Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2014

Laskeutumista

24.2.2014. Laskeutumista – mihin…?  –   Sana laskiainen tulee pääsiäistä edeltävään paastoon laskeutumisesta. Varhaiskristilliseltä ajalta periytyvän tavan mukaan pääsiäispaasto kestää 40 päivää. Pääsiäistä vietetään ev.lut. kirkossa sunnuntaina; sitä johtuen laskiaispäivä osuu aina tiistaille.
Eipä muistu mieleen sellaista laskiaista, jolloin ei olisi oltu lasten kanssa pulkkamäenlaskua ja syöty laskiaispullia. Tänä vuonna eivät pulkkailut ainakaan täällä eteläisessä Suomessa onnistu, kun lumet menivät. Mutta laskiaispullat taitavat maistua siitä huolimatta.

Fastnacht – 1970-luvulla katselin Sveitsissä kuinka laskiaiskarnevaalin (Fastnacht) viettoon valmistauduttiin antaumuksella. Mielikuvituksellisissa naamiaispuvuissa kuljettiin kaduilla, laulettiin, soitettiin rumpuja ja puhallettiin torviin. Orkestereitakin kulki mukana, ja perheet vauvasta vaariin seurasivat kaduilla kulkueita.
Satuin kerran 90-luvulla olemaan laskiaisen aikaan samassa maassa, mutta eri paikkakunnalla. Sama värikäs ja iloinen meininki oli edelleen.
Jotkut traditiot säilyvät vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja. Se on minusta ihan kiva juttu. Perinteet yhdistävät niin perheitä kuin ystäviä ja tuovat yhteisöllisyyden tunteen.

Iloa ja surua  – Mutta mitä jollei toisten ilonpito tunnukaan mukavalta? Miltä toisten iloinen juhlamieli tuntuu silloin, jos sitä ei itsellä ole? Jos vaikka on juuri kohdannut surua, tai on vaikka sairastunut?  Miltä surevasta tuntuu toisten iloisuus? Nostaako se sieltä omasta olotilasta, vaikkapa hetkeksi, vai tuntuuko se pahalta?
Viime viikolla pohdin tätä, kun oli sekä suurta surua että iloa lähipiirissä. Oma kokemukseni oli, että osallistua voi iloiseen juhlaan, vaikka kyyneleet pukkaisivat esiin. Ilo ei kiellä surun olemassaoloa eikä päinvastoin.

Paastoon – Laskiaistiistaita seuraavana tuhkakeskiviikkona siirrytään paastoamaan – kuka mistäkin. Joistakin ruoka-aineista tai aterioista, jonkin asian kuluttamisesta, tietystä piintyneestä tavasta toimia tai ajatella, tai mitä nyt kukin paastoamista toteuttava  innostuu harjoittamaan. Luopuessaan jostain tekee tilaa. Vähän niin kuin vanhoja juttuja poistetaan tietokoneen postilaatikosta ennen kuin se menee tukkoon. Jos laatikko on täynnä, ei pysty vastaanottamaan uusia viestejä.

Turva Herra, sinuun minä turvaan. Älä milloinkaan hylkää minua. Sinä olet vanhurskas, pelasta minut! Kuule minua, riennä avukseni! Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat. Sinä olet minun kallioni ja pakopaikkani. Sinä johdatat ja ohjaat minua, sillä sinä olet minun Jumalani. Sinä päästät minut verkosta, jonka viholliset ovat virittäneet eteeni. Sinä olet minun turvani! Sinun käsiisi minä uskon henkeni. Herra, sinä lunastat minut vapaaksi, sinä uskollinen Jumala. (Ps. 31: 2-6)

Lohdutus – Myös suru, tuska ja muut vaikeat tunteet voivat kahlita, niin että tuntuu, ettei omin voimin pysty niistä vapautumaan. – Ystävä lähetti linkin Yle:ssä 10.2. lähetettyyn aamuhartauteen, Sen aiheena oli lohdutus. Siinä oli niin hyviä ajatuksia, että laitan niitä tähän, vaikkapa siltä varalta, että joskus myöhemmin haluaisi niihin palata.

