Jeesus oli aina valmis keskustelemaan nähdessään ihmisen vilpittömän halun kuulla enemmän taivaan valtakunnasta ja siitä, mikä oli tärkeintä elämässä. (Esim. Sykarin kaivolla Jeesus kävi pitkän keskustelun samarialaisen naisen kanssa. Joh.4:1-26)

Keitä muita oli läsnä aterialla talon isännän ja Jeesuksen lisäksi? Ehkä joitakin Simonin fariseusystäviä sekä Jeesuksen opetuslapsia. Muttei ainakaan niitä ’publikaaneja ja muita syntisiä’, joita fariseukset halveksivat, eivätkä voineet kuvitellakaan aterioivansa yhdessä heidän kanssaan.
Kuten evankelista Matteus kuvaa:
Jeesus oli sitten aterialla hänen kodissaan. Sinne tuli myös useita publikaaneja ja muita syntisiä, ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa. Tämän nähdessään fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa! (Matt.9:9-10)

”Jos tämä mies olisi profeetta…” – Jeesus oli todennäköisesti nähnyt ennalta, mitä Simonin kodissa tulisi tapahtumaan: kuinka sisään tulisi nainen, joka pistäisi Simonin konseptit sekaisin.
Kun nainen tuli Jeesuksen luo, istuutui tämän jalkojen luo ja kuivasi kyynelten kostuttamat jalat hiuksillaan ja voiteli ne tuoksuöljyllä, Jeesus luki Simonin ajatukset: tuo nainenhan on syntinen, miten Jeesus saattoi antaa hänen koska itseensä! Jos Jeesus todella olisi profeetta, kyllä hän olisi nähnyt, millainen tuo nainen oli, ja olisi sanonut tälle suorat sanat.

Simeon joutui pettymään, kun Jeesus ei osoittanut olevansa profeetta sillä tavoin kuin hän olisi olettanut ja toivonut. Jeesus osoitti tietävänsä mitä Simon ajatteli. Hän laittoi Simonin kääntämään huomion omaan toimintaansa. Isäntä ei ollut antanut vieraalleen vettä, jotta tämä olisi voinut huuhdella maantien pölyt jaloistaan, nainen sen sijaan pesi hänen jalkansa kyynelillään ja voiteli ne tuoksuöljyllä.

Pääsiäispaaston aika on itsetutkiskelun aikaa. Riittää, että suostuu siihen avoimin mielin.
Päätän suostua, avoimena sille, mitä mietiskely tuon evankeliumitekstin äärellä minussa tällä kertaa nostaa pintaan. Kumpi mahtaa tällä kertaa puhutella minua enemmän, fariseus Simeon, joka kuvittelee olevansa synnitön, vai nainen, joka on kiitollinen siitä, että on saanut syntinsä anteeksi ja haluaa osoittaa kiitollisuutensa?
Mitä Jeesus haluaisi minun/sinun juuri nyt havaitsevan tuon tekstin äärellä, itsessäni/itsessäsi?

Miten helposti ja nopeasti tuomitsen tai arvostelen toisia mielessäni? Miten paljon olen tehnyt sitä elämäni aikana, tänä vuonna, tällä viikolla? – Entä sinä?
Miten helposti ajatteleekaan negatiivisia ajatuksia toisista ihmisistä. Tai itsestä. Tai asioista yleensä. Joskus pienistäkin asioista. Miten usein toiminkaan tavalla, jota jälkeenpäin kadun?

Kristus toivoo, että sen sijaan että arvostelisimme toisia, tarkastelisimme omia ajatuksiamme, asenteitamme ja toimintaamme. Mitä meidän on hyvä huomata, nähdä ja oivaltaa niistä?
Miten paljon sisäinen fariseuksemme on saanut niissä tilaa?
Ja mitä me voisimme tehdä, kun teemme itsestämme löytöjä, jotka eivät ole niin miellyttäviä?

Parhaillaan pidän arkiretriittiä parille ystävälleni netin välityksellä. Päivittäinen mietiskely jonkin raamatuntekstin äärellä on eräs tapa viettää pääsiäispaastoa. Itse olen kokenut tämän hiljentymismuodon syvästi vaikuttavana ja jotenkin hyvällä tavalla puhdistava. Mietiskelen myös itse  samoja tekstejä kuin arkiretriittiin osallistuvat.

Yksi näistä evankeliumiteksteistä on Jeesuksen vertaus tuhlaajapojasta. Holtitonta elämäntapaa viettänyt poika palaa kotiin syvissä synnintunnoissa. Hänellä on tunne, ettei hän ole minkään arvoinen. – Vaikka joka kerran tuota vertausta mietiskellessä nousee mieleeni erilaisia asioita ja tunteita, aina on vahvana ja yhtä vaikuttavana se isän ylitsevuotava rakkaus, jolla hän ottaa katuvan poikansa vastaan ja sulkee syliinsä.

Voiko kauniimmin kuvata sen valtavan Rakkauden määrää, jota taivaallinen Isämme tuntee meitä heikkoja, erehtyväisiä, negatiivisiin ajatuksiin ja tekoihin lankeavia lapsiaan kohtaan?
Tunnistettuamme ja tunnustettuamme ne Hänelle, Hän sulkee meidät ylitsevuotavaan Rakkauteensa. Hänen anteeksiantonsa on käsittämättömän suuri.

