Kahden valtakunnan kansalaisena

6.11.2021. – “Taide, joka ei anna ihmisille uskoa, toivoa ja iloa, on harhateilläsanoi elokuvaohjaaja Andrej Tarkovsky.
Kävin hiljattain katsomassa kahta esitystä: ‘Paahtimo’ ja Niin kuin taivaassa‘. – Toinen niistä tarjosi katsojilleen uskoa, toivoa ja iloa.

Paahtimo käsitteli komedian keinoin mm. työnhakuun liittyviä haasteita ja kritisoi tuotantoetiikkaan liittyviä eettisiä kysymyksiä. Näytelmässä kuvattiin kaunistelematta ja vahvasti karrikoiden maailman menoa. Alapäänsanoja viljeltiin runsaasti (yleisön naurattamisyritystäkö vai vaan kuvastamaan vallalla olevaa puhetapaa, tiedä häntä). Vaikka näytelmässä oli hyviä pointteja ja huvittaviakin kohtia, itselleni jäi esityksestä lähinnä huono maku suuhun. – Ehkä se oli käsikirjoittajan tarkoituskin.  

Niin kuin taivaassa – musikaali oli sitten ihan toista maata. Siinäkin kuvattiin ihmisten valheellista ja halpamaista käyttäytymistä toisia kohtaan, mutta vastapoolina olivat hyvätahtoiset henkilöhahmot, jotka myötäelivät ja tukivat heikommassa asemassa olevia.  Toisista välittäminen, kannustaminen, rohkaisu, ystävyys ja yhteishenki muodostivat sekä yksilöitä että yhteisöä kantavan voiman.
Myös katsojiin: välittyi usko hyvään, toivo paremmasta, ilo elämästä. Ja kuten naispääosan esittäjä totesi: vahva luottamus siihen, että elämä ei pääty kuolemaan.

Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksensa. Ei sen, joka tekee oikein, tarvitse pelätä viranomaisia, vaan sen, joka tekee väärin. Jos siis tahdot elää pelkäämättä esivaltaa, tee oikein! Silloin saat siltä kiitosta. Se on Jumalan palvelija ja toimii sinun parhaaksesi. Mutta jos teet väärin, pelkää! Esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen. Siksi on suostuttava esivallan alaisuuteen, ei vain rangaistuksen pelosta vaan myös omantunnon vaatimuksesta. Sen vuoksi te verojakin maksatte, sillä viranomaiset ovat Jumalan palveluksessa, kun he hoitavat tehtäviään. Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia.  (Room. 13:1–7)

Mielenkiintoista on minusta huomata, kuinka eri tavalla saatan lukea saman tekstin eri aikoina. Viimeksi kun tuo teksti tuli eteen, minulla oli vähän vaikeuksia sen kanssa, koska assosioin mielessäni tuon esivalta-sanan niin vahvasti erääseen tiettyyn, silloin vielä vallassa olleeseen läntisen suurvallan johtajaan.
Nyt kun tilanne on toinen, huomasin että eihän tuossa puhuta yhden miehen vallasta, vaan yleisestä maan esivallasta! Se muuttaa koko asian. (Ainakin niissä maissa, joilla ei ole mielivaltaista diktaattoria vallan kahvassa.) 

Kaikkia koskeva juttu – Tuon ent. presidentin valtakaudella kukoistaneet poliittisiin agendoihin kytketyt salaliittoteoriat ja disinformaatio eivät tyrehtyneet hänen valtakautensa päättymiseen.  Covid-19 -pandemian myötä ne löysivät uuden kohteen: koronarokotukset ja koronapassit.
Sillä erotuksella, että nyt ei ole kyseessä vain tiettyjä ihmisiä tai ihmisryhmiä koskevat asiat tai päätökset, vaan kaikkia kansalaisia ja kaikkia kansakuntia koskettavat.
(Koronapassi tosin koskee vain niitä, jotka matkustavat tai menevät paikkoihin, jossa sellaista edellytetään.)

Tässä kontekstissa Paavalin roomalaisille kirjoittamat sanat “Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen” saattavat tehdä joillekin tiukkaa. kuten juuri näissä koronaan liittyvissä suosituksissa tai rajoituksissa. Koetaan että omaa vapautta tai itsemääräämisoikeutta rajoitetaan. Se herättää ahdistusta, pelkoa ja suuttumusta, kuten on nähty meillä ja maailmalla.
– Jeesuksen reaktio alla olevassa evankeliumitekstissä on aivan toisenlainen. 

Joka tapauksessa kyseessä on asia, joka erottaa ihmisiä ja jopa rikkoo ystävyyssuhteita. 
Varsinkin jos ja kun asiaan suhtaudutaan kiihkoillen.
Nuorena taisin itsekin kiihkoilla joidenkin asioiden suhteen. Nykyään koen tarvetta pitää  etäisyyttä kiihkoilemiseen (oli kyse millaisesta asiasta tahansa). Sen sijaan tuntuu hyvältä, kun asioista pystytään puhumaan fiksusti ja rakentavassa hengessä,

Täällä ja taivaan valtakunnassa – Roomalaiskirjeen tekstikohta tuo mieleeni, kuinka me täällä maanpäällisessä elämässämme saamme harjoitella paitsi tämän maanpäällisen valtakunnan, myös Taivaan valtakunnan toimintaohjeiden ja käyttäytymissääntöjen noudattamista.
Ei rangaistuksen pelosta, vaan siksi, että jo omatuntommekin kertoo, milloin toimimme oikein, milloin väärin. Tiedämme ja tunnemme sen sydämessämme.

Rakkaudesta, ei pelosta – Näkemykseni on, että Jumalamme haluaa meidän noudattavan Hänen säädöksiään rakkaudesta Häntä kohtaan, ei siksi että pelkäämme Hänen rankaisevan meitä. Siinä on suuri ero. Tiedän, että monet näkevät tämän asian toisin. Mutta ajattelen, että juuri siitä syystä Taivaallinen Isämme haluaa vetää meitä lähelleen, yhteyteensä. Jotta Hän voisi osoittaa, kuinka paljon Hän meitä rakastaa.

Rakkaus sulattaa pelon, vihan ja ahdistuksen. Se herättää halun toimia sillä tavoin, että rakkauteen ei tulisi säröä, vaan se voisi vahvistua entisestään.  

Jeesus osoittaa ensi pyhän evankeliumitekstissä, kuinka joskus, vaikka jokin asia näyttää omasta näkökulmasta epäoikeudenmukaiselta ja väärältä, voi olla viisaampaa olla turhaan suututtamatta toista osapuolta ja toimia rauhaa ylläpitävällä tavalla.  