Aamuhartaudesta koottua:  Tilanteissa, jossa on kaivattu lohdutuksen sanoja, joko itse lohdutusta kaivatessa tai kun itse on ollut lohduttajan roolissa, surevan ystävän tai sukulaisen vierellä, usein pelkkä läsnäolo ja välittämisen osoittaminen riittää.
Antiikin ajalla syntyi lohdutuskirjallisuus, tarkoitettu kuolleen ihmisen läheisille.
Lohdutuksen kantava perusta on ihmisen sisimmässä oleva Jumalan liekki, joka ylittää ajan ja tilan ja on ihmisen yhteys Jumalan valtakuntaan.
Eckhart sanoo, että tuossa liekissä, tai sielun kipinässä, Jumala on aina läsnä. On arveltu, että keskiajalla ihmisen kokemus ympäröivästä todellisuudesta oli erilainen kuin nykyään. Silloin käsitteet kuten taivas, Jumala ja Henki tuntuivat läheisemmiltä ja olivat todempia ihmisen kokemuksessa kuin nyt ovat. Siksi hädän ja surun hetkellä lohdutusta saatettiin hakea suoraan pyhistä kirjoituksista, ja jopa  Jumalan analyyttisestä tarkastelusta, kuten mestari Eckhart tekee.
Eckhartin mukaan ihminen hakee usein lohdutusta luodusta, ja kääntää selkänsä Jumalalle, josta kaikki lohdutus virtaa. Ei ihme, että lohtua ei silloin löydy. Jos sen sijaan rakastan yksin Jumalaa, luotua Jumalassa, oikea ja todellinen lohtu on kanssani aina ja kaikkialla.
Nykyään tarvitsemme enemmän tunteen lohdutusta. Siinä missä keskiajan ihminen sai lohtua suoraan Jumalan olemassaolosta, meidän lohtumme rakentuu ihmisten välisestä tuesta ja rakkaudesta, sekä uskosta ja jälleennäkemisen toivosta.
Verrattuna keskiaikaan ajattelumme on itsenäistynyt ja näemme ulos maailmaan selkeämmin ja tarkemmin. Mutta mitä on tapahtunut sisäänpäin suuntautuvalle katseelle? Usein vaikuttaa siltä, että ulkoisen tiedon janossa emme löydä tietä tärkeiden kysymysten ja ihmisen sisäisen taivaan äärelle.
Jotta voisi päästä siihen turvaan, jota keskiajalla koettiin, tulisi voida irrottaa itsensä maailman imuista.  Eckhardin mukaan niin suurta surua ei olekaan, ettei sille olisi varattuna lohdutusta.
Surua ei voi poistaa, mutta silläkin on tehtävänsä. Puhdas suru tekee tilaa sisimmässämme, ja on joskus jopa niin kaunista, että tuntuu, kuin sen verhon takana asuisi Rakkaus itse.

Takaisin luokseni – Herra sanoo näin:  – Jos joku kompastuu, eikö hän heti nouse? Jos joku eksyy tieltä, eikö hän käänny takaisin? Miksi tämä kansa on jatkuvasti eksyksissä, miksi Jerusalem pysyy luopumuksessaan? Miksi se riippuu lujasti kiinni valheessa eikä suostu palaamaan takaisin minun luokseni?
Minä olen kuunnellut heitä tarkoin – eivät he puhu niin kuin tulisi puhua. Kukaan ei kadu pahuuttaan, ei ajattele: ”Mitä minä olenkaan tehnyt!” Jokainen juoksee kiireesti omaa tietään niin kuin taistelutantereella kiitävä ratsu. Haikarakin taivaalla tietää muuttoaikansa, kyyhkyset ja pääskyset osaavat tulla, kun niiden aika on. Mutta minun kansani ei halua tietää, mitä Herra on sille säätänyt. 
(Jer. 8: 4-7)

 Come, let us return to the Lord – Tulkaa, palatkaamme Herran luo

Rakkaus ei katoaVaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.
Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.
Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.  (1. Kor. 13)

 Everlasting Love – Ikuinen Rakkaus 

”Ikuisella rakkaudella Minä rakastan sinua
kunnes tähdet eksyvät radoiltaan taivaiden korkeuksissa ja valtameret kuivuvat
kunnes pilvet taivaalla pidättävät kaikki sateet sisällään
vielä kauemminkin tulen aina rakastamaan sinua
tämän lupaan, tulen rakastamaan sinua, sanani ovat totta: rakastan sinua ikuisesti
kunnes aamuaurinko lakkaa nousemasta ja kuu unohtaa kumottaa
kunnes taivaan sini pyyhkiytyy pois taivaalta
vieläkin kauemmin sinua rakastan, tämän lupaan, Minä rakastan sinua, ja sanani ovat totta”

Tähtenne – Jeesus sanoi: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua. Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.   (Joh. 12: 25-33)

Millaisessa paineessa Jeesus onkaan ollut. Hän tiesi mitä oli tulossa. Kun hetki alkoi lähetä, se tuntui miltei liian raskaalta. ”Isä, pelasta minut tästä hetkestä!”
Mutta heti perään: ”Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt!” Tämän maailman ’ruhtinaan’ valta kukistettaisiin ja sen voittaja kirkastettaisiin. Tästä tietoisena Jeesus jaksoi suorittaa sen tehtävän, minkä vuoksi hän oli maan päälle tullut. Voittaakseen kuoleman ja avatakseen tien Isän yhteyteen ja rakkauteen, meille kaikille.

Siinä yhteydessä ja rakkaudessa on meille tarjolla ilon, lohdun, voiman ja rauhan lähde. Se on avoinna 24/7, ja siitä on lupa ammentaa ihan niin paljon kuin vain ikinä on janoa tai tarvetta.

