5.2. 22 Miten vahva vaikutus auringonvalolla onkaan meihin! Sen sai taas kerran todeta tällä viikolla. Oli ollut pilvistä monena päivänä, ja hiekoittamattomat kävelytiet olivat niin autiot, että niitä pitkin saattoi vapaasti hiihdellä hauvelin kanssa (joka nautti vauhdista ja laukkasi iloisena sydämensä kyllyydestä). Tällaista meidän lenkkeilyn pitäisi aina olla, se varmaan ajatteli.
Keskiviikkona lähdettiin samoille reiteille suksien ja lapsenlapsen kanssa. Vaan eivät olleet kylätiet enää autiot! Aurinko oli näet tullut esiin ja kutsunut ‘koko kylän’ lenkkeilemään. Siinä sitten etenimme hiljakseen väistellen vastaantulijoita (jotka ilmeisesti ymmärsivät ettemme koiran kanssa voi mennä hiihtoladuille, päätellen siitä että kohtasimme pelkästään hymyjä, emmekä yhtäkään äreää katsetta).
Siitäkin näkee auringonvalon vaikutuksen: se saa ihmiset hyvälle tuulelle. 🙂
On kuitenkin olemassa Valo, jonka vaikutus meihin on paljon voimakkaampi, syvempi ja kauaskantoisempi kuin auringon…
Huomenna on kynttilänpäivä. Keskiajalta peräisin olevan tavan mukaan kirkossa vuoden aikana käytettävät kynttilät vihittiin tuona päivänä.
Pyhän raamatullisena aiheena on Jeesus-lapsen tuominen temppeliin ja jumalallinen kirkkaus, joka hänessä tuli maailmaan.
Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.
Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
– Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. (Luuk. 2:22–33)
Tuo evankeliumiteksti nosti mieleeni monenlaisia ajatuksia. aivan erilaisia kuin aikaisemmin. Jotkut niistä eivät tunnu niin tärkeiltä, ne nousivat vain mielenkiinnosta, eikä haittaa vaikken tietäisi vastauksia. Jotkut taas jäivät askarruttamaan pitemmäksikin aikaa.
Maria ja Joosef tulivat Jeesus-lapsen kanssa Jerusalemin temppeliin. Heidän oli määrä puhdistautua Marian synnyttämisen jälkeen. Millainen puhdistautumisrituaali mahtoi olla? Rukouksia, pyhitettyä vettä…? Sitä ei evankeliumi kerro, mutta eipä se olekaan tässä olennaista.
Vallalla olevan lain mukaan jokainen esikoispoika oli pyhitettävä Herralle. Vanhempien tuli viedä poikalapsensa temppeliin ja tuoda uhrina kaksi metsäkyyhkyä.
Millainen merkitys esikoispoikien pyhityksellä oli heidän elämälleen? Puhuttiinko heille siitä heidän vartuttuaan? Kertoivatko vanhemmat, että heidät on pyhitetty Herralle? Millaisia odotuksia heihin mahtoi kohdistua? Oliko heillä erilaisia velvollisuuksia kuin nuoremmilla sisaruksilla?
Meidänkin kulttuurissamme perheen esikoispojalla on ollut usein erityinen asema. Vanhemmat ovat voineet kohdistaa häneen tiettyjä odotuksia ja toiveita, esim. sukutilan tai perheen yrityksen jatkamisen suhteen. Sitä on voitu edellyttää esikoiselta itsestään selvänä asiana. Silloinkin kun se ei ole lainkaan vastannut tämän omia toiveita tai taipumuksia, ja pelkkä ajatuskin siitä on tuntunut taakalta. Kuitenkin esikoinen on usein alistunut kohtaloonsa ja toiminut vanhempiensa odotusten ja toiveiden mukaan.
Jeesuksen elämäntehtävä oli ennalta määrätty, tähtiin kirjoitettu. Profeetat olivat kuvanneet sitä pyhissä kirjoituksissa, ja sitä tuli Simeon tuona päivänä temppeliin todistamaan.
Alusta alkaen Pyhä Henki valmisti ja johdatti Jeesusta. Vaikka hän työskentelikin vartuttuaan Joosefin verstaassa osallistuen näin perheen toimeentuloon, hänen varsinaiseen elämäntehtäväänsä muulla perheellä ei ollut sananvaltaa. He saattoivat korkeintaan seurata vierestä. Ja ihmetellä.
Jeesuksen pyhitys – Jeesus-lapsi tuotiin temppeliin pyhitettäväksi. Liittyikö siihen jonkinlainen papin suorittama toimitus? Sitä(kään) ei kerrota.