Kun he saapuivat Kapernaumiin, tuli Pietarin luo temppeliveron kantajia, jotka sanoivat: ”Kai teidän opettajanne maksaa temppeliveroa?” ”Maksaa kyllä”, hän vastasi. Kun hän meni sisälle taloon, Jeesus ehätti kysymään: ”Mitä mieltä olet, Simon? Keiltä tämän maailman kuninkaat perivät tullia ja veroa, omilta lapsiltaan vai vierailta?” ”Vierailta”, vastasi Pietari. Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Lapset ovat siis vapaat. Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät? Mene järvelle ja heitä onki veteen. Ota ensimmäinen kala, jonka vedät ylös, ja avaa sen suu. Siellä on hopearaha. Ota se ja maksa heille sekä minun että itsesi puolesta.”  (Matt. 17:24–27)

Tuossa evankeliumikohdassa pidän erityisesti Jeesuksen toteamuksesta “Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät?”
Jeesuksella jos kellä olisi ollut oikeus olla maksamatta temppeliveroa mennessään Jerusalemin temppeliin. Olihan hän siellä Isänsä huoneessa, kuten hän totesi jo lapsena vanhemmilleen: 

Kun Joosef ja Maria etsivät 12-vuotiasta Jeesusta ja löysivät hänet vihdoin temppelistä, ja Maria kysyi: “Poikani, miksi teit meille tämän? Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme”, Jeesus vastasi heille: “Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” (Luuk.2:48-49)

Saapuessaan temppeliin Jeesus astui Isänsä huoneeseen. Tästä näkökulmasta katsottuna hänellä olisi ollut oikeus mennä temppeliin maksamatta siitä veroa. Hän oli kuitenkin halukas maksamaan temppeliveron välttääkseen konfliktin loppujen lopuksi pienen asian vuoksi.  

Joskus voimme juuttua kiinni johonkin asiaan, jonka olemme kokeneet epäoikeudenmukaiseksi, ja tunnemme tarvetta vaatia omia oikeuksiamme. Se voi sitoa mieltämme ja tunteitamme siinä määrin, että emme voi vapaina jatkaa elämämme kulkua. 

Vapauttavaa – Olen kokenut monesti omassa elämässäni, ja nähnyt myös useasti toisten kohdalla, kuinka vapauttavaa on ollut, kun on päästänyt irti omista vaatimuksistaan (vaikka tietäisi tulleensa väärin tai epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi). – Mitä jos en vedäkään toista tilille teoistaan, vaan annan asian olla?  

Armollista – Mitä jos sen sijaan että juuttuisimme johonkin, jolla ei ehkä loppujen lopuksi ole suuremmasta perspektiivistä nähtynä niin suuren suurta merkitystä, harjoittelisimme armollisuutta ja anteeksiantoa, Jättäen asiamme taivaallisen tuomioistuimen hoidettavaksi?
Uskon, että useissa tapauksissa Taivaallinen isämme toivoisi, että ennemmin kuin keskittyisimme omista oikeuksistamme kiinni pitämiseen, katsoisimme siihen, mikä vie meitä eteenpäin, päästäisimme irti ankkurista ja suuntaisimme kohti Valoa,

Vapautuminen kivusta – Eräs  henkilö kertoi, kuinka häntä kauan vaivannut fyysinen kipu hellitti samalla hetkellä, kun hän päätti, ettei viekään asiaansa oikeuden käsiteltäväksi. Päästettyään irti vaatimuksistaan saada se, mikä hänelle oikeuden mukaan kuului, hän vapautui kivusta. Oli kuin tuo kipu olisi koettanut viestittää hänelle: päästä vaan irti. Jotain parempaa on edessäpäin.  

Pyhäinpäivän ehdoton ykkösmusiikkini on Mozartin Requiem. Vinyylilevylläni se on Berliinin filharmoniaorkesterin esittämänä ja Herbert von Karajanin johtamana. Koska olen kuunnellut niin paljon juuri sitä versiota, siinä kaikki soi ‘juuri niin kuin kuuluukin’.
(Netistä löysin LP-versioni Requiemin, mutta shokkihoitoa ovat osien välissä tulevat auto-  ruoka- ym. mainokset. Ne pudottavat armotta takaisin tähän maailmaan. tämän valtakunnan värähtelyihin.
Usein mietin, kannattaisiko hakea varastosta vanha levysoittimeni ja vinyylilevyt!)

Konserttiin mennessäni minun pitää pyyhkiä lempiversioni pois tajunnasta jotta voisin kuunnella vertailematta, avoimin mielin, kuin kuulisin teoksen ensi kertaa.
Huomenna Mozartin Requiem esitetään Kallion kirkossa. Uskon että se tulee olemaan hyvä esitys. 

Siten oikeastaan haluan lukea raamatuntekstejäkin: kuulostella avoimella mielellä, antaa niiden joka kerralla puhutella, koskettaa ja avautua uudella, ainutlaatuisella tavalla… 

Requiem – Mozart:  Berliinin Filharmoninen orkesteri, Herbert v. Karajan  

Muut tekstit: Ps. 75:2–8, 10–11 ja Dan. 2:31–41, 44. 

Anteeksianto

29.10.2021. Tulevan pyhän aiheesta Kirkkovuosikalenteri toteaa näin:
‘Tämän sunnuntain sisältönä ovat anteeksiantamus ja siitä avautuva keskinäinen rakkaus. Koko elämämme perustuu anteeksiantoon, jonka saamme Kristuksen ristinkuoleman ansiosta. Se velvoittaa meidät kohtaamaan lähimmäisemme ystävällisesti, lempeästi ja anteeksiantavasti. Tällainen asenne tekee mahdolliseksi sen, että Jumalan moninaiset lahjat pääsevät vaikuttamaan kaikessa rikkaudessaan.’

Jeesus sanoo:
    ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”  (Matt. 6:14–15)

Lyhyestä virsi kaunis, kuten vanha sanonta toteaa. Mutta olisiko Jeesus voinut asian tuon selkeämmin ja yksinkertaisemmin esittää kuin ensi pyhän evankeliumitekstissä?
Koetan minäkin (taas vaihteeksi) kirjoittaa lyhyesti, kun ovat nämä bloggaukseni taas venähtäneet turhan pitkiksi!

Anteeksianto on ehkä yksi haasteellisimmista asioista, joita me saamme opetella  pitkin elämäämme. Ja elämähän tarjoaa jatkuvasti mitä erilaisimpia tilaisuuksia harjoitella ja harjoittaa anteeksiantoa niin muita kuin itseämme kohtaan.