Viljelyä

17.2.2014.  Säihkyviä silmiä Eräs fil.tri totesi viime viikolla uutisissa, että kutsumustyö ei vaadi valaistumista. Riittää, että kokee tuottavansa yhteisössään jotain arvokasta.Ihmisellä on monta mahdollisuutta toteuttaa kutsumustaan. Se on tapa tehdä asioita arjessa.Voi tehdä työssään vaikka mikromuutoksia, jotka tuovat innostusta.
Kutsumustyötä voi etsiä myös harrastuksesta, filosofi vinkkaa. Kutsumustyössään olevan ihmisen tunnistaa tämän filosofin mielestä silmien säihkymisestä:
”Sellaisella ihmisellä on asioihin pienen lapsen kaltainen innostus. Hänen silmissään on syvän antautumisen valo. Minulla on missio, että näitä valoja syttyisi enemmän Suomeen.”

Ruokani on…  –  ”Minulla on ruokaa, josta te ette tiedä.” Missä, mitä, ihmettelivät opetuslapset. Onko joku tuonut hänelle ruokaa meidän huomaamattamme?
Jeesus sanoi kutsumistyönsä olevan ruokansa. Siitä hän sai voiman ja tuli ravituksi.
Hänen missioonsa kuului, että valoja syttyisi joka maailman kolkkaan. Hän toi Jumalan näkyväksi meille ihmisille.
Hän sanoi: ”Minä olen maailman valo.”(Joh. 8:16). Hän sanoi myös: ”Te olette maailman valo.” (Matt.5:14)

Mistä me sytymme? Mikä innostaa ja vahvistaa meitä? Millä tavoin valomme tuikkii? Mistä, missä ja millä tavoin oma(t) tehtävämme voi(vat) ilmetä, saada muotoaan ja vahvistua? Raamatussa kuvataan asioita usein käsitteillä, jotka liittyivät läheisesti sen aikaiseen jokapäiväiseen elämään. Maanviljely ja kylvötyöt esiintyvät niin Vanhassa Testamentissa kuin Jeesuksen vertauksissa.

Raamatussa kuvataan asioita usein käsitteillä, jotka liittyivät läheisesti sen aikaiseen jokapäiväiseen elämään. Maanviljely ja kylvötyöt esiintyvät niin Vanhassa Testamentissa kuin Jeesuksen vertauksissa.
Uutta peltoa raivaamaan…? Joka keväinen ilmiö ainakin itselläni (vaikken mikään viherpeukalo olekaan) on, että jotain täytyy saada istuttaa multaan, jotta pääsee seuraamaan uuden kasvua. Kohta tuo tunne varmaan taas herää; ohut lumipeite kun haihtuu ihan silmissä ja pälvet kasvavat.
Mutta voisiko tässä kevättä odotellessa ottaa jonkun ihan toisenlaisen projektin työn alle? Jos vaikka alkaisikin etsiä kaiken kasvun alulle laittajaa, Luojaamme, uudella, tuoreella tavalla?
Mistä, millä tavoin? Voisin aloittaa vaikka tutkiskelemalla omaa kasvutilaani. Tarkistaa, onko tämä ruukku jo ihan täyttynyt kaikenlaisista kiemurtelevista juurista… tulisiko juurakosta karsia ylimääräisiä pois?
Olenko niin juurtunut johonkin vanhaan ajatusmalliin, että kasvualusta on päässyt kuivahtamaan tai kovettumaan… niin että uutta kasvua ei tunnu versovan?

Tilaa kasvulle  –  7 v. sitten osallistuin ensimmäiseen ignatiaaniseen 8 päivän retriittiini. Sitä veti saksalainen 70-vuotias jesuiittapappi. Hän oli viisaan ja kokeneen oloinen. Mutta ehkä siksi että hän oli matikan proffa, ajattelin että johdannossa saamme selkeät kaavat joiden mukaan etenemme.
En tainnut olla ainoa, jolla kuvaannollisesti leuka loksahti, kun retriitinvetäjämme sanoi, että ihan aluksi meidän tulee päästää irti kaikista aiemmista käsityksistämme ja uskomuksistamme Jumalasta. Kaikesta sellaisesta, minkä olemme omaksuneet ulkoapäin, toisilta ihmisiltä, perinteestä, opetuksista sekä itse muodostamistamme ajatuksista – jotta Jumala voisi ilmentää itsensä meille sillä tavoin kuin Hän juuri nyt haluaa.
Osallistujina oli pappeja ja muita kirkon työntekijöitä ja seurakunta-aktiiveja. Moni taisi miettiä, että nyt tässä taidetaan vaatia mahdottomia. Kuinka voisi päästää irti vanhasta, tutusta ja turvallisesta?
Meikäläiselle tämä oli ehkä helpompaa siksi, että olin niin uusi tallaaja tällä polulla, ettei se vielä tuntunut vanhalta tai tutulta (turvalliselta kyllä). Tämä uusi, radikaali tapa lähestyä Jumalaa tuntui kiinnostavalta ja innostavalta, uteliaisuuteni heräsi.
Retriitin aikana selvisi, miksi totutusta irti päästäminen oli olennaista. Mitä uuden kasvutilan raivaamisesta voi seurata?  Jumala voi tulla aivan uudella tapaa eläväksi ja todeksi.

