24.2.2014. Laskeutumista – mihin…?  –   Sana laskiainen tulee pääsiäistä edeltävään paastoon laskeutumisesta. Varhaiskristilliseltä ajalta periytyvän tavan mukaan pääsiäispaasto kestää 40 päivää. Pääsiäistä vietetään ev.lut. kirkossa sunnuntaina; sitä johtuen laskiaispäivä osuu aina tiistaille.
Eipä muistu mieleen sellaista laskiaista, jolloin ei olisi oltu lasten kanssa pulkkamäenlaskua ja syöty laskiaispullia. Tänä vuonna eivät pulkkailut ainakaan täällä eteläisessä Suomessa onnistu, kun lumet menivät. Mutta laskiaispullat taitavat maistua siitä huolimatta.

Fastnacht – 1970-luvulla katselin Sveitsissä kuinka laskiaiskarnevaalin (Fastnacht) viettoon valmistauduttiin antaumuksella. Mielikuvituksellisissa naamiaispuvuissa kuljettiin kaduilla, laulettiin, soitettiin rumpuja ja puhallettiin torviin. Orkestereitakin kulki mukana, ja perheet vauvasta vaariin seurasivat kaduilla kulkueita.
Satuin kerran 90-luvulla olemaan laskiaisen aikaan samassa maassa, mutta eri paikkakunnalla. Sama värikäs ja iloinen meininki oli edelleen. Jotkut traditiot säilyvät vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja. Se on minusta ihan kiva juttu. Perinteet yhdistävät niin perheitä kuin ystäviä ja tuovat yhteisöllisyyden tunteen.

Iloa ja surua  – Mutta mitä jollei toisten ilonpito tunnukaan mukavalta? Miltä toisten iloinen juhlamieli tuntuu silloin, jos sitä ei itsellä ole? Jos vaikka on juuri kohdannut surua, tai on vaikka sairastunut?  Miltä surevasta tuntuu toisten iloisuus? Nostaako se sieltä omasta olotilasta, vaikkapa hetkeksi, vai tuntuuko se pahalta?
Viime viikolla pohdin tätä, kun oli sekä suurta surua että iloa lähipiirissä. Oma kokemukseni oli, että osallistua voi iloiseen juhlaan, vaikka kyyneleet pukkaisivat esiin. Ilo ei kiellä surun olemassaoloa eikä päinvastoin.

Paastoon – Laskiaistiistaita seuraavana tuhkakeskiviikkona siirrytään paastoamaan – kuka mistäkin. Joistakin ruoka-aineista tai aterioista, jonkin asian kuluttamisesta, tietystä piintyneestä tavasta toimia tai ajatella, tai mitä nyt kukin paastoamista toteuttava  innostuu harjoittamaan. Luopuessaan jostain tekee tilaa. Vähän niin kuin vanhoja juttuja poistetaan tietokoneen postilaatikosta ennen kuin se menee tukkoon. Jos laatikko on täynnä, ei pysty vastaanottamaan uusia viestejä.

Turva – Herra, sinuun minä turvaan. Älä milloinkaan hylkää minua. Sinä olet vanhurskas, pelasta minut! Kuule minua, riennä avukseni! Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat. Sinä olet minun kallioni ja pakopaikkani. Sinä johdatat ja ohjaat minua, sillä sinä olet minun Jumalani. Sinä päästät minut verkosta, jonka viholliset ovat virittäneet eteeni. Sinä olet minun turvani! Sinun käsiisi minä uskon henkeni. Herra, sinä lunastat minut vapaaksi, sinä uskollinen Jumala. (Ps. 31: 2-6)

Lohdutus – Myös suru, tuska ja muut vaikeat tunteet voivat kahlita, niin että tuntuu, ettei omin voimin pysty niistä vapautumaan. – Ystävä lähetti linkin Yle:ssä 10.2. lähetettyyn aamuhartauteen, Sen aiheena oli lohdutus. Siinä oli niin hyviä ajatuksia, että laitan niitä tähän, vaikkapa siltä varalta, että joskus myöhemmin haluaisi niihin palata.