Jumalan silmissä kukaan ei ole arvoton, vaan yhtä arvokas ja rakas. Ja Hän odottaa, että tulisimme Hänen luokseen, kertoisimme, mikä painaa mieltämme ja sydäntämme, ja antaisimme Hänen nostaa taakkamme, väsymyksemme, uupumuksemme, pelkomme, ahdistuksemme, vihamme, katkeruutemme – tai mitä sitten kannammekaan sisällämme.
Hän haluaa vapauttaa meidät ja auttaa meitä eteenpäin elämässämme. Hän haluaa meidän näkevän Valon sellaisessakin tilanteessa, jossa näemme vain pimeyden ja toivottomuuden.  

Kuka rakastaa enemmän? – Ensi pyhän evankeliumin nainen oli saanut kokea Jumalan rakkauden ja anteeksiannon kohdattuaan Jeesuksen. Hänelle ei riittänyt se, että hän otti sen vastaan. Hän halusi myös osoittaa Jeesukselle kiitollisuutensa.
Evankeliumi ei kerro, mitä Simonissa tapahtui kuultuaan Jeesuksen vertauksen rahanlainaajasta, joka antoi velallisille anteeksi. Jeesus antoi Simonin ymmärtää, kuinka se, joka on saanut enemmän anteeksi, myös rakastaa enemmän.
Fariseuksena Simon todennäköisesti ei pitänyt itseään sellaisena syntisenä, joka tarvitsisi anteeksiantoa. Uskon kuitenkin, että kun Jeesus lähti hänen talostaan, jotain hänessä oli muuttunut. Varmaankin hän jäi pohtimaan Jeesuksen sanoja.

Kun kääntää (ehkä rankankin itsetutkiskelusession jälkeen) katseensa Kristukseen, Hänen Rakkauteensa ja Anteeksiantoonsa, saattaa herätä kysymys, millä tavoin voisi osoittaa kiitollisuuttaan Hänelle.
Jeesus antoi tästä esimerkin viimeisellä ateriallaan, pääsiäisaterialla. Hän polvistui opetuslastensa eteen, pesi heidän jalkansa ja kehotti heitä tekemään samoin muille (Joh.13: 1-17)
Palvellessamme toisia me teemme samaa, kuin Kristus teki. – Ja myös tulla enemmän Hänen kaltaisekseen.

Miten nyt korona-aikana voisi palvella toisia? Siihen on tarjolla niin paljon mahdollisuuksia kuin itsellä vain on voimia ja mahdollisuutta. Päinvastoin kuin luulisi, pandemia on vain lisännyt vapaaehtoisten tarvetta. Ja palvelutehtäviä on mitä erilaisimpia, kuuntelevista korvista käytännön auttamiseen. 

Kristus, auta meitä näkemään omat heikkoutemme ja virheemme. Auta, ettemme arvostelisi toisia.
Opeta meitä suhtautumaan itseemme ja toisiimme siten, kuin Sinä toivot meidän suhtautuvan.
Auta meitä näkemään Sinun silmiesi kautta niin itsemme kuin toisemme.
Auta meitä kuuntelemaan tahtoasi. Näytä, miten haluaisit meidän toimivan. Kiitos johdatuksestasi. Ja Rakkaudestasi. 🙂

Muut tekstit: Ps. 25:1–10, 1. Moos. 32:23–32 ja Jaak. 1:2–6-7.

17.2.2021. Viime lauantaina sain tiedon, että hengellinen isäni Franz Jalics (s. 1927) oli edellisenä yönä siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Ensi pyhän tekstit peilautuvat mielessäni kertomuksiin, joita Franz kertoi omasta elämästään.
Ja myös siihen, kuinka koin johdatusta siihen, että sain tutustua häneen.   

Olin jo pidemmän aikaa tuntenut vahvaa vetoa käydä tutustumassa Ruotsissa sijaitsevaan ekumeeniseen retriittikeskukseen St. Davidsgårdiin. Minua kiinnosti nähdä, miten luterilaiset ja katoliset työskentelivät (ainakin vielä 2010-luvulla) siellä yhdessä, viettivät yhteistä messua jne.
Tiedustelin, voisinko tulla sinne viikoksi vapaaehtoiseksi työntekijäksi. Myönteisen vastauksen saatuani tuli kuitenkin vahvasti ajatus katsoa retriittikeskuksen ohjelmaa. Kun näin siinä 7 pv:n hengellisten harjoitusten retriitin, jossa keskitytään Jeesus-rukoukseen, sydämeni pompahti: tuohon ’pitää’ osallistua!

Tuon retriitin jälkeen minua vaivasi tunne, että harjoittamastamme Jeesus-rukousmeditaatiosta puuttui jotain. Kun kyselin asiasta retriitin ohjaajalta Bernhard Bürgleriltä, hän ehdotti, että lukisin Franz Jalicsin kirjan ’Kontemplative Exertitien – Eine Einführung in die kontemplative Lebenshaltung un in das Jesusgebet’ (Hengelliset harjoitukset – johdatus kontemplatiiviseen elämänasenteeseen ja Jeesus-rukoukseen).
Tilasin sen Amazonista heti Suomeen palattuani.

Hengelliset harjoitukset avec Jeesus-rukous – Tuossa 400-sivuisessa kirjassa Franz Jalics kertoo, kuinka hän nuorukaisena, II maailmansodan pommitusten keskellä, koki Jumalan elävän ja todellisen läsnäolon. Hän päätti omistaa elämänsä täysin Jeesuksen seuraamiseen ja liittyi Jesuiittajärjestöön (Societas Jesu).