Oikeudenmukaisuutta ja uskollisuutta – Kylväkää oikeudenmukaisuutta, korjatkaa uskollisuutta! Raivatkaa itsellenne uudispelto! Nyt on aika etsiä minua, Herraa,minä tulen varmasti ja annan teille siunauksen sateen.Mutta te olette kyntäneet jumalattomuuden peltoa, korjanneet vääryyden satoa, syöneet valheen hedelmää. Te olette luottaneet omiin neuvoihinne ja suureen sotajoukkoonne.   (Hoos. 10: 12–13)

Seek Ye First – Maranatha Singers

Jeesus sanoi:
Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.

Pyytäkää, niin teille annetaan. etsikää, niin te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan.
Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.

Perustukselle rakentamista Istuttaja ei ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun. Istuttaja ja kastelija ovat samassa työssä, mutta kumpikin saa palkan oman työnsä mukaan. Me olemme Jumalan työtovereita, te olette Jumalan pelto ja Jumalan rakennus.
Jumalalta saamani armon mukaan olen taitavan rakentajan tavoin laskenut perustuksen, jolle joku toinen rakentaa. Mutta kukin katsokoon, miten rakentaa. Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekeissä, ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on. Se, jonka rakennus kestää, saa palkan. Se taas, jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi.
(1. Kor. 3: 7–15)

Pelastuu, kuin tulen läpi…? Olisikohan tuossa Paavalin lauseessa pohja katolisen kirkon opetukselle, jonka mukaan sielu joutuisi ihmisen kuoleman jälkeen puhdistavaan ’tuleen’, jossa poistuu kaikki epäpyhä. Ja tämän jälkeen sielu puhdistuneena jatkaisi matkaansa taivaaseen.
Ortodoksisessa opetuksessa puolestaan puhutaan välitilasta. Ja protestanttisten oppien mukaan kiirastulta ei ole olemassa.
Lutherin mielestä kiirastulen olemassaolosta ei voida sanoa mitään. Minusta tuo on aika viisas lähestymistapa asiaan, joka niin vahvasti lepää arvelujen varassa.

Kylvöä ja sadonkorjuuta – Opetuslapset sanoivat Jeesukselle: ”Rabbi, tule syömään.” Mutta hän sanoi heille:”Minulla on ruokaa, josta te ette tiedä.” Opetuslapset kummastelivat keskenään:”Onko joku tuonut hänelle syötävää?” Mutta Jeesus jatkoi: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen. Te sanotte: ’Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen.’ Minä sanon: Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi. Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa. Tässä pitää paikkansa sanonta: ’Toinen kylvää, toinen korjaa.’ Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät.”  (Joh. 4: 31–38)

Jeesuksen puhe oli usein sellaista, etteivät opetuslapset heti päässeet jyvälle. Mutta siitä (samoin kuin  varmastikin myös Jeesuksen katseesta ja koko olemuksesta) välittyi se, että kyse oli jostain suuremmasta kuin mitä he sillä hetkellä pystyivät ymmärtämään. Kun eivät tienneet, miten selvittää itselleen tilannetta, he etsivät rationaalista selitystä hänen puheilleen.

’Viljavainiot vaalenneet’  –  Joskus kohtaamme yllättäen sellaista, mitä emme pysty järjellä selittämään. Esimerkki tästä:
22.1.2011 klo 23:n maissa 4 autoa pysähtyi maantien varteen Virrat – Alavus – välisellä tieosuudella. Valtava valo pellon laidalla olevan metsän yllä oli saanut heidät pysähtymään yksi toisensa jälkeen.
Viimeisenä paikalle tullut nainen on kertonut mediassa siitä, mitä he kaikki näkivät. Hän kuvaa yksityiskohtaisesti valtavan kokoisen enkelin, joka hiukset ja vaateenliepeet hulmuten seisoo metsikön takana. Suuret siivet ovat levällään, ja oikeanpuoleisen siiven edessä näkyi kultakirjaimin sanat ’viljavainiot vaalenneet’.
Kaikki katsoivat enkeliä hiljaisina, kunnes n. 1/2 tunnin jälkeen enkeli katosi. Sitten he nousivat autoihinsa ja jatkoivat matkaansa.
6 ihmistä osui paikalle ja näki tämän enkelin. Näistä vain yksi on tietääkseni kertonut tapahtumasta  julkisesti. Onhan se ihan ymmärrettävää: huoli siitä, että saa höyrähtäneen leiman, taitaa olla aika suuri. –
Kumpi sitten mahtaa olla olennaisempaa: se, mitä toiset meistä ajattelevat, vai se, että ihmiset saavat kuulla Jumalan ihmeistä…?