Anteeksiannon tarpeeseen voi havahtua jopa vuosikymmenienkin jälkeen siitä, kun on kokenut jotakin itseä loukkaavaa tai satuttavaa. Jokin tapahtuma saattaa nostaa alitajunnan kerroksista hyvinkin vanhoja asioita, joita tietämättään on kantanut mukanaan ja jotka ovat jättäneet katkeruutta sisimpäämme. 

Itse havahdun aina joskus siihen, että jokin vanha muisto hiipii pintaan, ja tunnistan sen herättämästä tunteesta, että yhä kannan kaunaa, vaikka olin kuvitellut antaneeksi anteeksi.
Se tuntuu turhauttavalta. Vieläkö minun pitää tätä käsitellä? Milloin löydän täydellisen rauhan ja sovinnon kyseisen henkilön (omalla kohdallani jo rajan toiselle puolelle siirtyneen äitipuoleni) kanssa?  Voinko jossain vaiheessa kokea, että kaikki todella on anteeksiannettu?  

Jeesus painottaa moneen otteeseen anteeksiannon merkitystä. Varmaan sen vuoksi, että hän tietää, kuinka vaikeaa se meille joskus on.
Yksi syy anteeksiannon vaikeuteen voi olla ylpeys: kun on kokenut tulleensa loukatuksi, ei ehkä pysty eikä edes halua  antaa anteeksi. Ikävimmillään jää mielessään hautumaan kostoa itseä loukanneelle. 

Ajattelen, että Pyhä Henki varmaan nostaa alitajuntaamme painamiamme asioita tietoisuuteemme, jotta voisi puhdistaa sydäntämme, ajatuksiamme ja asenteitamme. ja sitten  parantaa niitä kohtia, joissa vielä kannamme mukanamme anteeksiantamattomuutta, katkeruutta tai vihaa. – Sillä nehän ovat myrkkyä sielullemme.  

Anteeksiantamattomuus todella myrkyttää sisikuntaamme, Se happamoittaa ajatuksiamme ja tunteitamme, emmekä sitä välttämättä edes itse huomaa.
Kukapa meistä sellaista haluaisi? Mutta mitä tehdä, jos ja kun ei vain pysty anteeksiantoon, vaikka tietäisi että sen myönteiset seuraukset? 

Anteeksiantaminen ei ole tärkeää vain oman hyvinvointimme vuoksi, vaan myös toisen osapuolen vuoksi. Niin kauan kuin kannamme kaunaa sisällämme toista kohtaan, on kuin olisimme sitoneet hänet kiinni itseemme näkymättömin katkeruuden sitein. Siinä ei ole kumpikaan vapaa, Kumpikin on sidottu siteillä, jotka vain anteeksianto voi katkaista. 

Mutta mitä tehdä, jos ja kun ei vain pysty anteeksiantoon? Etenkin vaikeilla hetkillä on helpottavaa tietää, että meillä on Vapahtaja, joka on itse kokenut mitä pahimmat loukkaukset ja satuttamiset, suunnattoman kivun ja tuskan – ja kyennyt antamaan anteeksi pahantekijöilleen. Hän haluaa auttaa meitä antamaan anteeksi. Kun emme itse pysty siihen, voimme pyytää Hänen anteeksiannon voimaansa avuksemme. 

Vapahtaja auttaa – Olen joitakin kertoja saanut kokea, miten Vapahtaja haluaa auttaa meitä sovintoon ja anteeksiantoon. Erityisen voimakkaasti sain kokea sitä äitipuoleni saattohoidossa. Kolmen viimeisen viikon aikana hänen vuoteensa äärellä istuessani tunsin, kuinka Kristus antoi  Rakkautensa virrata kauttani äitipuoleeni – ilman että minulla itsellä olisi ollut mitään osaa siinä , muuta kuin olla halukas ja antaa sen tapahtua, ihmetellä ja olla kiitollinen. Olin kuin tyhjä astia, jonka kautta virtasi Rakkauden parantavaa voimaa.

Koin että Kristus hoiti siinä meitä kumpaakin. Minulla itselläni ei ollut mitään odotuksia. Oli kuin kaikki omat tunteeni olisi pistetty ikään kuin sivuun, ja sain vain seurata, mitä siinä tapahtui.
Hänen viimeisellä elinviikollaan tapahtui jotain täysin odottamatonta. Istuin sängyllä, jossa vietin öitä äitipuoleni sängyn vierellä. Väsytti, mutta halusin pysyä hereillä, jotta voisin kostuttaa hänen suutaan aina kun sitä kuivasi.
Yhtäkkiä äitipuoleni – minuun katsomatta – ojensi käsivartensa minua kohti ja sanoi: “Anteeksi.” Sana, jota en olisi koskaan odottanut kuulevani hänen suustaan.  Ymmärsin, että tuo vähän väkinäisesti lausuttu sana sisälsi kaiken.  

Sovinto – Hypähdin vuoteeltani hänen vuoteensa äärelle, ja kaikesta sydämestäni sanoin, että totta kai annan hänelle kaiken anteeksi! Ja pyysin häntä antamaan myös minulle anteeksi, mitä tai millä tavoin vain olen häntä loukannut.

Kristus sulattaa rakkaudellaan ja anteeksiannon voimallaan sisuksiimme kasaantuneet tunnemöykyt. Hän vapauttaa meidät pahasta, kunhan vain annamme Hänelle siihen tilaisuuden. – Ja Hän jatkaa meissä työtään, kun huomaa, että vielä on jotain jäänyt jäljelle. 

Armollisuutta itse kohtaan – Myös itselleen anteeksiantaminen on niin tärkeää. Siinäkin olen kokenut – kerran aivan konkreettisen tuntuisesti – kuinka Jumala haluaa armahtaa meitä, ja myös auttaa meitä armahtamaan itseämme.
Miten tärkeää se onkaan! Ja varsinkin silloin, jos on taipuvainen itsensä syyllistämiseen vähän kaikesta!

Kuulin äskettäin erään henkilön toteavan: “Minä pyydän anteeksi sitäkin, että sataa.” – Kuvaa mielestäni hyvin henkilöä, joka on taipuvainen ottamaan kaikesta syyn niskoilleen.

Anteeksipyytäminen – Mutta yhtä hyvin kuin anteeksiantaminen, myös anteeksipyytäminen kuuluu ihmiselämään. Emmehän me ole vain uhreja, vaan myös tekijöitä.
Huomaammeko, milloin olemme loukanneet tai satuttaneet toista sanoillamme tai teoillamme? Miten tärkeää – kummankin osapuolen kannalta – onkaan tulla siitä tietoiseksi, Ja pyytää anteeksi, kun siihen on aihetta.
Montakohan kertaa minulta/sinulta on anteeksipyyntö jäänyt tekemättä, koska se on tuntunut kiusalliselta tai vaikealta? 

