22.4.2021. Kauniista, aurinkoisista kevätpäivistä on saatu nauttia. Kiitollinen mieli on siitä. 🙂
Ensi pyhän aihe  ’Jumalan kansan koti-ikävä’ vie kuitenkin ajatukset luonnossa tapahtuvasta kasvun ihmeestä sisäiseen kasvuumme, ja siihen matkaan, jolle meitä kutsutaan kulkemaan, yhdessä Luojamme kanssa ja lopulta Hänen luokseen. 

Isäni kodissa on monta huonetta –  mielenkiintoinen lause Jeesukselta. Mitä hän mahtoi sillä tarkoittaa? Onko taivaissa monenlaisia asuinsijoja?
Millaisen asuinsijan Jeesus mahtoi valmistaa opetuslapsilleen?
Millaisen hän mahtaa valmistaa meille, sinulle, minulle? Millaiseksi kuvittelisit taivaallisen kotisi?

Toissa päivänä osui silmiini emerituspiispa Eero Huovisen haastattelu  Areenan 1/2 7 – ohjelmassa pääsiäisviikolla, 31.3. Kärsimysviikolla, kuten emerituspiispa sitä nimitti. Kristus kärsi puolestamme ja nousi sitten haudasta.

Taivasmatkalle – Ohjelmaa edeltävänä päivänä rakas ystäväni siirtyi tästä ajasta ajattomaan. Hänelle tuo viikko merkitsi vapautumista: vapautumista sairauden aiheuttamasta kivusta, tuskasta ja kärsimyksestä.
Meille, läheisilleen, jäi kaipaus ja muistot. Hänellä alkoi uusi matka, taivasmatka.
Millainen asuinsija Sinulla oli valmistettuna hänelle, taivaallinen Isämme? – Uskon, että sellainen, jossa hänellä on hyvä olla.

Äidin kaipuu – Eero Huovinen kertoi haastattelussaan, että hän oli 9 v. kun hänen äitinsä kuoli. Isä ei koskaan puhunut lapsille äidistä. Se oli liian kipeä aihe. Eero Huovinen kertoi löytäneensä äitinsä kirjeistä, joita tämä oli kirjoittanut Roomassa väitöskirjaa valmistelevalle miehelleen v.1949. (Noiden kirjeiden pohjalta syntyi E.H:n kirjoittama kirja ’Äitiä ikävä’.)
”Äidin rakkauden voi löytää kirjeiden kautta”, totesi Eero Huovinen haastattelussa.

Vuotta myöhemmin, v.1950, oma äitini kirjoitti kirjeitä Lontoossa olevalle isälleni. Itse hän oli vanhempiensa kesäpaikassa, kaivaten isääni, mutta odottaen minua (raskausajan viimeiset kuukaudet menossa).
Sain äitini ja isäni tuona aikana toisilleen kirjoittamat kirjeet  tädiltäni joskus 1990-luvun lopulla. Avasin ne innolla toivoen löytäväni niistä äitini.

En oppinut tuntemaan omaa äitiäni kunnolla, siten kuin olisin toivonut. En silloin kun hän vielä eli, enkä noiden kirjeidenkään kautta.
3 kk ennen kuolemaansa äitini kutsuttiin kansainväliseen lehdistökonferenssiin Roomaan. Hän  oli aikonut ottaa isoveljeni mukaan matkalle, mutta jostain syystä pyysin ponnekkaasti, että hän ottaisi minut mukaansa. Ponnekkuus ei ollut lainkaan minun tapaistani; itsekin ihmettelin, miten päättäväisesti asian äidilleni esitin. 

Ehkä pelkästä hämmästyksestä äiti suostui ottamaan minut mukaansa. Olin 13v, ja minulla oli toive, että tuolla matkalla voisin vihdoin tutustua äitiini.
Emme tuolloin tiennyt, että hän sairasti. Ainoa vaiva äidilläni oli tuona kesänä alkanut lievä selkäkipu. Siinä vaiheessa kun sairaus todettiin, se oli levinnyt jo niin laajalle, etteivät lääkehoidot enää tehonneet.

Meidänkään isämme ei koskaan puhunut meille lapsille äidistä tämän kuoleman jälkeen. Vanhempani olivat eronneet 4 v. ennen äidin kuolemaa. Äitini jäi kaipaamaan isää ja hänen rakkauttaan. Tämä sekä isän uusi avioliitto ei tehnyt asiaa (äidistä puhumista siis) isälleni helpommaksi. Joskus vaikeneminen on vain helpompaa, ymmärrän sen kyllä.
Meille lapsille jäi suru, äidinkaipuu, ja muistot.

Käsikynkkää – Emerituspiispa sanoi haastattelussaan rauhalliseen, mutkattomaan tapaansa, että ”olis kiva kävellä äidin kanssa käsikynkkää Rooman katuja.”
Myös haaveiden kautta voi löytää yhteyden toisiin ihmisiin, hän totesi.

Voisinkohan minäkin kuvitella käveleväni Rooman katuja äitini kanssa, niitä samoja, joita kävelin hänen kanssaan silloin 13-v:na?  Voisinko tuolla tapaa löytää uudenlaisen yhteyden äitiini, joka jäi minulle aina jollain tavoin arvoitukseksi? Voisinko oppia jotain uutta hänestä, oivaltaa jotain hänestä, itsestäni hänen tyttärenään ja ehkä myös omien lasteni äitinä?    