Sanasi on lamppu – Taizé

Armosta

11.2.2014.  Armo  –   Ei ole kovinkaan montaa vuotta siitä, kun Jumalan armo – käsite tuntui minusta vähän kiusalliselta. Minulle tuli armo- sanasta sellainen olo, että meidän ihmisten tuli anella Jumalalta armoa, ja Jumala puolestaan katseli meitä ylhäisestä korkeudestaan huokaisten hieman alentuvasti että kai noita surkuteltavia ressukoita sitten täytyy armahtaa. Luin mielelläni englanninkielistä Raamattua, jossa sana ’mercy’ kaikui vähän samoin kuin armo, mutta toinen armoa tarkoittava sana ’grace’ tuntui pelkästään positiiviselta. Ehkä sen kautta opin vähitellen laittamaan yhtäläisyysmerkin Jumalan rakkauden ja armon välille. Armosta alkoi huokua lämpöä ja välittämistä. Siitä tuli minulle yksi Jumalan suurta rakkautta kuvaavista sanoista.
Jumalan armo ei  riipu meidän tekemisistämme, vaan se on Hänen ehdotonta rakkauttaan meitä kaikkia kohtaan.

Turva  –  Minä rakastan sinua, Herra, sinä olet minun voimani. Sinä päästit minut turvaan, sinä olet vuorilinnani. Jumalani, sinuun minä turvaudun, sinä olet kallio, olet kilpeni, sinulta saan avun ja suojan. Kun kutsun Herraa, ylistettyä, saan avun vihollisiani vastaan. Kuoleman paulat kiertyivät ympärilleni, tuhon pyörteet minua kauhistivat. Tuonelan paulat kietoivat minut, näin edessäni kuoleman ansat. Silloin minä huusin hädässäni Herraa, kutsuin avuksi Jumalaani. Ääneni kantautui hänen temppeliinsä, ja hän kuuli minun huutoni.  (Ps. 18: 2-7)

Uni  – Ennen ensimmäistä Israelin pyhiinvaellusmatkaani 10 v. sitten näin unen, joka tuntui itselleni merkittäviltä, vaikka aloinkin ymmärtää siinä kuvattuja asioita vasta myöhemmin; osan tuolla matkalla, joitakin vähän myöhemmin. Unessa oli kohta, jossa minua ajettiin takaa. Juoksin ylös sileää kalliota huutaen hädissäni: ”Isä, sinun täytyy auttaa minua!” Vaikka pelkäsin kuollakseni että takaa-ajajani saavuttaisi minut, jokin minussa tiesi varmaksi, että taivaallinen Isäni suojelisi minua, vaikken Häntä nähnytkään. Mutta kun pääsin kallion päälle, Hän seisoi siinä, yllään valkeanhohtoinen pitkä kaapu. Samassa hetkessä kun olin Hänen selkänsä takana, tiesin ja tunsin olevani täydellisessä turvassa. Ja niin olinkin: takaa-ajajani oli kadonnut. Minut täytti täydellinen rauha.
Mielenkiintoista oli mielestäni se, että en silloin vielä kokenut Jumalaa Isänä. Mutta oli kuin jokin sisälläni olisi tiennyt.

Olin noihin aikoihin vasta aloittanut Raamatun lukemisen, ja se (varsinkin Vanha Testamentti) tuntui minusta aluksi monin kohdin todella haasteelliselta! Mutta tuon unen jälkeen tuntui niin hyvältä lukea, kuinka psalmitekstien sanoittajat olivat kokeneet samaa: että Jumala on kallio, että Hänessä on turva.
Myös yllä olevaa psalmikohtaa lukiessani muistan elävästi tuon unen ja sen vahvan turvan, jonka koin päästyäni taivaallisen Isäni suojiin.  Ajattelen, että tuo uni oli lahja. Ajattelen, että Jumala halusi minun tietävän, että ei vain unessa, vaan ihan oikeasti, Hän on turvani; meidän turvamme. Ja että kun hädässämme kutsumme Häntä, Hän auttaa. 
   

Vapaiksi – Muistakaa, että olette Herralle, Jumalallenne, pyhitetty kansa. Herra, teidän Jumalanne, valitsi teidät maailman kaikkien kansojen joukosta omaksi kansakseen. Ei Herra siitä syystä mieltynyt teihin eikä valinnut teitä, että te olisitte kansana kaikkia muita kansoja suurempi – olettehan kaikista kansoista pienin. Herra rakasti teitä, ja pitääkseen esi-isillenne vannomansa valan hän vei teidät väkevällä kädellään pois Egyptistä, orjuuden maasta, ja lunasti teidät vapaiksi faraon, Egyptin kuninkaan, vallasta. (5. Moos. 7: 6-8)