Eräässä vaiheessa Franz lähetettiin Argentiinaan. Hän opetti Buenos Airesin yliopistossa teologiaa erään toisen jesuiitan kanssa, kun sotilasjuntta kaappasi vallan, Franz muutti jesuiittatoverinsa kanssa köyhälistökortteliin asumaan osoittaakseen solidaarisuuttaan puutteessa eläville kansalaisille. Miehet vangittiin, ja ilman mitään selityksiä heitä pidettiin vangittuna 5 kk, kädet jatkuvasti selän taakse sidottuina huoneessa, jossa oli vain kylmä betonilattia. .

Vankeudessa – Joka lauantai sotilaat tulivat hakemaan niitä, jotka telotettaisiin sinä päivänä. Kuullessaan askelten lähestyvän vangit eivät tienneet, olisiko nyt heidän vuoronsa.
Franz kertoi, että hän ei olisi kestänyt vankeusaikaa, ellei hän olisi turvautunut joka päivä Jeesukseen. Mietiskelemällä Kristusta hän sai voimaa kestää nuo epäinhimilliset olosuhteet.   

joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin:
”Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan.”
Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta ja pahan sanan vallasta.
Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla.
Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi.
Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet,
ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.  (Ps.91:1-4,11-12)

Vapauduttuaan ja palattuaan Eurooppaan Franz Jalics alkoi (v. 1978) pitää retriittejä, joissa hän johdatti osallistujia hiljaisuuteen ja Jumalan läsnäoloon yhdistäen elementtejä Ignatius Loyolalaisen Hengellisistä harjoituksista sekä Jeesus-rukouksesta.
Lopulta, jottei hänen olisi koko ajan tarvinnut matkustaa jonnekin pitämään retriittejä, hän perusti retriittikeskuksen, jonne retriittiä kaipaavat voisivat tulla.

Haus Gries -retriittikeskus sijaitsee Baijerin Oberfrankenissa, jossa voi nauttia kauniista luonnosta ja puhtaasta, raikkaasta vuoristoilmasta. Kävelyreittejä on joka suuntaan, vuorenrinteillä ja metsissä. Ekologiset valinnat ovat keskuksessa etusijalla. Luomuruokaa täydentävät omasta puutarhasta tulevat vihannekset ja yrtit.
Talon hengestä kertoo ehkä jotain se, että joka viikolle on löytynyt tarvittava määrä vapaaehtoisia, jotka ovat auttaneet talon töissä ja retriittien järjestämisessä.
Retriittiläiset osallistuvat ruoanlaittoon, tiskaamiseen, siivoamiseen, puutarhanhoitoon jne päivittäin. Jokaiselle retriittiin osallistujalle on oma tehtäväalueensa. Näin retriittien täysihoitomaksut saadaan pidettyä kohtuullisina.
Koronarajoitusten päätyttyä Haus Gries voi varmastikin jatkaa toimintaansa normaalilla tavalla.  

Näissä 10 päivän retriiteissä osallistujia johdatetaan hiljaisuuteen ja Jumalan läsnäoloon Franzin kehittämän kristillisen meditaation kautta. Se muovautui Franzissa hänen vankeusaikanaan Buenos Airesissa. Se auttoi häntä selviämään vankeusajan rankoista koettelemuksista. 

Kristus auttaa – Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan. (Hepr. 2:18)

Franz oli omakohtaisesti kokenut, kuinka Kristus kantoi häntä noiden tuskallisten, kammottavien kuukausien ajan. Niinpä hän halusi auttaa muitakin löytämään välittömän suhteen Jumalaan kehittämänsä rukousmeditaation kautta.  

Haus Gries -keskuksessa on (korona-aikaan saakka) pidetty 10 päivän retriitti vuoden lähes jokaisena viikkona. Retriitinohjaajia oli monia, mutta Franzin retriitteihin piti ilmoittautua todella hyvissä ajoin, jos halusi mahtua mukaan. 
Joka retriitissä oli 30 osallistujaa (sen verran 1hh majoituspaikkoja Haus Gries pystyy tarjoamaan). Niinpä tuhannet ihmiset saivat Franzilta hengellistä ohjausta niiden 40 v:n aikana, joina hän ohjasi retriittejä Haus Gries’issä (ja jonkin verran myös Unkarissa ja läheisissä saksan- ja ranskankielisissä maissa).

Gries’in työyhteisö (kuten retriittiläisetkin) kunnioitti, arvosti  ja rakasti Franzia suuresti, sen huomasi kaikesta. Franz itse ei mitenkään korostanut asemaansa eikä tehnyt itsestään numeroa. Eräs henkilö, joka oli työskennellyt kauan Griesin yhteisössä, kertoi että samoin oli silloin, kun Franz toimi Haus Griesin toiminnanjohtajana. Hän oli aivan yhtä antautunut palvelemaan muita silloin kuin sen jälkeen, kun Griesiin saatiin toinen henkilö hoitamaan käytännön asioita ja Franz pystyi omistautumaan hengelliseen ohjaukseen ja kirjojen kirjoittamiseen.

Retriitin aluksi Franz ilmoitti, että Haus Gries on paikka, jossa kaikki sinuttelevat toisiaan. Hän halusi myös itseään kutsuttavan pelkällä etunimellä. Siksi tässäkin kutsun häntä Franziksi. Se ei lainkaan vähennä sitä kunnioitusta, jota tunsin häntä kohtaan ihmisenä ja hengellisenä ohjaajana.

