokevat Jumalan armon käsittämättömänä siitä syystä, että he ovat tottuneet ajattelemaan, että voidakseen saada osakseen jotain hyvää, se pitää ansaita omilla teoillaan.
Jeesus osoittaa vertauksellaan, että taivaan valtakunnassa vallitsevat aivan erilaiset kriteerit ja toimintatavat.

Voimme luulla tietävämme, mitä Jumala ajattelee meistä ja miten Hän näkee meidät. Usein kuvittelemme Hänen suhtautuvan asioihin samoin kuin me itse.
Jumala on kuitenkin niin paljon ihmeellisempi ja suurempi kuin mitä me pienet ihmiset voimme koskaan ymmärtää.

Ilosanoma taivasten valtakunnasta – Matteus kuvaa taivaan valtakunnan työtä luvussa 9 näin;
Jeesus kulki sitten kaikissa kaupungeissa ja kylissä. Hän opetti synagogissa, julisti ilosanomaa taivasten valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat. Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla.
Silloin hän sanoi opetuslapsilleen: ”Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen” (Matt.9:35-38)

Monella uskovalla voi olla huoli siitä, onko tehnyt tarpeeksi ilosanoman eteenpäinviemiseksi.
Monelleko ihmiselle on kertonut Jeesuksen hyvästä sanomasta, montaako on auttanut löytämään suhteen Jumalaan?

Kristus toivoo meidän vievän eteenpäin hyvää sanomaa, Onko siis esim. Saarnaajan tarina -elokuvan päähenkilö, joka on perustanut megakirkkoja ympärimaailmaa levittämään ilosanomaa, enemmän arvoinen kuin me tavalliset Hänen polullaan tallustelevat?

Ansaitsemattoman armon ilosanoma on, että me kaikki olemme samanarvoisia Hänen silmissään, riippumatta omista ansioistamme. Jumala rakastaa meitä lapsiaan ja kutsuu meitä yhteyteensä, tuntemiseensa. Aika ihana ilosanoma taivasten valtakunnasta mielestäni. 😉

Tämän päivän tekstinä lisäksi 1. Kor. 9:24–27.

Kristus, Jumalan kirkkauden säteily

5.2. 22 Miten vahva vaikutus auringonvalolla onkaan meihin! Sen sai taas kerran todeta tällä viikolla. Oli ollut pilvistä monena päivänä, ja hiekoittamattomat kävelytiet olivat niin autiot, että niitä pitkin saattoi vapaasti hiihdellä hauvelin kanssa (joka nautti vauhdista ja laukkasi iloisena sydämensä kyllyydestä). Tällaista meidän lenkkeilyn pitäisi aina olla, se varmaan ajatteli.
Keskiviikkona lähdettiin samoille reiteille suksien ja lapsenlapsen kanssa. Vaan eivät olleet kylätiet enää autiot! Aurinko oli näet tullut esiin ja kutsunut ’koko kylän’ lenkkeilemään. Siinä sitten etenimme hiljakseen väistellen vastaantulijoita (jotka ilmeisesti ymmärsivät ettemme koiran kanssa voi mennä hiihtoladuille, päätellen siitä että kohtasimme pelkästään hymyjä, emmekä yhtäkään äreää katsetta).
Siitäkin näkee auringonvalon vaikutuksen: se saa ihmiset hyvälle tuulelle. 🙂

On kuitenkin olemassa Valo, jonka vaikutus meihin on paljon voimakkaampi, syvempi ja kauaskantoisempi kuin auringon…

Huomenna on kynttilänpäivä. Keskiajalta peräisin olevan tavan mukaan kirkossa vuoden aikana käytettävät kynttilät vihittiin tuona päivänä.
Pyhän raamatullisena aiheena on Jeesus-lapsen tuominen temppeliin ja jumalallinen kirkkaus, joka hänessä tuli maailmaan.

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.
Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
– Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. (Luuk. 2:22–33)

Tuo evankeliumiteksti nosti mieleeni monenlaisia ajatuksia. aivan erilaisia kuin aikaisemmin. Jotkut niistä eivät tunnu niin tärkeiltä, ne nousivat vain mielenkiinnosta, eikä haittaa vaikken tietäisi vastauksia. Jotkut taas jäivät askarruttamaan pitemmäksikin aikaa.

Maria ja Joosef tulivat Jeesus-lapsen kanssa Jerusalemin temppeliin. Heidän oli määrä puhdistautua Marian synnyttämisen jälkeen. Millainen puhdistautumisrituaali mahtoi olla? Rukouksia, pyhitettyä vettä…? Sitä ei evankeliumi kerro, mutta eipä se olekaan tässä olennaista.

Vallalla olevan lain mukaan jokainen esikoispoika oli pyhitettävä Herralle. Vanhempien tuli viedä poikalapsensa temppeliin ja tuoda uhrina kaksi metsäkyyhkyä.
Millainen merkitys esikoispoikien pyhityksellä oli heidän elämälleen? Puhuttiinko heille siitä heidän vartuttuaan? Kertoivatko vanhemmat, että heidät on pyhitetty Herralle? Millaisia odotuksia heihin mahtoi kohdistua? Oliko heillä erilaisia velvollisuuksia kuin nuoremmilla sisaruksilla?

Meidänkin kulttuurissamme perheen esikoispojalla on ollut usein erityinen asema. Vanhemmat ovat voineet kohdistaa häneen tiettyjä odotuksia ja toiveita, esim. sukutilan tai perheen yrityksen jatkamisen suhteen. Sitä on voitu edellyttää esikoiselta itsestään selvänä asiana. Silloinkin kun se ei ole lainkaan vastannut tämän omia toiveita tai taipumuksia, ja pelkkä ajatuskin siitä on tuntunut taakalta. Kuitenkin esikoinen on usein alistunut kohtaloonsa ja toiminut vanhempiensa odotusten ja toiveiden mukaan.