Eivät ole helppoja asioita kumpikaan, anteeksiantaminen ja -pyytäminen. Taivaallinen Isämme toive kuitenkin on, että harjoittelemme ja opimme kummankin taidon. Ja mikä parasta: emme joudu harjoittelemaan omin voimin, sillä Hän haluaa auttaa meitä siinä.

Kiitos rakas Taivaallinen Isä, että olet kanssamme. Sinä näet heikot kohtamme ja puutteemme. Kiitos että autat, tuet ja vahvistat meitä, kasvamaan kohti Poikasi kaltaisuutta. 
Kiitos käsittämättömästä Rakkauden voimastasi, jolla parannat sisäisiä haavojamme ja kipujamme.

Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen, kirjoitti Paavali galatalaisille.  (Gal.5:1)

Kiitos Vapahtajamme, että haluat vapauttaa meidät kaikesta, mihin itse olemme (ehkä tietämättämmekin) sitoneet. Sinussa olemme vapaita!  🙂

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Rakkaus ei koskaan katoa. (1.Kor.13:4-8a)

Jumala, täytä meidät Rakkaudellasi ja Rauhallasi. Tänään, ja joka päivä. 🙂

Muut tekstit: Ps. 119:162–168, Jes. 64:3–8 ja Fil. 1:6–11. 

Maan suola

21.10.2021. Poikani suunnisti perheensä kanssa koulujen syyslomalla Repoveden luonnonsuojelualueelle.  Mitkä maisemat, mikä vaellusreittien runsaus!
Mikä määrä Suomi-neidollamme onkaan luonnonsuojelualueita! Ja 40 erilaista ja -kokoista ainutlaatuista kansallispuistoa, sen helmasta (Saaristomeren ja Tammisaaren saariston kansallispuistot) aina sen olkapäälle laskeutuvaan hiuskiehkuraan saakka (Lemmenjoen kansallispuisto).
Mikä valtava aarreaitta maamme onkaan, täynnä luonnon moninaisuutta, upeaa ja lumoavaa, puhdasta ja koskematonta, tiheää ja avaraa…
Eikä aina tarvitse lähteä edes kovin kauaksi asuinpaikaltaan voidakseen nauttia siitä.
Miten kiitollinen olenkaan siitä, että olen saanut syntyä tällaiseen ihmeen kauniiseen maahan!

Ja vaikkei itse pääsisi vaeltamaan metsäpolkuja tai vesien äärille tai kiipeämään korkeille kallioille, joista avautuu huimat näkymät, niin jo kuvien katselu on minusta ihanaa ja voimia antavaa. (Alla olevat kuvat ovat ihan vaan kotikulmilta ja -paikkakunnaltani.) 
Parhaillaan nautin luonnosta enimmäkseen kuvia katselemalla. Viikko sitten tuli nim. testattua ystävän kanssa uusia ulkoliikuntalaitteita. Tulokseksi sain kipeät jalat, jotka ovat arastelleet astumista jo viikon. – Tästä lähin aion keskittyä pyörän lisäksi ainoastaan käsiä vahvistaviin ulkokuntoiluvempaimiin, sellaisiin, joiden vastusta pystyy säätelemään. 🙂  

Jeesus sanoo:
    ”Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.
    Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:13–16)

Voiko kohtaamisista jäädä jokin tietty maku? Jeesuksen sanojen mukaan me voimme olla makuna toisille.
Millaisia makuja minulle on jäänyt kohtaamisista ystävän, läheisen tai jonkin itselleni siihen asti vieraan kanssa? Millaisen maun olen itse jättänyt heille?

Aistimamme maut jaetaan yleensä viiteen eri perusmakuun: makea, karvas, suolainen ja hapan, Ja lisäksi vielä vaikeasti määriteltävä maku: umami.
Umami on japania ja tarkoittaa miellyttävää makua, joka saa ruoan maistumaan hyvältä. 

Kaikki varmaankin toivomme, että kohtaamisistamme toisten kanssa jäisi hyvä olo.
Ikävää on, jos ja kun niistä jää jommallekummalle – tai kummallekin – kurja jälkimaku: karvas tai hapan, kitkerä tai katkera.
Minkälaisia kohtaamisia minulla/sinulla on ollut viime aikoina?
Olenko/oletko voinut jollain tavoin vaikuttaa siihen, että kohtaamisista jäisi hyvä maku, niin toiselle kuin mielellään myös itselle?

Maan suola – Jeesus sanoo evankeliumissa, että meidän tulee olla maan suola.
Suola (sopivassa määrässä) tuo hyvällä tavalla ruuan parhaat maut esille, korostaa niitä. 

Millaisia olemme, jos kohtaamisistamme ei jää mitään makua (ei siis vain hyvän sanoman levittäjinä, vaan ylipäätään elämässä)? Ei suolaista, makeaa eikä mitään muutakaan?

Mieleen tulee, että kohtaamisessa, josta ei jää minkäänlaista jälkimakua, on ehkä vallinnut täysi välinpitämättömyys toista kohtaan. Toisen tilanne tai puhe ovat saattaneet tuntua yhdentekeviltä, eikä ole itsekään osannut, viitsinyt tai jaksanut koettaa tuoda kohtaamiseen jotakin sellaista, vaikka kuinka pientä, jolla olisi merkitystä.
Uskon kyllä, että jokaisella kohtaamisella on jokin merkitys, mutta ikävältä tuntuu ajatella, ettei  jostain kohtaamisesta jäisi kerrassaan minkäänlaista makua.      

Jeesus toivoo, ettemme suhtautuisi välinpitämättömästi lähimmäisiimme. Hän kehottaa meitä olemaan aivan toisenlaisia: välittäviä ja rakastavia: 
“Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” (Joh.15:12)

Rakkauteen kuuluu että on aidosti kiinnostunut ja välittää toisen hyvinvoinnista ja että osoittaa sen jollain tavoin.
Mutta mitä jos ei aina jaksa olla rakastava toisia kohtaan? Minusta on ihanaa että Hän, joka sitä toivoo, haluaa auttaa meitä siinä. Sillä Hän on itse Rakkaus.
On ihanaa ja helpottavaa tietää, että aina voimme kääntyä Kristuksen puoleen ja pyytää Häneltä apua, voimia ja jaksamista.

Tavatessani rakkaitani tiedän yleensä mitä odottaa. Kokemuksesta tiedän, että tapaamisistamme jää aina hyvä maku. Ehkä sellainen umami. Silloinkin kun on jokin haastavampi tilanne. Ehkä se johtuu siitä, että tunnemme toisemme niin hyvin, ja sitä kautta ymmärrämme, millä tavoin olla läsnä toiselle, tukea ja rohkaista toista.  