Vankeudessa koetut kärsimykset olivat muokanneet Franzista myötätuntoisen ihmisen.  Harvoin olen kohdannut niin syvää myötäelämisen kykyä kuin Franzilla. Ihailin hänen ainutlaatuista kykyään ymmärtää ja viisauttaan auttaa ihmisiä.
Franz näki suoraan ihmisten sydämeen, hän näki mitä toinen tarvitsi tai kaipasi. Pyhä Henki selvästikin ohjasi häntä.

Hengellinen ohjaaja ja sielunhoitaja – Franz auttoi ihmisiä juuri siinä asiassa, joka retriitin aikana kullakin nousi pintaan, olipa kyseessä  sitten hengelliseen kasvuun liittyvä tai teologinen pulma, piintynyt ajatusmalli tai tunne-elämän lukko tai jotain muuta.

Rukousmeditaatiosessiot (5-6 t./pv) olivat kappelissa, samoin päivittäinen iltamessu. Istuimme ison kappelin seinustoilla, kuka rukousjakkaroilla, kuka tyynyillä tai tuoleilla. Joka päivä oli henkilökohtainen keskustelu retriitinohjaajan kanssa.
Tämän lisäksi oli myös päivittäin yhteinen ’tilannekatsaus’, jonka aikana jokainen vuorollaan kertoi lyhyesti mitä kuuluu. Se, miten, millä lämmöllä, ymmärryksellä ja taidolla Franz vastasi kullekin, oli ihailtavaa ja hyvin opettavaista. (Ainakin minusta, joka olin ohjannut retriittejä ja halusin oppia lisää.)

Franz tunsi Kristuksen Rakkauden, ja se säteili hänen olemuksestaan jokaiselle, jonka hän kohtasi. Jo pelkästään hänen säteilynsä ja syvää sisäistä harmoniaa huokuva olemuksensa vaikuttivat ihmisiin hoitavasti ja terapeuttisesti. 

Lähes kaikki, joiden kanssa keskustelin retriitin päätyttyä (kävin yhteensä 6 retriitissä Haus Griesissä), kertoivat, kuinka erityisen tärkeä, rakas ja merkittävä Franz oli heille. Useat palasivat vuosittain Haus Griesiin.   
Olen äärettömän kiitollinen niistä 6 retriitistä, joihin sain osallistua, Ja siitä, kuinka Franz antoi minulle henk.koht. s-postiosoitteensa sanoen, että voin aina kirjoittaa hänelle, kun minulla on jotain hengelliseen kasvuun tai rukousmeditaatioon liittyvää kysyttävää.
Eräässä vaiheessa Franz sanoi, että nyt voisin alkaa opettaa tätä rukousmeditaatiota muille. Huokasin, ettei Suomessa ole paikkaa, jota pyöritettäisiin vapaaehtoisvoimin ja joka siten mahdollistaisi kohtuuhintaisen 10-päiväisen retriitin pitämisen. ”Sitten täytyy soveltaa”, hän sanoi. Niin sitten teinkin.
V.2016 minulle tuli tunne, että nyt minun ei tarvitse enää mennä paikan päälle tapaamaan Franzia. – Seuraavana vuonna hän siirtyikin viettämään vanhuudenpäiviään kotimaahansa Unkariin). 

Jos pitäisi kuvailla Franzia 1 sanalla, se sana olisi varmaan: kirkas. Jostain syystä tulevat mieleeni sanat ’Kristuksen kirkastama’.
Ja jos 2 raamatukohdalla, ne olisivat ehkä:
’Kuinka paljon suurempaa kirkkautta säteileekään Hengen palveluvirka!’ (2.Kor.3:8)
ja nyt:
’Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.’ (2.Kor.3:18)

Jeesus, kiusausten voittaja – ensi pyhän evankeliumiteksti:  

Henki ajoi Jeesuksen autiomaahan. Neljäkymmentä päivää hän oli autiomaassa Saatanan kiusattavana. Hän eli villieläinten joukossa, ja enkelit pitivät hänestä huolta.  (Mark. 1:12–13)

Erämaan hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä Jeesus joutui kohtaamaan Kiusaajan ja tämän monet yritykset houkutella hänet pois tulevasta tehtävästään. Mutta Jeesus torjui ne kaikki vedoten Jumalan sanaan. Kiusaaja joutui toteamaan häviönsä. Jeesus oli häntä vahvempi.
Noiden 40 päivän jälkeen Jeesus oli valmis aloittamaan elämäntehtävänsä.

Enkelit pitivät hänestä huolta – Ihana on minust tuo, kuinka Isä lähetti enkeleitä huolehtimaan Pojastaan. Jeesus ei ollut yksin kamppailuidensa keskellä. Jumalan enkelit pitivät hänestä huolta. 
Niin ajattelen taivaallisen Isämme pitävän meistäkin huolta (silloinkin kun joudumme kamppailemaan vaikeuksien ja kiusauksien kanssa, emmekä huomaa sitä).
Kuten yllä olevassa psalmissa todetaan:
’Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.’

Hiljainen viikonloppuretriitti, tai hiljaisuudessa vietetty päiväkin, voi nostaa monenlaisia,  yllättäviäkin ajatuksia ja tunteita pintaan. Kun kaikki ympärillä hiljenee ja kun antaa omankin mielensä ja olemuksensa hiljetä, voi tietoisuuteen nousta asioista, joita on jossain elämänvaiheessa painanut alitajuntaan. Ne tulevat esiin, jotta niitä voi katsella, työstää, laittaa sivuun tai päästää niistä irti. 