Luukas toteaa siitä vain, että ‘Kun he olivat tehneet kaiken, mitä Herran laki vaati, he palasivat Galileaan kotikaupunkiinsa Nasaretiin.’ (Luuk.2:39)
Pyhitys-sana sai minut miettimään, mitä se merkitsee omassa elämässäni. Mikä minulle ensinnäkin on pyhää? Huomaan, että siitä on pitkä aika, kun viimeksi olen pohtinut tällaista.
Tietty ensimmäisenä tulee mieleen Jumala. Voisinko pyhittää Hänelle koko elämäni, ja kaiken mitä minulla on ja mitä teen? Olen sen mielessäni joskus tehnyt, ehkä useammankin kerran. Mutta miten se näkyy ihan jokapäiväisessä elämässä? Arjessa, erilaisissa kohtaamisissa, suhtautumisessani lähimmäisiini?
Jumalan kirkkaus säteilee Kristuksen kasvoilta – Paavali kirjoittaa korinttilaisille:
‘Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.
Kun meillä Jumalan armosta on tällainen palveluvirka, me emme lannistu. Olemme hylänneet kaiken salakähmäisen, emme toimi petollisesti emmekä vääristele Jumalan sanaa, vaan tuomme esiin totuuden ja toivomme, että jokainen omassatunnossaan arvioi meidät Jumalan edessä. Jos meidän julistamamme evankeliumi on peitossa, se on peitossa niiltä, jotka joutuvat kadotukseen. Tarkoitan niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa, Kristuksen, joka on Jumalan kuva. Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä. Jumala, joka sanoi: ”Tulkoon pimeyteen valo”, valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan.’ (2. Kor. 3:18–4:6.)
Osaanko nähdä Kristuksen kasvot jokaisessa kohtaamassani lähimmäisessä?
Luukas kertoo, että Simeon tuli temppeliin Pyhän Hengen johdatuksesta, jotta hän näkisi Marian ja Joosefin saapuvan temppeliin Jeesus-lapsen kanssa.
Simeon tunnisti heti, että tuo lapsi ei ollut kuka tahansa esikoispoika, vaan itse kauan odotettu ja kaivattu, Messias.
Valo ja kirkkaus – Miten Simeon saattoi tunnistaa Jeesuksen jumalallisen identiteetin? Pyhä Henki ilmoitti sen hänelle. Ajattelen, että Pyhä Henki oli odottanut tuota kohtaamista yhtä innokkaasti kuin Simeon. Simeon sai pidellä Jeesus-lasta sylissään ja todisti:
“Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.”
Kristus, Jumalan kirkkauden säteily – Kunpa Pyhä Henki johdattaisi meitäkin Kristuksen kirkkauden tuntemiseen. Näkemään ja ymmärtämään, mitä kaikkea Kristus on; mikä merkitys Hänellä on meille kaikille. Ei vain tiedon tasolla, vaan syväksi sisäiseksi tietoisuudeksi siitä, kuinka Kristuksessa Jumalan kirkkaus on tullut keskuuteemme, Ymmärrykseksi tuon kirkkauden kaiken muuttavasta voimasta ja vaikutuksesta.
Ja siitä, kuinka Hän on kanssamme, silloinkin kun se meistä itsestämme näyttää tai tuntuu jossain määrin epätodennäköiseltä.
Kristus on kanssamme, ja Hän haluaa valaista pimeät hetkemme ja kohtamme. Hänen Valonsa on aina kirkkaampi ja voimakkaampi kuin synkinkään pimeys. Hän voi kirkkaudellaan pyyhkiä pois mielen ja tunteiden tummat varjot.
Hän haluaa antaa rauhansa ja rakkautensa sisimpäämme. Hän haluaa antaa kirkkautensa säteillä olemukseemme ja antaa sen vaikuttaa meissä, Niin että voisimme huokaista Augustinuksen tapaan:
‘Minun sielulleni loistaa valo, jota maailma ei käsitä,
sille kaikuu sävel, jota aika ei vaimenna,
sen täyttää tuoksu, jota ei tuuli haihduta,
sillä on ruokaa, joka ei syöden lopu,
se on rakkauden yhteyttä, jota ei kyllästyminen katkaise.
Tätä kaikkea rakastan, kun rakastan Jumalaani.’
Augustinus (kirjassaan Tunnustuksia, v. 398)
Muut tekstit: Ps. 48:11–15, ja Jes. 52:8–10. .