Mutta miten on kun tapaamme sellaisia, joita emme niin hyvin tunne?
Miten täytämme yhdessäolon tilan tavatessamme jonkun, jolla on vaikkapa suru tai kriisi elämässään? Osaammeko olla läsnä juuri hänen tarvitsemallaan tavalla? Osaammeko kuunnella herkällä korvalla ja aidolla myötätunnolla?
Maltammeko antaa tarpeeksi tilaa toiselle, sille mitä hän juuri siinä hetkessä tuntee? Vai pyrimmekö täyttämään tilan omilla sanoillamme, kommenteillamme tai tietämyksillämme (siitä käsityksestä käsin, mitä arvelemme hänen juuri sillä hetkellä tarvitsevan)?

Viime keväänä läheinen ystäväni menehtyi vaikean sairauden uuvuttamana. Teimme päivittäin pieniä kävelyjä ulkona, hänen voimiensa ja jaksamisensa mukaan. Puhuimme paljon siitä, mistä kaikesta olemme kiitollisia, puhuimme keveistä ja syvällisemmistä aiheista. Rukoilimme usein. Toivoimme ihmettä. Parantumisen ihmettä.
Koetin kuulostella, mistä ja millä tavoin hän kulloinkin halusi puhua. Ja milloin hänestä tuntui hyvältä että vain kävelimme hiljaa, raikkaasta ilmasta ja luonnossa liikkumisesta nauttien.
Joskus ystäväni halusi minun kertovan jostain mukavasta kokemastani tapahtumasta. Se ilahdutti häntä silminnähden ja hän sai siitä voimaa.

Muistan sen kerran, jolloin hän selvästi olisi toivonut minun kertovan jotain mukavaa, mutta en vain jaksanut. Suru ystävän puolesta oli vienyt voimat. Kuinka harmittelinkaan sitä jälkeenpäin, mutta yritin parhaani, jotten syyllistäisi siitä itseäni.  Mitä hyötyä siitä olisi ollut, kummallekaan?

Muistan myös päivän, jolloin selvisi että sairaus oli levinnyt. Kerroin sen samana iltana koolla olleille ystävilleni. Olin hyvin surullinen sairaan ystäväni puolesta, ja siksi varmaan erään ystävän kommentti siitä, miten hän suhtautuu kuolemaan, tuntui tosi pahalta. (Sairaan ystäväni lääkitys oli vielä kesken, hän teki joka päivä kävelyitä ulkona ja hänellä oli vahva elämänhalu.)
Sitäkin kiitollisempi olin muiden ystävien hiljaisesta, empaattisesta läsnäolosta kertoessani kuinka sairaus oli edennyt. – Sairastavan ystäväni tilanne muuttui siinä hetkessä ikään kuin yhdessä eletyksi, koetuksi ja kannetuksi.  

 

Rukousvastauksia – Tuntui että jollain tavoin rukouksiimme aina tuli vastaus. Ystäväni kipu hellitti, uusi lääke tehosi jonkin aikaa, vahingollisten solujen kasvu pysähtyi jne. Toivon pitäminen yllä tuntui tärkeältä meistä kummastakin.
Kiitoksen aihe oli siinäkin, että ystäväni 2 vuoden sairastamisen jälkeen joutui olemaan vuoteenomana vain 3 viimeistä elinviikkoaan.

Parasta ja lohdullisinta kuitenkin oli niin ystäväni kuin minunkin mielestäni se, että ystäväni oli löytänyt läheisen suhteen Taivaan Isään. Se tapahtui jo ennen kuin sairaudesta oli tietoa. 
Tuntui kuin Taivaan Isä olisi johdattanut asioita siihen malliin, sillä sitä ennen ystäväni ei ollut juurikaan ajatellut Jumalan olemassaoloa.

Ystäväni sai siitä yhteydestä, jota hän koki Taivaallisen isänsä kanssa, paljon apua, lohtua, toivoa ja rohkeutta kohdata tuleva.
Hän sai kokea ihmeellistä rauhaa ja rakastavaa läsnäoloa hiljentyessään rukouksessa. Hän vakuuttui siitä, kuinka Taivaan Isä rakasti häntä valtavasti, näki hänen tilanteensa, kuuli hänen rukoushuokauksensa ja oli hänen kanssaan. – Oli kuin Jumala olisi valmistanut ystävääni tulevalle matkalle, Hänen luokseen, joka on Valo ja Rakkaus. 

Maailman Valo Kristus, joka on maailmamme Valo, kehottaa meitäkin olemaan valona toisillemme. Mikä pyyntö. Mikä vastuu. Miten pystymme, miten jaksamme?
Jeesus ei kyseenalaista sitä, pystymmekö vai jaksammeko. Hän vain kehottaa.
Kristus kyllä tietää riittämättömät kykymme ja voimamme. Mutta Hän, joka on maailman Valo, tahtoo sytyttää valon sisimpäämme ja ylläpitää sitä valoa, jotta voisimme toimia lamppuina toisillemme, toivon sanojen ja hyvien tekojen välittäjinä.   

Valo loistaa kaikille – “Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville.”
Se valo, joka meissä on, ei tule itsestämme, vaan Valon antajasta. Kun Hän, joka on Valo, on meissä, vaikuttaa meissä ja kauttamme, voimme tuoda valoa toistemme elämään. Ja auttaa toisiamme uskomaan, että jotain parempaa on odotettavissa, oli tilanne millainen tahansa. 

Kristus, kiitos että olet Valomme! Kiitos että olet vahvempi kuin tämän maailman pimeys. Ylistys ja kiitos Sinulle siitä, kolmiyhteinen Jumalamme, Isä, Poika, Pyhä Henki, nyt, ja kaikkina aikoina! 

Minä sidon itseni tänään lujasti 
tähtikirkkaan taivaan jokaiseen hyveeseen:
auringon elämää antaviin säteisiin,
kuun valoon myöhäisenä yön hetkenä,
salaman valoon joka välkähtelee vapaasti,
tuulen raivoisaan myrskyyn ja huutoon,
lujaan maahan, suolaiseen mereen,
joka on ikuisen kallion huipun ympärillä.

(P. Patrikin Rintakilvestä)

Muut tekstit: Ps. 46:2–8,  Jer. 17:5–8  ja Room. 10:12–18.