 Koko Vanha Testamentti on täynnä tuon kansan vaiheita. Kamppailua orjuutta, kärsimystä, nälkää ja muita vaivoja vastaan. Näitä ovat muutkin kansat joutuneet kokemaan; meidänkin kansamme. Jumala valmisti ja opetti kuitenkin tuota kansaa aivan erityisesti sen vuoksi, jotta sen keskuuteen syntyisi Vapauttaja, joka johdattaisi ei vain tuon kansan, vaan kaikki Jumalan luodut ympäri maailmaa vapauteen.
Tämä Vapauttajamme toimii tänäkin päivänä voimallisesti keskuudessamme. Lukuisat ihmiset kertovat, millaisista sitovista ja rajoittavista, mitä rankimmistakin asioista he ovat päässet (useat kertaheitolla) irti kohdattuaan ylösnousseen Kristuksen. Ja kuinka tämä on muuttanut täysin heidän elämänsä. Vierestä seuranneet ovat todistaneet kertomukset todeksi. Niitä on kuvattu myös kirjoissa. Ei mitään fiktiota, vaan vahvoja tositarinoita elävästä elämästä. Siitä, miten Jumala rakastaa, välittää ja vastaa, kun hädässä oleva huutaa Häntä avuksi.  

Amazing Grace (Ihmeellinen armo) –  Celine Dion

 Uuden maailman syntyessä  –  Pietari sanoi Jeesukselle: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?”
Jeesus sanoi heille:
”Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.”  

(Matt. 19: 27-30)

Kilpailemisesta  –  Mitä opetuslapset mahtoivat tuumia kuullessaan Jeesuksen lausuessa yllä olevat sanat? Ensimmäisistä sanoista reaktio oli varmaan: Jes!!! Näinhän me olemme juuri tehneet! Vau, hieno palkinto luvassa! Mutta lopussa taisi tulla hämmennys: miten niin ensimmäiset tulevat viimeisinä?

Kuka on ensimmäinen… kuka voittaa… kuka saa nousta palkintokorokkeelle… – Voisiko olla sellaista kilpailua (kilvoittelua), jossa kaikki pääsevät perille, jossa kaikki saavat palkinnon? Jeesuksen tunnetuin apostoli kirjoitti filippiläisille, että hän ponnistelee sitä kohti, mikä on edessä, ja että hän juoksee kohti maalia saavuttaakseen voittajan palkinnon – pääsyn taivaaseen. Paavalilla oli taivaskokemuksia. Siksi voi helposti ymmärtää, ettei hän odottanut mitään niin innokkaasti kuin sinne pysyvästi pääsemistä. Vierastan kuitenkin vähän hänen kilpajuoksu -ilmaustaan (Fil. 3:13-14). Ponnistelemisen ja kilpailun sijasta ajattelen kiitollisuudella Kristusta, joka on avannut meille ’ladun’. Me voimme vain seurata samaa latua.

Ketkä tulevat ensimmäiseksi, ketkä viimeiseksi – se ei ylipäätään tunnu minusta niin kovin tärkeältä.
Joku aika sitten, kun vesijumpassa piti päästä  altaan toiseen päähän pelkästään käsillä kauhoen, tulin viimeisenä perille. Se oli mielestäni hyvä juttu: tulin tietoiseksi sellaisesta, minkä eteen ehkä pitäisi tehdä jotain – olemattomista käsivoimistani.
Jollei tunne heikkouksiaan, niille ei välttämättä tule tehneeksi yhtään mitään. Matka sujuu helpommin, kun niitä jollain lailla työstää. Ja mikä ihanaa: Jumala on mukana tässä muutostyössä. Hän tekee meissä koko ajan hyvää työtään.

Osaammeko iloita toisten menestymisistä? Kannustammeko ja rohkaisemmeko niitä, jotka uupuvat kesken matkan? Sillä yhteisellä matkallahan me olemme, kohti samaa päämäärää, kohti uutta maailmaa, jossa Ihmisen Poika hallitsee.
Ajattelen, että siihen vapauteen, jota Kristus meille tarjoaa, kuuluu taito iloita ihan aidosti toisten puolesta. Tässä vapaudessa ei tarvitse koettaa olla yhtään sen parempi kuin on. Ei tarvitse pinnistellä, ponnistella eikä esittää. Saa olla täysin oma itsensä. Saa tulla rakastetuksi sellaisena kuin on, heikkouksineen ja vahvuuksineen. Se on Jumalan suurta, ihmeellistä armoa.

Longing for the New Jerusalem – Matt Gilman

”Etsin kaupunkia, jota eivät ihmiskädet ole tehneet
Kaipaan puutarhaa, jossa Jumala kerran kulki ihmisen kanssa
Sillä Ikuisuus on kirjoitettu sydämeeni
Kaipaan sitä päivää, jolloin emme koskaan enää ole erossa
Katsoin, ja näin kaupungin, joka laskeutui taivaasta
kuin morsian valmistautuneena Ihmisen Pojalle
ilon päivä on kirjoitettuna Hänen sydämessään
Hän kaipaa sitä päivää jolloin emme koskaan enää ole erossa
kun jokainen kyynel pyyhitään, ei ole surua, kipua tai tuskaa, ei enää yötä
kaikki luodaan uudeksi, se tulee olemaan aivan uusi päivä
ja Hän tulee hallitsemaan oikeamielisesti, Karitsa tulee olemaan Valomme
Jumalan pyhäkkö tulee olemaan ihmisten parissa
Hän tulee olemaan Jumalamme ja me Hänen kansansa
ja morsian tulee olemaan Hänelle vihitty, mutta siihen asti kaipaan Uutta Jerusalemia
ihana on se päivä jolloin Sinä ilmestyt, haluaisin jouduttaa paluutasi
Henki ja morsian sanoo: tule, ilmesty rakkaillesi”

