20.1.2022. Katselin eilen ’Miracles from ’Heaven’ (Ihmeitä taivaasta) elokuvan Netflixistä (uusi tuttavuus poikani kautta), Filmi kertoo texasilaisen Annabel Beam’in tarinan.
Hän sairastui 5v:na vakavaan suolistosairauteen, jota lääketieteen mukaan ei  voinut parantaa, ainoastaan helpottaa kipuja lääkityksellä.
9-vuotiaana Annabel kiipesi isosiskonsa avulla korkeaan, ikivanhaan puuhun, joka oli sisältä ontto. Annabel putosi puun sisään. Pelastusoperaatio oli haastava, 3 tunnin kuluttua palomiehet onnistuivat saamaan Annabelin ylös puun sisältä.
Tyttö tutkittiin sairaalassa, ja todettiin, ettei hänellä ollut mitään murtumia, ainoastaan pintanaarmuja ihossa. Kotona huomattiin, että tytön vatsa, joka oli vuosikaudet ollut pysyvästi turvoksissa, oli nyt normaalin kokoinen.
Annabeliä hoitanut lääkäri totesi, ettei tytöstä löydy enää minkäänlaista merkkiä sairaudesta.
Kun äiti kysyi lääkäriltä, miten se oli selitettävissä, tämä vastasi että parantumista parantumattomasta sairaudesta kutsutaan lääketieteessä termillä ’spontaneous remission’ , spontaani elpyminen, lääkärit eivät voi puhua ihmeparantumisesta.

YouTube-videossa, jossa haastatellaan Annabelia ja hänen äitiään 5 v. tapahtuman jälkeen, Annabel kertoo, mitä hän oli kokenut ollessaan puun sisällä. Hän oli tajunnan menetettyään poistunut ruumiistaan ja siirtynyt johonkin ihmeen ihanaan paikkaan, jossa häntä vastaan tuli perheen 2 v. aiemmin kuollut koira.  Siitä hän päätteli olevansa taivaassa.
Annabel oli istunut Jeesuksen sylissä ja oli vihainen, kun Jeesus sanoi hänelle, että hänen pitäisi palata takaisin. Miksi hän sai kokea tätä ihanuutta vain joutuakseen saman tien palaamaan  takaisin kärsimään sairaudestaan aiheutuvaa loputonta kipua ja tuskaa? Jeesus sanoi parantavansa hänet, ja lähettävänsä enkelin pitämään hänestä huolta. 

Usein on niin, että me pystymme näkemään vain sen tilanteen, jossa kulloinkin olemme. Jumala näkee koko kuvan, koko sen suunnitelman, jonka Hän on laatinut elämäämme varten.  

Tositapahtumiin perustuvassa ’Miracles from ’Heaven’ –filmissä oli minusta hyvää se, ettei siinä kaunisteltu tilanteita eikä ihmisten reaktioita. Annabelin äiti menetti uskonsa Jumalaan, kun tämä ei vastannut hänen rukouksiinsa. Sitten vielä eräät seurakuntalaiset alkoivat esittää, että syy siihen, ettei Annabel parane rukouksista huolimatta, oli varmaan vanhemmissa tai Annabelissa itsestään! Äiti lakkasi käymästä seurakunnassa ja oli vihainen ja katkera.

Mutta kun Annabel oli pudonnut onton puun sisään, eikä tiedetty, onko hän vielä elossa, Annabelin äiti polvistui puun juurelle rukoilemaan, ja hänen kanssaan muut perheenjäsenet.  
Näinhän se usein on: kun hätä on tarpeeksi suuri, se voi pistää polvilleen sellaisenkin, joka ei usko, tai sellaisen, joka on menettänyt uskonsa. Ihmeellistä on, että Jumala kuulee ja näkee. Erityisesti epätoivoisen rukoukset.  