Lähettiläinä

14.10.2021. Päivien ja iltojen lyhetessä ja pimetessä ajattelen yhä enemmän: miten käyttäisin tämän päivän niin että siitä jäisi hyvä mieli niin itselle kuin mahdollisesti jollekin toisellekin. Nukkumaan mennessä mietin, miten päivä meni. – No, nopeasti ainakin, totean joka ilta!
Päivien merkityksellisyys tuntuu korostuvan niiden lyhetessä. Saattaa olla iän mukanaan tuoma ilmiö. Joka tapauksessa: joka päivä haluan löytää ilon ja kiitollisuuden aiheita.

Tänään aurinko väreili aamu-usvassa ja kimmelsi heinän ja oksien kastepisaroissa ja nousi sitten kirkkaansiniselle taivaalle, – Ah, kuin tuulahdus kesästä; muistutus siitä, että kyllä valo on, vaikkemme sitä aina näkisikään! 🙂          

Jeesus puhui opetuslapsilleen:
    ”Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.
    Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: ’Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.’ Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.”  (Joh. 13:16–20)

Suurempi Lähettäjä – jeesus kutsui usein Isäänsä lähettäjäkseen. Samalla hän myös osoitti   oman suhtautumisensa ja asenteensa Lähettäjäänsä; “Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt.” (Joh. 7(16).

Jeesuksen nöyryys ja kuuliaisuus on puhutellut minua viime aikoina. Hän ei koettanut eikä halunnut ottaa kunniaa itselleen siitä, mitä hän puhui ja teki. Hän antoi aina ymmärtää, että kaikki viisaus ja voima tuli hänen Isältään.
“Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän.” (Joh.5:17)

Poika toteutti Isän tahdon. Mitä jos hän jossain kohtaa olisi pistänyt hanttiin? Nyt en jaksa, nyt ei vaan huvita, tahtoisin tehdä tuon asian toisella tavalla, eikö tuota voisi jättää väliin…?
Olisi taitaneet mennä Isän suunnitelmat uusiksi, jolleivat peräti pilalle. Mutta Isä tiesi tietenkin, että Poika toteuttaisi Hänen tahtonsa viimeistä piirtoa myöten. 

Entä mikä on ollut omassa elämässäni asenteeni Isän tahtoon? Olenko kuunnellut sitä? Hänhän on antanut meille vapaan tahdon. Voimme kapinoida, kiukutella, kieltäytyä ja käyttäytyä muutenkin kuin uhma- tai murrosikäiset lapset paitsi omia vanhempiamme kohtaan, myös taivaallista Vanhempaamme kohtaan.  

Montakohan kertaa olen mahtanut ajatella tai suhtautua jotenkin tuohon tapaan? En tiedä.  Varmaan monta kertaa. En kuitenkaan muista ilmaisseeni ääneen vastahankaisia ajatuksiani taivaalliselle Isälleni. Mutta sillähän ei ole väliä, Hän kun näkee ja tuntee meidät ja ajatuksemme perinpohjin. 

Tavallaan Jeesuksella oli helppoa: hän ‘vain’ puhui ja teki sen, mitä Isä oli hänelle tehtäväksi antanut. “En minä ole puhunut omissa nimissäni. Isä, joka on minut lähettänyt, on määrännyt, mitä minun tulee puhua ja julistaa,” (joh.12:49)
Miten olisi, jos me kuulisimme yhtä kirkkaasti Isän meille suunnittelemat ja antamat tehtävät?
Ja jos olisimme yhtä kuuliaisia taivaalliselle Vanhemmallemme kuin Poika Isälleen?
Kyllä näyttäisi tämä maailma ihan varmasti toisenlaiselta!

Jokin aika sitten puhuin ystävän kanssa siitä, millä tavoin maamme alkuperäisasukkaita kohdeltiin keskiajalla, kun heitä haluttiin käännyttää kristinuskoon. Samoin toimittiin Atlantin toisella puolella. Hurjaa. väkivaltaista pakottamista.
Missä määrin siinä oli kyse vallan ja määräämisentarpeesta, missä määrin siitä, että käännyttäjät kokivat aidosti olevansa lähetettyjä toimittamaan Jumalan tahtoa?

Samankaltaista väkivaltaista käännyttämistä joutuvat tänä päivänä monet kristityt kokemaan toisinuskovien taholta eräissä maissa. Miten surullista ja traagista, kuinka uskontoa on käytetty ja yhä käytetään vallan ja pakottamisen välineenä!

Jeesus ei pakottanut, eikä pakota. Hän ilmaisee Isän tahdon ja olemuksen oman olemuksensa kautta: “…minä olen se joka olen.”
Nuo sanat Jumala lausui Moosekselle, kun tämä kysyi, minkä nimen hän sanoisi israelilaisille, jos he kysyisivät, mikä Hänen nimensä on. (2. Moos. 3:14)

Taivaallisen Isämme toive on, että me tulisimme tuntemaan Hänet. Jeesus tuli ilmaisemaan sen niin aikalaisilleen kuin jälkipolville – kaikille niille, jotka haluavat oppia tuntemaan Isän. Ja niillekin, jotka eivät vielä tiedä tai tule edes ajatelleeksi, että se on mahdollista. 

Taivaallinen Isämme tahtoo meidän tietävän, kuinka paljon Hän rakastaa meitä ja kuinka paljon Hän haluaa meidät yhteyteensä. Rakkaus ei kuitenkaan pakota eikä rakkautta voi pakottaa. Mutta helpottaakseen asiaa Isä lähetti meille Pojan, ja antoi tälle tehtäväksi ilmaista meille rakastavan sydämensä. 

Kun Filippus pyysi: “Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä.”, jeesus vastasi hänelle: “Etkö sinä, Filippus, tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän. (Joh.14:9)

Jumala loi meidät ihmiset omaksi kuvakseen, sanoo Raamattu. Millaisen kuvan annamme Hänestä niille, joiden kanssa olemme tekemisissä? Miten asenteemme, puheemme ja tekomme heijastavat Hänen olemustaan muille, lähimmäisillemme?
Annammeko Jumalan Rakkaudelle sijaa toimia meissä ja siten kauttamme?

Lähettiläinä – Kristus, auta meitä olemaan ja toimimaan Rakkauden lähettiläinä. Auta että ensin itse löytäisimme ja oppisimme tuntemaan rakastavan taivaallisen Vanhempamme Rakkauden meitä kohtaan, ja siten, sitten voisimme viedä eteenpäin Hänen Rakkauttaan, kaikkiin kohtaamisiin, kaikkeen kanssakäymiseen – kaikkeen, kaikessa, kaikkialla.

Kristus, tarvitsemme Sinua, vaikutustasi. esimerkkiäsi ja johdatustasi.
Ole kanssamme, joka päivä, joka ilta. Ole ajatuksissamme, sanoissamme, teoissamme. Kiitos Sinulle, Vapahtajamme.  