Asenteista

6.2.2014. Kukapa haluaisi kieltäytyä alla olevan psalmin tarjouksesta:”Saat nauttia Herran hyvyyttä, hän antaa sinulle mitä sydämesi toivoo.”
Jumala tahtoo meille hyvää. Hän rakastaa meitä ja haluaa meille parasta mahdollista. Psalmissa on lupausten lisäksi kehotuksia, jotka ovat yhtä ajankohtaisia nyt kuin tuhansia vuosia sitten. – Minkälaista täällä maapallolla (ja omassa maassamme) olisikaan, jollei olisi laisinkaan kiivastumisia, kateutta, juonittelua ja väärintekemistä…?

Asenteillamme on niin valtava vaikutus siihen, millaisena koemme elämämme. Mille annan tilaa ajatuksissani, tunteissani, puheessani ja teoissani? Sellaiselle, mikä lisää hyvää niin omassa kuin lähimmäisteni elämässä, vai sellaiselle joka painaa alas?

Hyvää tarjolla –  Älä kiivastu pahantekijöille, älä kadehdi väärintekijöitä. He kuihtuvat hetkessä niin kuin ruoho, lakastuvat kuin kedon vehreys. Luota Herraan ja tee hyvää, niin saat asua maassasi, turvallisilla laidunmailla. Saat nauttia Herran hyvyyttä, hän antaa sinulle mitä sydämesi toivoo. Anna tiesi Herran haltuun, turvaa häneen. Hän pitää sinusta huolen! Hän antaa syyttömyytesi käydä esiin kirkkaana kuin aamun valo. Sinun oikeutesi loistaa kuin keskipäivän aurinko. Ole ääneti Herran edessä, odota hänen apuaan!
Älä kadehdi sitä, joka menestyy elämässään, sitä, jonka kaikki juonet onnistuvat. Malta mielesi, hillitse vihasi! Älä kiivastu – se johtaa vain pahaan! Väärintekijät joutuvat tuhoon, mutta ne, jotka panevat toivonsa Herraan, saavat periä maan. (Ps. 37: 1–9)

Henki laskeutui  –  Mooses meni ulos ja kertoi kansalle, mitä Herra oli sanonut. Sitten hän kokosi seitsemänkymmentä miestä kansan vanhimpien joukosta ja vei heidät pyhäkköteltan luo. Herra laskeutui pilveen verhoutuneena ja puhui Moosekselle. Sitten hän siirsi Mooseksen saamaa henkeä näihin seitsemäänkymmeneen vanhimpaan, ja kun henki laskeutui heihin, he joutuivat profeetalliseen hurmokseen. Myöhemmin tätä ei heille enää tapahtunut.
Leiriin oli jäänyt kaksi miestä; toinen oli nimeltään Eldad ja toinen Medad. Heidätkin oli merkitty seitsemänkymmenen valitun joukkoon. Henki laskeutui myös heihin, vaikka he eivät olleet menneet teltalle, ja he joutuivat hurmoksiin leirissä. Muuan poika juoksi kertomaan Moosekselle: ”Eldad ja Medad ovat joutuneet hurmoksiin leirissä.” Joosua, Nunin poika, joka oli nuoruudestaan saakka ollut Mooseksen palvelija, kiirehti sanomaan: ”Mooses, herrani, tee siitä loppu!” Silloin Mooses sanoi hänelle: ”Mitä syytä sinulla on kiivailla minun puolestani? Kunpa koko Herran kansa olisi profeettoja ja saisi Herran hengen!” Sen jälkeen Mooses ja Israelin vanhimmat palasivat leiriin.    (4. Moos. 11: 24–30)

Mistä olikaan kyse? Kuinka suhtautua johonkin sellaiseen, mitä ei ymmärrä? Ei oo helppoo!
Kahden leirissä olleen miehen käyttäytymistä ei kuvata. Mutta hämmentävältä ja ehkä pelottavaltakin se taisi tuntua pojasta, joka riensi heti kertomaan Moosekselle asiasta. Ja palvelijalle tuli hätä: tuohan piti saada loppumaan, heti paikalla! Eihän leirissä olijoiden kuulunut olla osallisia siitä, mitä Jumala teki pyhäkköteltan luona!

Onhan sitä vielä nykyäänkin: tarvetta määritellä, keillä on Jumalan siunaus, keillä ei, tai missä Jumalan Henki vaikuttaa, missä ei. Entä millainen on reaktiomme, kun näemme jotain sellaista, mikä meistä tuntuu oudolta ja kummalliselta? Kauhistumista, pelkoa, kieltämistä, naurua, ivaa, pään pudistelua?