Meillä useilla on sisällämme kaipuu, Kaipuu joko äidin tai isän vaillinaiseksi jääneeseen rakkauteen. Tai tunne, ettei saanut vanhemmilta sellaista rakkautta osakseen, jota lapsena kaipasi. 

Pohjimmiltaan kaipuussamme voikin kyse olla kaipuu Taivaallista Vanhempaamme kohtaan. Häntä, jonka Rakkaus ei ole vajavaista, vaan täydellistä. Häntä, joka odottaa, että löytäisimme takaisin Hänen luokseen, oppisimme tuntemaan Hänet ja Hänen äärettömän Rakkautensa lapsiaan kohtaan.
Joidenkin mielestä tuntuu helpommalta tai turvallisemmalta lähestyä Luojaamme ajatellen Hänen äidillisiä ominaisuuksiaan. En usko Jumalan pahastuvan siitä. Ensinnäkin Jumalahan on Henki. Toiseksi Hän itsekin ilmaisee myös äidillisiä tunteitaan eri raamatunteksteissä.
Ajattelen, että Hänelle on tärkeintä, että löydämme yhteyden Häneen. Itselleni on luontevaa ajatella Luojaamme taivaallisena Isänä.  

Taivaallinen Isämme on Pyhän Henkensä kautta ohjannut profeettojaan kirjoittamaan kirjeitä Rakkaudestaan meitä ihmisiä kohtaan. Näistä kirjeistä muodostettiin aikojen saatossa kokoelma kirjoja ja kirjeitä. VT hepreankielisenä, UT kreikankielisenä. – Ja nykyään tätä kirje/kirjakokoelmaa – maailman luetuinta teosta – voi lukea useimmilla maailman kielillä. 

Miten me voisimme löytää läheisemmän suhteen Taivaalliseen Isäämme? Yksi tapa on varmaankin se, että lukee niitä kirjeitä/kirjoja, joita profeetat ja apostolit ovat kirjoittaneet Hänen Henkensä ohjauksella ja myötävaikutuksella.
Niillä kirjoituksilla on jollain tavoin merkillinen vaikutus: ne herättävät itsessä joka lukemiskerralla erilaisia ajatuksia ja tunteita, kysymyksiä ja ehkä oivalluksiakin. Niin Isästä kuin itsestäkin. Hänen suunnitelmastaan ja myös, millä tavoin itse kuuluu osaksi tuota suunnitelmaa.    

Tie, totuus, elämä – Jeesus sanoi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.”.
Ja: ”Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni.”

Kristus ei ole pelkästään kokoelma kauan sitten kirjoitettuja kirjeitä, Hän, Ylösnoussut, elää, on ja kulkee kanssamme. Hän näyttää meille tien, jos ja kun vain itse haluamme. 

Voisiko Hänen kanssaan siis lähteä kulkemaan yhdessä, käsi kädessä, näitä elämän teitä, polkuja ja katuja? Kuunnella mitä Hänellä on sydämellään. Ja kertoa Hänelle, mitä on omalla sydämellä. 
Voisiko oppia tuntemaan Häntä sillä tavoin syvemmin? Oivaltaa jotain uutta Hänestä ja Hänen Rakkaudestaan? Ja sitä kautta taivaallisesta Isästämme ja Hänen Rakkaudestaan meitä, lapsiaan kohtaan. – Uskon että voi. 🙂

Taivas on Jumalan salaisuuden löytämistä – Tänä aamuna sain s-postiviestin eräältä saksal. tuttavaltani. Hän kirjoittaa (Henri Neuwen’ia lainaten) Jumalan salaisuudesta seuraavaan tapaan: 
’Kun todella olemme osallisia Jumalan elämään, meille tulee yhä selvemmäksi, kuinka jokaiseen ihmiseen on kätkettynä Hänen salaisuutensa. Jean Eudes’in (1600-luvulla eläneen papin) mukaan taivas on tämän Jumalan salaisuuden jatkuvaa löytämistä. Tämä salaisuus avautuu sen kautta, että elämme Jumalan ja toistemme kanssa syvässä yhteydessä (in innigster Gemeinschaft). Kristityn maanpäällinen elämä on yksinkertaisesti alkua tälle taivaalliselle olemassaolon (Daseinweise) muodolle.’  

Isän talo – Viime viikolla laitoin blogiin laulun ’Tulee aika’ sanat.  Ne sopisivat yhtä hyvin tämänkertaiseen evankeliumitekstiin.
Alla olevassa lauluvideossa puhutaan Isän talosta.

Who You Say I Am – Hillsong

”Kuinka voi olla, että kuninkaista Korkein
toivottaa minut tervetulleeksi?
Olin eksyksissä, mutta Hän toi minus sisälle
Oi Hänen Rakkauttaan minua kohtaan
se, jonka Poika vapauttaa on todella vapaa
olen Jumalan lapsi, todella
vapaa vihdoinkin, Hän on lunastanut minut
Hänen armonsa virtaa runsaana
kun olin synnin orja, Jeesus kuoli puolestani
minulle on sija Isäni talossa
siellä on paikka minulle, olen valittu, en hylätty
olen se jonka sinä sanot minun olevan
Sinä olet puolellani, et minua vastaan
olen Jumalan lapsi, todellakin”

Muut tekstit: Ps. 66:3–9, Ps. 126, 5. Moos. 30:19–20 ja Hepr. 11:2, 13–19.