Jeesuksen elämäntehtävä oli ennalta määrätty, tähtiin kirjoitettu. Profeetat olivat kuvanneet sitä pyhissä kirjoituksissa, ja sitä tuli Simeon tuona päivänä temppeliin todistamaan.
Alusta alkaen Pyhä Henki valmisti ja johdatti Jeesusta. Vaikka hän työskentelikin vartuttuaan Joosefin verstaassa osallistuen näin perheen toimeentuloon, hänen varsinaiseen elämäntehtäväänsä muulla perheellä ei ollut sananvaltaa. He saattoivat korkeintaan seurata vierestä. Ja ihmetellä.

Jeesuksen pyhitys – Jeesus-lapsi tuotiin temppeliin pyhitettäväksi. Liittyikö siihen jonkinlainen papin suorittama toimitus? Sitä(kään) ei kerrota.
Luukas toteaa siitä vain, että ’Kun he olivat tehneet kaiken, mitä Herran laki vaati, he palasivat Galileaan kotikaupunkiinsa Nasaretiin.’ (Luuk.2:39)

Pyhitys-sana sai minut miettimään, mitä se merkitsee omassa elämässäni. Mikä minulle ensinnäkin on pyhää? Huomaan, että siitä on pitkä aika, kun viimeksi olen pohtinut tällaista.
Tietty ensimmäisenä tulee mieleen Jumala. Voisinko pyhittää Hänelle koko elämäni, ja kaiken mitä minulla on ja mitä teen? Olen sen mielessäni joskus tehnyt, ehkä useammankin kerran. Mutta miten se näkyy ihan jokapäiväisessä elämässä? Arjessa, erilaisissa kohtaamisissa, suhtautumisessani lähimmäisiini?

Jumalan kirkkaus säteilee Kristuksen kasvoilta – Paavali kirjoittaa korinttilaisille:
’Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.
Kun meillä Jumalan armosta on tällainen palveluvirka, me emme lannistu. Olemme hylänneet kaiken salakähmäisen, emme toimi petollisesti emmekä vääristele Jumalan sanaa, vaan tuomme esiin totuuden ja toivomme, että jokainen omassatunnossaan arvioi meidät Jumalan edessä. Jos meidän julistamamme evankeliumi on peitossa, se on peitossa niiltä, jotka joutuvat kadotukseen. Tarkoitan niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa, Kristuksen, joka on Jumalan kuva. Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä. Jumala, joka sanoi: ”Tulkoon pimeyteen valo”, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.’ (2. Kor. 3:18–4:6.)

Osaanko nähdä Kristuksen kasvot jokaisessa kohtaamassani lähimmäisessä?

Luukas kertoo, että Simeon tuli temppeliin Pyhän Hengen johdatuksesta, jotta hän näkisi Marian ja Joosefin saapuvan temppeliin Jeesus-lapsen kanssa.
Simeon tunnisti heti, että tuo lapsi ei ollut kuka tahansa esikoispoika, vaan itse kauan odotettu ja kaivattu, Messias.

Valo ja kirkkaus – Miten Simeon saattoi tunnistaa Jeesuksen jumalallisen identiteetin? Pyhä Henki ilmoitti sen hänelle. Ajattelen, että Pyhä Henki oli odottanut tuota kohtaamista yhtä innokkaasti kuin Simeon. Simeon sai pidellä Jeesus-lasta sylissään ja todisti:
”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.”

Kristus, Jumalan kirkkauden säteily – Kunpa Pyhä Henki johdattaisi meitäkin Kristuksen kirkkauden tuntemiseen. Näkemään ja ymmärtämään, mitä kaikkea Kristus on; mikä merkitys Hänellä on meille kaikille. Ei vain tiedon tasolla, vaan syväksi sisäiseksi tietoisuudeksi siitä, kuinka Kristuksessa Jumalan kirkkaus on tullut keskuuteemme, Ymmärrykseksi tuon kirkkauden kaiken muuttavasta voimasta ja vaikutuksesta.
Ja siitä, kuinka Hän on kanssamme, silloinkin kun se meistä itsestämme näyttää tai tuntuu jossain määrin epätodennäköiseltä.

Kristus on kanssamme, ja Hän haluaa valaista pimeät hetkemme ja kohtamme. Hänen Valonsa on aina kirkkaampi ja voimakkaampi kuin synkinkään pimeys. Hän voi kirkkaudellaan pyyhkiä pois mielen ja tunteiden tummat varjot.
Hän haluaa antaa rauhansa ja rakkautensa sisimpäämme. Hän haluaa antaa kirkkautensa säteillä olemukseemme ja antaa sen vaikuttaa meissä, Niin että voisimme huokaista Augustinuksen tapaan:

’Minun sielulleni loistaa valo, jota maailma ei käsitä,
sille kaikuu sävel, jota aika ei vaimenna,
sen täyttää tuoksu, jota ei tuuli haihduta,
sillä on ruokaa, joka ei syöden lopu,
se on rakkauden yhteyttä, jota ei kyllästyminen katkaise.
Tätä kaikkea rakastan, kun rakastan Jumalaani.’

Augustinus (kirjassaan Tunnustuksia, v. 398)

Muut tekstit: Ps. 48:11–15, ja Jes. 52:8–10. .