Jos ei usko että Jumala tekee ihmeellisiä asioita, on ihan ymmärrettävää, ettei oikein tiedä miten suhtautuisi, jos/kun sellaiseen sattuu törmäämään. Ehkä helpointa on torjua ja kieltää asia, tai koettaa selitellä se pois jollain uskottavalla, järkevällä tavalla. Taikka sitten voikin käydä niin, että yhtäkkiä tai pikku hiljaa avautuu uudenlainen lähestymistapa. Voi herätä kaipuu löytää vastauksia.

Dans nos obscurités – Taizé
(Kun olemme pimeässä, kun on hämärää, sytytä meissä tuli, joka ei koskaan sammu)

”Nyt yömme pimeyteen jo leimahda tuli joka ei sammu, ei sammu milloinkaan.”

Kuulumisesta  –  Johannes sanoi Jeesukselle: ”Opettaja, me näimme erään miehen ajavan pahoja henkiä ulos sinun nimessäsi. Me yritimme estää häntä, koska hän ei kuulu meihin.” Mutta Jeesus vastasi: ”Älkää estäkö häntä. Eihän yksikään, joka tekee voimateon minun nimessäni, voi heti perään puhua minusta pahaa. Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme. Totisesti: joka antaa teille maljallisen vettä sen tähden, että te olette Kristuksen omia, ei jää palkkaansa vaille.”     (Mark. 9: 38–41)

Erottumista vai yhdistymistä?  –  Voi että tykkään näistä Jeesuksen sanoista! Hän ei mene mukaan opetuslapsensa ’lajitteluun’, vaan vastaa sanoin, jotka ovat täynnä armeliaisuutta: ”Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme. ” Jeesus katsoi olennaisimpaan. Hän näki miehen vilpittömän halun auttaa toisia.
Johannesta vaivasi se, ettei mies kuulunut joukkoon. Miten Kristus mahtaakaan huokailla meidän eri tavoin uskovien ja uskoamme toteuttavien taipumusta jaotella ihmisiä ja ryhmittymiä oikein ja väärin uskoviin.
Kristus kehottaa katsomaan ennemminkin siihen, mikä yhdistää Häneen uskovia kuin mikä erottaa. Miten se voikaan olla niin haasteellista?

Toissa päivänä olin kirjoittanut tähän:
Mutta jos Jeesuksen nimessä tehdään sellaistakin, mikä ei ole Hänen mielensä mukaista, miten voi tunnistaa sellaisen, mikä ei ole hyvää, vilpitöntä, Hänen Henkensä aikaansaamaa? – Opetellaan tunnistamaan Pyhä, hiljennytään kuuntelemaan Häntä. ”Ole ääneti Herran edessä, odota hänen apuaan!”, neuvoo psalmi. – Ja vielä jotain mainintaa Hengen lahjoista.

Eilisaamuna kävellessäni tunnin pituista matkaa vesijumppaan, ajatukseni saivat minut yhtäkkiä havahtumaan: hei, miten fokukseni olikaan luiskahtanut Jeesuksen sanoista juuri tuohon erotteluun: miten erottaa oikea väärästä, vaikka uskon vakaasti siihen, että meidän kuuluu ennen kaikkea etsiä ja löytää yhdistäviä tekijöitä!
Miten olinkaan huomaamattani valunut Jeesuksen armeliaista, rakentavista sanoista erotteluun? – Varmasti on tilanteita, jolloin sellainenkin on tarpeen, mutta ei kuulunut tuohon tilanteeseen.

Mieleen tuli siinä kävellessä, kuinka monissa yhteisöissä ja seurakunnissa on alettu tehdä ihan oikeasti yhteistyötä, ei vain sanoissa, vaan ihan konkreettisessa toiminnassa. Ei keskitytä ihmisten virheisiin ja heikkouksiin, vaan keskitytään Kristukseen ja siihen, miten Hän toimii keskuudessamme. Ymmärretään, mikä voima on siinä, kun arvostelun sijasta kannustetaan ja tuetaan toisiamme. 
Aivan kuten Kristus tekee. Hän on puolellamme. Hän auttaa.
 

If God Be For Us  – B.B. Winans 

”Ennaltamäärätysti Hän kutsui ja vanhurskautti, vanhurskautetut Hän kirkasti, joten mitä me sanomme kaikesta tästä?
Jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Jos Jumala on puolellani, kuka voi olla minua vastaan?
Epäonnistumisistani huolimatta, kuitenkin minut on kutsuttu, ja ristillä minut vanhurskautettiin, ja kun kaikki on ohitse, Hän on luvannut kirkastuksen.
Älä pelkää yön kauhuja äläkä päivällä lentäviä nuolia, sillä Jumalan on antanut enkeleitä suojelemaan sinua. Hän on valmistanut tien selvitäksesi koettelemuksistasi”