Kristus luonani, Kristus minussa,
Kristus takanani, Kristus edessäni,
Kristus vierelläni, Kristus voittaen minut,
Kristus lohduttaen ja puhdistaen minut,
Kristus allani, Kristus ylläni,
Kristus hiljaisuudessa, Kristus vaarassa,
Kristus kaikkien minua rakastavien sydämessä,
Kristus ystävien ja tuntemattomien huulilla.

(Osa Pyhän Patrikin rintakilvestä)

Muut tekstit: Ps. 145:8–13, Aam. 7:10–15 ja Gal. 4:12–20.

Uskon varassa

9.10.2021. On se vaan ihmeellistä, miten nopeasti keho oppii pitämään jostain asiasta. Kesähelteillä se nautti lähinnä oleilusta ja tauhaisista kävelyistä. Mutta alettuani tehdä reipastahtisia lenkkejä hauvani kanssa, tuntuu ettei kesän verkkainen tahti enää maistu, vaan (niin hauvan kuin emäntänsä) kroppa kaipaa kunnon menoa.
Ja tämä raikas, lämmin syysilma – miten ihanaa sitä on hengittää!  🙂

Lehtimajajuhlilla – Ensi pyhän evankeliumiteksti (Joh. 7:40–52) alkaa sanoilla ‘Jeesuksen sanat kuultuaan’. Se laittoi minut lukemaan myös sitä edeltäneet tapahtumat. Mitä Jeesus oli sanonut? Missä ja millaisessa tilanteessa?
Jeesus oli saapunut Jerusalemiin lehtimajajuhlille. Hän jakoi juutalaisten mielipiteet kahtia:  toiset arvostivat häntä, toiset pitivät häntä kansanvillitsijänä.

Lähettäjän oppia  – Juhlan puolivälissä Jeesus meni temppeliin ja alkoi opettaa. Kun juutalaiset ihmettelivät, kuinka tämä oppimaton mies voi tuntea kirjoitukset, Jeesus sanoi heille:
“Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt.
Tuo laittoi miettimään niitä monia opetuksia, joita on tullut kuunneltua vuosien varrella erilaisten lähetysten kautta. Missä määrin ne ovat (olleet) ihan puhtaasti Taivaallisen Isän oppeja, ja mitkä niiden enemmän tai vähemmän vapaita tulkintoja?
Millainen tilaisuus lehtimajajuhlaan osallistujille annettiinkaan, kun he saivat kuulla Pojan opettavan Isänsä oppeja puhtaana ja vääristelemättömänä, ja vielä ihan livenä!

Elävän veden virrat – Juhlan päätöspäivänä Jeesus julisti kovalla äänellä:
“Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!   Joka uskoo minuun, ‘hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.”
(Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan, todetaan Johanneksen evankeliumissa.)

Jeesuksen sanat kuultuaan jotkut väkijoukosta sanoivat: ”Tämän täytyy olla se profeetta.” Toiset sanoivat: ”Hän on Messias.” Mutta toiset epäilivät: ”Ei kai Messias Galileasta tule! Kirjoituksissahan sanotaan, että Messias on Daavidin jälkeläinen ja tulee Betlehemistä, Daavidin kotikaupungista.” Näin ihmiset alkoivat kiistellä hänestä. Muutamat halusivat ottaa hänet kiinni, mutta kukaan ei kuitenkaan käynyt häneen käsiksi.
    Jeesusta pidättämään lähetetyt miehet palasivat ylipappien ja fariseusten luo, ja nämä kysyivät: ”Miksi ette tuoneet häntä?” Miehet vastasivat: ”Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.” Silloin fariseukset sanoivat: ”Oletteko tekin antaneet eksyttää itsenne? Onko kukaan hallitusmies uskonut häneen? Tai yksikään fariseus? Tuo rahvas ei tiedä laista mitään – kirottuja kaikki!”
Silloin Nikodemos, joka itse oli fariseus ja oli aiemmin käynyt tapaamassa Jeesusta, sanoi: ”Eihän meidän lakimme mukaan ketään voi tuomita, ennen kuin on kuultu häntä ja otettu selville, mitä hän on tehnyt.” Mutta toiset sanoivat hänelle: ”Taidat olla itsekin Galileasta. Tutki kirjoituksia, niin opit, ettei Galileasta tule profeettaa.” (Joh. 7:40–52)

Toisenlaisia lähettäjiä Mikä voima Jeesuksesta ja hänen puheestaan virtasikaan. Kiivastuksissaankaan ihmiset eivät uskaltaneet käydä häneen käsiksi. Entä ylipappien ja fariseusten lähettämät vartijat? Sen sijaan että olisivat vanginneet Jeesuksen he alkoivatkin kuunnella häntä. Ja totesivat sitten lähettäjilleen hämmentyneinä ja vaikutettuina: ”Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.” 

Ylipapeilla ja fariseuksilla oli kuumat paikat. Tuo galilealainen on tunkeutunut heidän alueilleen,  saanut kansan innostumaan opetuksistaan. Ja sitten jopa yksi heidän omistaan ryhtyy puolustamaan häntä!
Mietin Nikodemosta, joka pyrki rauhoittamaan toisia ja vetosi lakiin, jonka mukaan tulee ensin kuunnella asianomaista, ja sitten vasta nähdään, onko tämä syyllistynyt johonkin.

Nikodemos itse oli kuunnellut Jeesusta käytyään salaa tätä tapaamassa. 

Jumalan lähettämä Opettaja – Raamattu ei kerro, miten vakuuttunut Nikodemos oli Jeesuksen taivaallisesta alkuperästä käytyään tuon yöllisen keskustelun hänen kanssaan. 
Hän kuitenkin tiesi, että Jeesus oli Jumalan asialla, sillä hän totesi Jeesukselle heti alkuun:
“Rabbi, me tiedämme, että sinä olet Jumalan lähettämä opettaja. Ei kukaan pysty tekemään sellaisia tunnustekoja kuin sinä, ellei Jumala ole hänen kanssaan.” (Joh. 3:2)

Tuo tapaaminen, Jeesuksen sanat ja toisaalta virkatoverien vihamielinen suhtautuminen Jeesukseen laittoivat varmaan Nikodemoksen aikamoiseen ristipaineeseen. Hän ymmärsi, ettei koskaan ollut kohdannut Jeesuksen vertaista opettajaa, ja että tämä todella saattoi olla kauan odotettu Messias. Ehkä hän rukoili kotonaan pyytäen Jumalalta johdatusta ja vahvistusta asiaan. Tai ehkä hän yritti etsiä kirjoituksista todisteita Jeesuksen jumalalliseen alkuperään. 