Aamuhartaudesta koottua:  Tilanteissa, jossa on kaivattu lohdutuksen sanoja, joko itse lohdutusta kaivatessa tai kun itse on ollut lohduttajan roolissa, surevan ystävän tai sukulaisen vierellä, usein pelkkä läsnäolo ja välittämisen osoittaminen riittää.
Antiikin ajalla syntyi lohdutuskirjallisuus, tarkoitettu kuolleen ihmisen läheisille.
Lohdutuksen kantava perusta on ihmisen sisimmässä oleva Jumalan liekki, joka ylittää ajan ja tilan ja on ihmisen yhteys Jumalan valtakuntaan.
Eckhart sanoo, että tuossa liekissä, tai sielun kipinässä, Jumala on aina läsnä. On arveltu, että keskiajalla ihmisen kokemus ympäröivästä todellisuudesta oli erilainen kuin nykyään. Silloin käsitteet kuten taivas, Jumala ja Henki tuntuivat läheisemmiltä ja olivat todempia ihmisen kokemuksessa kuin nyt ovat. Siksi hädän ja surun hetkellä lohdutusta saatettiin hakea suoraan pyhistä kirjoituksista, ja jopa  Jumalan analyyttisestä tarkastelusta, kuten mestari Eckhart tekee.
Eckhartin mukaan ihminen hakee usein lohdutusta luodusta, ja kääntää selkänsä Jumalalle, josta kaikki lohdutus virtaa. Ei ihme, että lohtua ei silloin löydy. Jos sen sijaan rakastan yksin Jumalaa, luotua Jumalassa, oikea ja todellinen lohtu on kanssani aina ja kaikkialla.
Nykyään tarvitsemme enemmän tunteen lohdutusta. Siinä missä keskiajan ihminen sai lohtua suoraan Jumalan olemassaolosta, meidän lohtumme rakentuu ihmisten välisestä tuesta ja rakkaudesta, sekä uskosta ja jälleennäkemisen toivosta.
Verrattuna keskiaikaan ajattelumme on itsenäistynyt ja näemme ulos maailmaan selkeämmin ja tarkemmin. Mutta mitä on tapahtunut sisäänpäin suuntautuvalle katseelle? Usein vaikuttaa siltä, että ulkoisen tiedon janossa emme löydä tietä tärkeiden kysymysten ja ihmisen sisäisen taivaan äärelle.
Jotta voisi päästä siihen turvaan, jota keskiajalla koettiin, tulisi voida irrottaa itsensä maailman imuista.  Eckhardin mukaan niin suurta surua ei olekaan, ettei sille olisi varattuna lohdutusta.
Surua ei voi poistaa, mutta silläkin on tehtävänsä. Puhdas suru tekee tilaa sisimmässämme, ja on joskus jopa niin kaunista, että tuntuu, kuin sen verhon takana asuisi Rakkaus itse.

Takaisin luokseni – Herra sanoo näin:  – Jos joku kompastuu, eikö hän heti nouse? Jos joku eksyy tieltä, eikö hän käänny takaisin? Miksi tämä kansa on jatkuvasti eksyksissä, miksi Jerusalem pysyy luopumuksessaan? Miksi se riippuu lujasti kiinni valheessa eikä suostu palaamaan takaisin minun luokseni?
Minä olen kuunnellut heitä tarkoin – eivät he puhu niin kuin tulisi puhua. Kukaan ei kadu pahuuttaan, ei ajattele: ”Mitä minä olenkaan tehnyt!” Jokainen juoksee kiireesti omaa tietään niin kuin taistelutantereella kiitävä ratsu. Haikarakin taivaalla tietää muuttoaikansa, kyyhkyset ja pääskyset osaavat tulla, kun niiden aika on. Mutta minun kansani ei halua tietää, mitä Herra on sille säätänyt.  (Jer. 8: 4-7)

 Come, let us return to the Lord – Tulkaa, palatkaamme Herran luo

Rakkaus ei katoa – Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.
Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.
Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.  (1. Kor. 13)

 Everlasting Love – Ikuinen Rakkaus 

“Ikuisella rakkaudella Minä rakastan sinua
kunnes tähdet eksyvät radoiltaan taivaiden korkeuksissa ja valtameret kuivuvat
kunnes pilvet taivaalla pidättävät kaikki sateet sisällään
vielä kauemminkin tulen aina rakastamaan sinua
tämän lupaan, tulen rakastamaan sinua, sanani ovat totta: rakastan sinua ikuisesti
kunnes aamuaurinko lakkaa nousemasta ja kuu unohtaa kumottaa
kunnes taivaan sini pyyhkiytyy pois taivaalta
vieläkin kauemmin sinua rakastan, tämän lupaan, Minä rakastan sinua, ja sanani ovat totta”

Tähtenne – Jeesus sanoi: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua. Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.   (Joh. 12: 25-33)

Millaisessa paineessa Jeesus onkaan ollut. Hän tiesi mitä oli tulossa. Kun hetki alkoi lähetä, se tuntui miltei liian raskaalta. “Isä, pelasta minut tästä hetkestä!”
Mutta heti perään: “Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt!” Tämän maailman ‘ruhtinaan’ valta kukistettaisiin ja sen voittaja kirkastettaisiin. Tästä tietoisena Jeesus jaksoi suorittaa sen tehtävän, minkä vuoksi hän oli maan päälle tullut. Voittaakseen kuoleman ja avatakseen tien Isän yhteyteen ja rakkauteen, meille kaikille.
Siinä yhteydessä ja rakkaudessa on meille tarjolla ilon, lohdun, voiman ja rauhan lähde. Se on avoinna 24/7, ja siitä on lupa ammentaa ihan niin paljon kuin vain ikinä on janoa tai tarvetta.