Jeesus oli niin tietoinen kaikesta, että mahtoikohan hänellä olla tukahdutettuja, käsittelemättömiä asioita aikuisena. – Tai jos sittenkin? Vaikkakin Jumalan Poika, hän syntyi tänne ihmiseksi inhimillisine tunteineen.
Kyllähän hän 12 v:na totesi Marialle ja Joosefille, jotka löysivät hänet temppelistä:
”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” (Luuk.2:49)
Jeesus kuitenkin lähti heidän kanssaan kotiin Nasaretiin, ja oli heille kuuliainen, kuten Luukas toteaa.

Megaretriitti – Joskus hiljaisuuden retriitistä, jossa on voinut kokea pyhyyttä ja Jumalan läsnäoloa, voi tuntua hieman vaikealta palata takaisin arkeen.
Emme voi tietää, miten helppoa tai vaikeaa Jeesuksen oli lähteä temppelistä, jossa hän tunsi Isänsä läsnäolon niin vahvana. Tai sitä, jäikö hänelle Nasaretiin paluusta ja elämästä siellä jotain sellaisia ajatuksia tai tunteita, joita hän vain päätti jättää käsittelemättä tai työntää pois vaivaamasta.
Joka tapauksessa ajattelen, että Jeesuksen autiomaassa viettämä aika oli kyllä oikea megaretriitti! Se valmisti ja vahvisti hänet siihen ainutlaatuiseen tehtävään, jonka Isä oli hänelle suunnitellut ja antanut, ja joka vaikuttaa koko ihmiskuntaan.  

Erämaakokemuksen sekä kaiken kohtaamansa ja kokemansa kärsimyksen vuoksi Kristuksella on syvä ymmärrys ja myötätunto kaikkia kärsiviä ja vaikeuksien kanssa kamppailevia kohtaan.
Lukemattomat ihmiset kertovat, kuinka Kristus on ilmestynyt heidän elämäänsä kaikkein vaikeimmalla hetkellä, nostanut ja kantanut heitä pimeydestä Valon tielle. .

Kiitos, Kristus, että suostuit kiusattavaksi ja voitit kiusaukset. Kiitos että olet Ystävämme ja Vapahtajamme. Ole tukenamme ja apunamme, kun kohtaamme omassa elämässämme vastaoinkäymisiä, kiusauksia ja kärsimystä.
Kiitos, kun olet meitä rohkaisemassa ja lohduttamassa. Kiitos että olet, ja kuljet kanssamme.  🙂 

Ps. Haus Gries -retriittikeskus järjestää tällä hetkellä nettiretriittejä.
Kunhan korona-aika on ohi, uskon että Haus Gries’in ovet avautuvat taas Jumalan läsnäoloa hakeville retriittiläisille. Toivon todella, että Haus Gries selviää taloudellisesti korona-ajasta, jotta se voi ottaa vastaan retriittiläisiä sitten, kun se on taas mahdollista. 🙂 

Ensi pyhän tekstit ovat: Ps. 91:1–4, 11–12,  Jes. 1:16–20, 1. Moos. 3:1–7 (8–19), Hepr. 2:9, 17–18 ja Mark. 1:12–13.

10.2.2021. Auringonsäteet kimaltelevat puiden oksilla ja lämmittävät suloisesti poskia. Ihanaa! Valo voittaa, aina, varmasti. 🙂 
Kun – 20 asteen pakkanen hyydytti lämmitysjärjestelmän, vilukissa ja -koira kääriytyivät villoihin ja vällyihin.
Kun usean viikon jälkeen sisälämpö kohosi 3 astetta, olo on suorastaan autuaallinen.  (Vilukissalla tosin vielä villakerrasto ja -sukat, viluvillakoira ei tarvitse niitä kuin ulos mennessä).

Liikkeellä pysyminen on lämpimänä pysymisen salaisuus, kertoo Ounasjoen jäällä 50 pv viettävä puolalaismies, joka asuu iglussa, kylpee avannossa sekä jääkylmässä paljussa ja syö ainoastaan kylmää ruokaa.
”Käveleminen tuottaa lämpöä ja auttaa selviytymään. Olen kuin Sahan tasavallassa jopa 50 asteen pakkasissa elävät villit Jakutian hevoset, kylmän vuoksi liikkeellä koko ajan” toteaa Guinnessin ennätyksiä tahkova extreme-tyyppi. 
Sen ovat vilukissa ja -koira myöskin todenneet. Lämmintä ylle ja reipasta ulkoilua, niin johan lähtee veri kiertämään vaikka olisi kirpeämpikin keli. 
Ihanaa kun on talvi ja saadaan nauttia sen iloista täällä maan eteläosissakin. (Ja ihanaa ettei ole syntynyt Siperiassa -50 asteen pakkaseen.) 🙂 

Kun he sitten nousivat Jerusalemiin vievää tietä, Jeesus kulki muiden edellä. Opetuslapset olivat ymmällä, ja heidän perässään kulkevat ihmiset alkoivat pelätä. Silloin Jeesus kutsui taas luokseen kaksitoista opetuslastaan ja alkoi puhua heille siitä, mitä hänelle oli tapahtuva: ”Me menemme nyt Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan ylipappien ja lainopettajien käsiin. He tuomitsevat hänet kuolemaan ja luovuttavat hänet pakanoille, ja nämä pilkkaavat ja sylkevät ja ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista.”

    Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat: ”Opettaja, meillä olisi sinulle pyyntö. Suostuthan siihen.” ”Mitä te haluatte minun tekevän?” kysyi Jeesus. He vastasivat: ”Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.” Jeesus sanoi heille: ”Te ette tiedä mitä pyydätte. Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan?” ”Voimme”, he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Sen maljan, jonka minä juon, te vielä juottekin, ja sillä kasteella, jolla minut kastetaan, kastetaan myös teidät. Mutta minä en määrää siitä, kuka istuu oikealla ja kuka vasemmalla puolellani. Ne paikat ovat niiden, joille ne on tarkoitettu.”
    Kun muut kymmenen kuulivat tästä, he suuttuivat Jaakobille ja Johannekselle. Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että ne, jotka ovat hallitsijan asemassa, ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”  (Mark. 10:32–45)

Tuo evankeliumiteksti herätti minussa ensimmäiseksi saman reaktion kuin aiemmin: miten ihmeessä Jaakob ja Johannes saattoivat noin uskomattomalla tavalla sivuuttaa Jeesuksen puheen siitä, kuinka hänet pahoinpideltäisiin ja surmattaisiin. Pojat alkoivat siinä vain pohtia omaa tulevaa asemaansa – käsittämätöntä.

Tällä kertaa en kuitenkaan halunnut juuttua sitä kummastelemaan, vaan luin tekstiä useampaan kertaan katsoakseni, nousisiko siitä tällä kertaa jokin muu asia erityisesti esiin. – Kyllä nousi: ”Mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista.”

Jeesuksen ristiinnaulitseminen on aina ollut minulle vaikea asia. Se sai minut aikoinaan pitämään etäisyyttä kristinuskon oppeihin ja tutkimaan sellaisia, joissa tuodaan esille hyvää ja kaunista ja pidetään paha jossain näkymättömissä.
Raamattu ei kuitenkaan piilota pahaa, vaan kuvaa sen ilmenemistä monella tavalla. UT:ssa rankimmillaan Jeesuksen vangitsemisessa ja surmaamisessa.

3 päivän kuluttua – Nuo Jeesuksen sanat siitä, että hän nousisi kuolleista 3. päivänä, muuttivat ajatusteni suuntaa. Jos jätän veljesten kunnianhimon sikseen, olisiko mahdollista ajatella, että juuri nuo sanat vaikuttivat kuulijoissa niin vahvasti, että ne kantoivat Jeesuksen kärsimyksen ja surmaamisen yli? Näkemään mielessä, että 3 päivää, ja hän olisi taas kanssamme. Miettimään hänen kirkkauttaan, kun hän nousee kuolleista ja tulee takaisin. Miten kaikki jatkuisi siitä eteenpäin?

Tuli mieleeni, että jotenkin tuohon tapaan Kristus halusi minun näkevän asian ollessani Gizan Suuressa pyramidissa. Hän pyysi minua ’katsomaan’ sitä ristiä Golgatalla, jolle Hänet surmattiin, ja toteamaan että Hän ei jäänyt sille ristille, vaan Hän on elävä. Niinpä minunkaan ei kannata ’pitää Häntä ristillä’, vaan lähteä kulkemaan eteenpäin, tietä jonka Hän näyttäisi.
(2 v. sen jälkeen aloin – Hänen johdatuksestaan – tutustua Raamattuun, ja löytää sieltä asioita, joita en lainkaan tuntenut. Ensin oli vaikeaa ja takkuista, nyt koen, että tuo kirja on loputon aarreaitta.)

Lunnaiksi kaikkien puolesta – Omasta tehtävästään Jeesus totesi:
”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” – Nyt nuo sanat herättävät pelkästään kiitollisuutta. Ahdistus on tipotiessään, ja pystyn katsomaan krusifikseja, isoja ja pieniä, veistoksina, maalauksissa ja riipuksina, ja kokemaan vain kiitollisuutta. – Sanoisin että se on Jumalan ihme, sellainen, mitä vain Hän voi sisimmässämme tehdä.

Ylösnousemusta kohti – Voisikohan sitä haastaa itseään ajattelemaan tästä pandemia-ajan aiheuttamista ikävistä asioista hieman samantapaisesti?
Vaikka me nyt kärsisimme, kukin omalla tavallaan ja erilaisissa tilanteissa, ja vaikka tässä on mennyt jo vuosi emmekä tiedä, milloin tästä noustaan – että joka tapauksessa tulee ylösnousemuksen aika.
Voisiko vaikeuksien ja kärsimyksen sijasta muistaa (ainakin aina välillä), että on olemassa Kirkkautta, jota mitkään olosuhteet eivät määrittele tai himmennä. Kirkkautta, josta mekin voimme tulla osallisiksi. Kirkkautta, joka rohkaisee jatkamaan ja antaa uutta voimaa ja kantaa vaikeuksien yli.
Kirkkautta, joka itse meni kärsimyksen läpi, kävi pimeydessä ja nousi kolmantena päivänä johdattaakseen meidätkin kulkemaan Valon tietä. 🙂

Jeesus ei kehottanut havittelemaan parhaita paikkoja itsellemme, eikä mainetta tai kunniaa, vaan toimimaan toistemme palvelijoina. Nyt aivan erityisesti tarvitaan niitä, jotka ovat valmiita voimiensa mukaan olla auttamassa ja rohkaisemassa kärsiviä; toimimaan Kristuksen työtovereina, Hänen johdatuksessaan. Erityisesti kaivataan vapaaehtoisia kavereiksi yksinäisille.
Esim. seurakunnat ja SPR auttavat löytämään kaverin tarvitseville. 