Kun seurakunnan pastori pyysi Annabelin äitiä kertomaan seurakuntalaisille, miten tyttö oli parantunut, osa seurakuntalaisista alkoi huudella, etteivät usko tätä, vaan että perhe oli keksinyt koko jutun saadakseen julkisuutta. Paikalla oli kuitenkin eräs isä, jonka tytär oli ollut sairaalassa samassa huoneessa Annabelin kanssa. Isä sanoi että hän uskoo. Hän kertoi olleensa ateisti, mutta nähdessään, miten hänen tyttärensä löysi rauhan ja luottamuksen Annabelin ansioista, hän oli tullut kiittämään Annabelia ,

Itse jäin miettimään, kuinka monia ihmeellisiä tapahtumia meiltä jää kuulematta siksi, että pelätään ihmisten reaktioita. Ihmeitä kokeneet ajattelevat, ettei heitä ehkä uskota. Pelätään leimautumista, ehkä myös kateutta, tai katkeruutta niiden taholta, jotka eivät ole kokeneet Jumalan auttaneen rukouksistaan huolimatta.  

Mutta – eikö silti ole tärkeää, että siitä puhutaan? Siitä, miten Jumala on kanssamme, ja kuinka Hän vaikuttaa ja tekee ihmeitä vielä tänäkin päivänä keskuudessamme? Siitä kuinka Hän auttaa, lohduttaa, johdattaa, vahvistaa uskoamme, antaa toivoa ja parantaa.

Uskon vahvistusta varmaan kaikki kaipaamme, ainakin jossain vaiheessa elämäämme. Rohkaistaan mielemme ja kerrotaan, kun ja kuinka olemme kokeneet, kuinka Jumala on toiminut elämässämme, johdattanut, auttanut meitä erilaisissa tilanteissa.

Jeesus herätti uskon monien sydämissä sen kautta, mitä Annabelille tapahtui.
Harvoin kuitenkin kuulemme niin dramaattisista tapahtumista kuin tuon tytön elämässä.  Jumala toimii niin lukemattomin eri tavoin. Joskus niin huomaamattomasti, että kyse on oikeastaan vain omasta asenteestamme, havaitsemmeko sitä.
Mihin ja miten suuntaamme huomiomme?

Elämä on täynnä ihmeitä, pieniä ja suurempia. Niitä voi ja saa ihmetellä myös)yhdessä toisten kanssa, ei vain itsekseen. Niistä saa iloita ja olla kiitollisella mielellä. Tiedän monia (itseni mukaan lukien), jotka ilahtuvat kuullessaan kerrottavan siitä, miten Jumala on tehnyt heidän elämässään. 🙂

Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: ”Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa.” Jeesus sanoi: ”Minä tulen ja parannan hänet.” Mutta sadanpäällikkö vastasi: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”
    Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.” Sillä hetkellä palvelija parani.  (Matt. 8:5–13)

Sano vain sana – noihin sanoihin kiteytyi sadanpäällikön usko. Riitti, että Jeesus sanoisi vain sanan, niin hänen palvelijansa paranisi.
Jeesus totesi, ettei ole tavannut yhtä vahvaa uskoa yhdelläkään israelilaisella kuin oli tuolla  roomalaisella sotamiehellä. Aikamoinen toteamus. Kuten sekin, että ne, joiden oli määrä periä valtakunta, jäävät kiristelemään hampaitaan. 

”Tapahtukoon niin kuin uskot” sanoi Jeesus sadanpäällikölle. Mietin miten paljon totta noissa sanoissa on. Miten paljon elämässämme tapahtuukaan juuri sellaisia asioita, joita uskomme  (toivomme tai pelkäämme) meille tapahtuvan.
Se, mitä me uskomme, todella vaikuttaa elämämme kulkuun. Siksi minusta kannattaa ehdottomasti rukoilla, uskoa, toivoa ja odottaa hyviä asioita, niin itselle kuin lähimmäisillemme.
Ja koko tälle rakkaalle planeetallemme, kaikille ja kaikelle täällä eläville. 🙂 

Muut tekstit: Ps. 102:16–23, 5. Moos. 10:17–21, 1. Kun. 8:41–43 ja Room. 1:16–17.