Kiitos Kristus, että olet Valomme! Ole kanssamme, kanna meitä, kohota katseemme  näkemään vaikeuksien yli, luottamaan hyvään, Sinuun ja ylösnousemukseen.  

Muut tekstit: Ps. 31:2–6, Hes. 18:30–32 ja 1. Kor. 13. 

3.2.2021. Kantava hanki, jee! ’Asioidentoimituslenkki’ toimii myös lämmittelynä kummankin jäsenille. Sen jälkeen monot jalkaan ja tossut tassuihin, ja latuja tekemään puhtaalle lumelle. Ah ihanuus!
Valtavasti iloa minulle on tuonut lasteni, pikku oppilaitteni ja sittemmin lastenlasteni välitön riemu jotain kivaa tehtäessä.
Samaa koen hauvelini kanssa: sen ilo on myös oma iloni. Hauvani ilo purkautuu ladulla loikkina, laukkana ja juoksuna: kivaa kun mamin sukset menevät lujaa! Ihan toista kuin kävelylenkkien tassuttelut!
Talutusvyön väsäsin vanhasta vyöstä, kokonaan joustavasta taluttimesta sekä vanhasta laitteesta irrottamastani kierrejohdosta. Toimii hyvin 5 kg:n koiralle, säästymme kumpikin nykäyksiltä.

Taivaallinen Isämme iloitsee, kun me, Hänen lapsensa, koemme iloa, näin uskon.
Viime viikolla pohdin, mikä on tuottanut minulle eniten tyydytystä elämässäni. Ensi pyhän otsikko, Kristus, Jumalan kirkkauden säteily, johdattaa minut automaattisesti miettimään tuota asiaa hengellisestä näkökulmasta.

Millä tavoin Kristus onkaan ilmaissut kirkkauden säteilyään, se on aina ollut täysin yllättävää, syvästi vaikuttavaa ja ihmeellistä.
Hänen Valonsa säteily on aina hämmästyttänyt, ja aina saanut jotain muutosta aikaan, joko itsessä tai muissa, joskus näkyvää, joskus sisäisesti tunnistettavaa.

Kristuksen kirkkauden säteilyn kokemiseen on omalla kohdallani usein liittynyt Jumalan läsnäoloon hakeutuminen. Hiljentyen, rukoillen tai etsien sitä, miten voin toimia Häntä palvellen.
Hän kuitenkin itse valitsee, milloin ja miten ilmaisee kirkkautensa, ja siihen on pienen ihmisen tyytyminen.

Hänen kirkkautensa – Kun Hän on jollain tavoin ilmaissut kirkkautensa, on ilon tai riemun sijaan aikaansaanut pikemminkin yllättymistä, hämmentyneisyyttä, ihmetystä, pyhyyden läsnäolon kokemusta ja/tai ääretöntä kunnioituksen ja pelonsekaista tunnetta. Jälkeenpäin olen kuitenkin ajatellut: voiko olla mitään tämän ihmeellisempää ja ihanampaa.

Alla olevassa evankeliumitekstissä Simeon näki pienessä temppeliin tuodussa pojassa Israelin kansalle luvatun Kirkkauden, kaikille kansoille Jumalan valmistaman Pelastajan ja Valon.  

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.

    Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
             – Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut.
             Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
             valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
    Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.  (Luuk. 2:22–33)

Simeon oli sanoistaan päätellen ikääntynyt mies. Saatuaan pidellä Jeesus-lasta käsivarsillaan hän oli kokenut elämänsä täyttymyksen: hän oli nähnyt Pyhän Hengen lupauksen mukaisesti Herran Voidellun. Hän sai sydämeensä rauhan. Tätä hän oli odottanut, ainoastaan tätä. Ei vain itsensä vuoksi, siksi että olisi itse halunnut kokea jotain näin suurenmoista ja ainutkertaista. Ei, vaan hän oli odottanut Jumalan lupauksen täyttymystä kansalleen ja kaikille maailman kansoille. Niinpä hän nyt oli valmis lähtemään.

Aloin miettiä: olenko odottanut Jumalan ilmestymistä tai lupauksen täyttymistä ainoastaan itselle, vai myös muille? 
Olen kyllä usein odottanut Jumalan ilmestymistä ihan itseni takia. Että tuntisin olevani lähempänä Häntä tai että uskoni vahvistuisi. Tai että pääsisin jostain huolen aiheesta ja löytäisin takaisin luottamukseen, rauhan tilaan jonkin asian suhteen. – Arvelen kuitenkin, että Kristus ei ole siitä pahoillaan. Me kaikki tarvitsemme Häntä, ja saamme etsiä ja odottaa Häntä, ihan vain itseämmekin varten, kun sitä tarvitsemme.

Mutta mikä kiitollisuus onkaan täyttänyt sydämen, kun Hän on antanut kirkkautensa säteillä jollekin sellaiselle, joka on ollut epätoivoisessa tilanteessa ja todella tarvinnut sitä.
Mutta eihän näistä asioista (hengellisistä kokemuksista) sovi muille kertoa.. – vai sopiiko?
Viikon verran olen tuota pohtinut. Jotkut eivät varmaankaan näe siinä mitään ongelmaa. Joissakin se puolestaan herättää erilaisia neg. reaktioita ja ajatuksia. Mutta pitäisikö minun välittää siitä? Eikö minun pidäkin kuunnella ennemmin sitä, mitä Kristus haluaisi minun tekevän?

Kun tuota kuulostelin, tuli mieleeni, että juuri Kirkkautensa kauttahan Kristus kutsui minut seuraamaan itseään. Tilanteessa, jossa olin innolla tutkimassa sellaisia asioita (Egyptissä), jotka eivät Hänen sanojensa mukaan kuuluneet minulle. (Olen siitä joskus tässä blogissa kertonut; kuinka Hän ilmestyi minulle keskellä niin valtavan kirkasta Valoa, etten nähnyt ympärilläni olevia ihmisiä, en mitään muuta kuin Hänet sen kirkkauden keskellä, ja pyysi minua kääntämään huomioni sarkofagista ristiinsä, ja siihen, ettei Hän enää ole ristillä, vaan elävä. 
Jos Hän kerran kutsui minut Kirkkautensa kautta, oliko tarkoitus, että pitäisin kokemukseni Hänen Kirkkautensa vaikutuksista omana tietonani, vai oliko tarkoitus, että kertoisin niistä myös muille (huolimatta siitä, mitä siitä ajateltaisiin)?  

Tänään tuli vastauksena, että ei vain itselle, vaan myös muille.  Toivon, että se. mitä nyt kerron, voisi tuoda rohkaisua jollekin. Luottamusta siihen, että Kristus on kanssamme, ja Hän näkee ja kuulee, mitä me tarvitsemme, ja Hän haluaa auttaa.

Olin pitämässä viikonloppukurssia (pe-su) paikassa, jossa ei ollut sähkövaloa, katulamppuja eikä häivääkään kaupunkivalojen kajastuksesta. Valonlähteinä olivat tulipesän liekit sekä lyhdyt.
Erään kurssilaisen kohdalla mietin, miksi hän oli mahtanut tulla tälle kurssille. Silloin kuulin sanat: ”Hänessä tulee tapahtumaan suurin muutos.” Kysyin Jeesukselta, miten se olisi mahdollista, hänellähän on niin vahva suojakerros. – En saanut vastausta.

Tuohon aikaan minulla oli tapana kertoa kursseillani varsinaisen kurssiaiheen lisäksi jotain Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä tavalla, jonka koin tavoittavan paikalla olevia. 
Tällä kyseisellä kurssilla tuo mainittu kurssilainen ilmaisi kielteisen kantansa asiaan. Se oli ok, olin osannut sitä vähän aavistellakin.
Lauantai-iltana hän kuitenkin antoi ymmärtää vähän kuin kautta rantain, että ehkä sitten kuitenkin se (= Jeesuksen ja Pyhän Hengen läsnäolo) voisi olla…

Sunnuntaiaamuna hän saapui kurssipaikalle täysin muuntuneena. Hän veti minut syrjemmälle ja kertoi mitä oli kokenut lauantai-iltana kurssipäivän päätyttyä. Hänen seisoi ulkona pimeässä, vain polulle asetettujen lyhtyjen valaistessa tietä parkkipaikalle. Yhtäkkiä hänet ympäröi äärettömän kirkas valo. Hän katsoi ylös nähdäkseen valon lähteen. Oli kuin kirkas valonheittäjä olisi sytytetty hänen yläpuolellaan, hän kuvasi. Mutta eihän täällä ole edes sähköä, hän kertoi ajatelleensa.
Samassa hän tunsi, kuinka koko se raskas taakka, jota hän oli kantanut, valui hänestä pois. Hänen olonsa tuli ihmeen keveäksi ja hän tunsi itsensä vapaaksi. 
Mitä ihmettä siinä oikein tapahtui, hän kysyi. Sanoin että se oli Jeesuksen Kristuksen teko, Hän auttoi sinua.
Kurssilainen alkoi säteillä, ja hän (joka kurssin alussa oli ilmaissut, ettei hän halunnut ketään lähelleen) sanoi, että hänellä oli sellainen tunne, että hän haluaisi halata kaikkia, hän haluaisi halata koko maailmaa. 

Kristus näki tuon ihmisen valtavan tuskan, ja ilmaisi tälle, kuinka Hän välittää, näkee, rakastaa ja auttaa.
Kristuksen seuraajana olemisessa ei ole kysymys kokemuksista, vaan uskosta. Joskus, silloin kun Hän näkee, että sitä tarvitsemme, Hän kuitenkin ilmaisee Kirkkautensa meille niin selkeällä tavalla, ettei se jätä epäilykselle sijaa.

Vapahtajamme haluaa meidän tietävän, että Hän on meitä varten. Hän haluaa vapauttaa meidän taakoistamme. Hän ei tyrkytä itseään, mutta Hän on kanssamme, jos ja kun me itse vain sitä haluamme. 

Jumalan kirkkauden säteily – Sen, että Kristuksen kirkkaus on Hänen taivaallisen Isänsä kirkkautta, Jeesus ilmaisi mm. sanoen:
Uskokaa, kun sanon, että minä olen Isässä ja Isä on minussa. Ellette muuten usko, uskokaa minun tekojeni tähden.
Mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. (Joh.14:11,13)

Ja sitten joskus, ajan toisella puolella, me saamme katsella Hänen kirkkauttaan kasvoista kasvoihin;
Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. (1.Kor. 13:12)