Nikodemoksen asiallinen ja maltillinen vetoomus lain noudattamiseen oli kuin itikan inahdus kiihkeän pappis- ja fariseusjoukon keskellä. Hänet vaiennettiin halveksuvilla kommenteilla.
Tutun tuntuista, eikö vaan? Tuollaistahan esiintyy nykypäivinäkin, mediassa ja varmaan myös kasvotusten. Huomattavasti pienemmistä ja merkityksettömistäkin asioista kuin siitä, onko Jeesus todella Jumalan Poika.   

Rakas Jumala, opeta meitä erottamaan se mikä on aitoa ja totta. Oli sitten kyse uskon asioista tai lähimmäisistämme. Auta ettemme niin herkästi olisi tuomitsemassa toisia. Auta pikemminkin näkemään, mitä meidän olisi hyvä oivaltaa itsestämme, missä asioissa meillä olisi aihetta työstämiseen, asenteiden ja ehkä suunnankin muutokseen.   

Kristus, auta kaikkia niitä, jotka tänä päivänä kamppailevat samankaltaisessa ristipaineessa kuin Nikodemos. Vahvista uskoamme. Anna opetustesi virrata suoraan sydämiimme.
Anna Rakkautesi vaikuttaa meissä, ajatuksissamme, sanoissamme, teoissamme. 

Uskon varassa – Ole kaikkien niiden Sinuun uskovien kanssa, joita vainotaan ja laitetaan ahtaalle. Suojele ja varjele heitä. Ja meitä kaikkia. Auta meitä elämään uskon varassa. Kiitos että olet kanssamme.  🙂

Muut tekstit: Ps. 78:1–8, 4. Moos. 21:4–9 ja Kol. 1:19–23.

Jumalan sanansaattajat

2.10.2021. Mikaelin päivällä on pitkät perinteet: 400-luvulta lähtien 29.9. on omistettu arkkienkeli Mikaelille. Tuota päivää on vietetty myös tärkeänä sadonkorjuupäivänä ympäri Eurooppaa, myös Suomessa.
Huomenna vietetään Mikkelinpäivää. (Ev.lut. kirkkovuodessa Mikkelinpäivää – mikäli se ei osu sunnuntaille – vietetään nim. sitä seuraavana su:na.)

Mikaelin vanha suomal. nimi oli Mikkeli, siitä nimi Mikkelinpäivä. Arkkienkeli Mikael muistuttaa kirkkokalenterissa siitä, että Jumala on luonut myös enkelit. .
Raamattu mainitsee vain kaksi enkeliä nimeltä: Mikaelin ja Gabrielin.
Jumala antoi – ja antaa – enkeleilleen erilaisia tehtäviä. Gabriel toi ilmoituksen Marialle, että hänelle syntyisi lapsi, josta tulisi maailman Vapahtaja. Ja Joosefille Gabriel kertoi saman asian.
Mikael oli -ja on – enkelten sotajoukkojen päällikkö, ja ainoa enkeli, jota Raamatussa kutsutaan arkkienkeliksi. 

Jumalan sanansaattajia -Mikkelinpäivää vietetään nykyisin kaikkien enkelten päivänä.
Kirkkokäsikirjan kuvaa asiaa näin:
‘Kristinuskon mukaan enkelit ovat Jumalan luomia henkiolentoja, jotka täyttävät Jumalan antamia tehtäviä. Sana enkeli kuvaa lähettilästä, sanansaattajaa. Enkeleitä pidetään myös ihmisten suojelijoina ja opastajina.’

Kaikkien enkelien päivä – Mietin, tuliko Mikkelinpäivästä enkelien päivä ennen kuin enkelibuumi rantautui Suomeen (1990-luvulla) vai sen jälkeen.
Olisikohan kirkko osannut kuvitella, millaisen valtaisan suosion enkelikirjat, -tuotteet ym. enkeleihin liittyvät asiat saavuttivat henkisten etsijöiden joukossa?
Ymmärrän ilmiön niin, että monien mielestä enkelit ovat tuntuneet helpommalta ja ikään kuin turvallisemmalta aiheelta kuin kristinuskon opit. Enkelithän ovat pelkästään lempeitä ja hyvää tahtovia. Ne eivät uhkaa tuomiolla tai rangaistuksilla, vaan auttavat ja opastavat.

Enkeleistä voimallisinta, arkkienkeli Mikaelia ei kuitenkaan kuvata hellänä ja lempeänä, vaan urheana ja rohkeana hyvän puolustajana ja pimeyden voimia vastaan taistelijana.
Vanhoissa keskiajan kirkkojen seinämaalauksissa voi nähdä Mikaelin täyshaarniskaan puettuna, kilpi ja miekka kädessään. Tai painamalla keihäällä alas syöstyä lohikäärmettä tai paholaista maahan.

Danielin kirjan lopussa on hurjia näkyjä, Ilmestyskirjan kaltaisia. Mutta enkeli Mikael saapuu apuun: “Silloin astuu esiin Mikael, suuri enkeliruhtinas, joka seisoo kansasi suojana.” (Dan.12:1)

Ilmestyskirjasta: Taivaassa syttyi sota. Mikael ja hänen enkelinsä kävivät taisteluun lohikäärmettä vastaan. Lohikäärme enkeleineen teki vastarintaa mutta kärsi tappion, eikä sille ja sen joukolle ollut enää sijaa taivaassa. (Ilm.12:7-8)

Monilla on kokemuksia jonkinlaisista enkelikohtaamisista tai siitä, kuinka enkeli on tullut avuksi kiperässä tilanteessa.
Oma kokemukseni enkeleistä on että he ovat jollain tavoin neutraaleja. He vain toimivat annetun tehtävän mukaisesti, tai ovat mukana ikään kuin valvomassa että jokin tilanne sujuu hyvin. Ikään kuin he haluaisivat välttää sitä, että ihminen kiintyisi heihin, tulisi riippuvaiseksi heistä, tai (pahimmassa tapauksessa) alkaisi palvoa heitä.

Vasta kohdattuani ylösnousseen Jeesuksen aloin ymmärtää, miten paljon Jumala rakastaa meitä. Eräässä vaiheessa en enää halunnut kohdistaa huomiotani enkeleihin, vaan suoraan Jumalaan ja Hänen Poikaansa. Olin oppinut luottamaan Taivaallisen Isän ja Pojan Rakkauteen, ja ajattelin että onhan paljon parempaa olla yhteydessä suoraan Heihin kuin Heidän taivaallisiin apujoukkoihinsa.
Näin ajattelen edelleen, mutta olen myös kiitollinen Jumalan enkelien läsnäolosta elämässämme.    

Mikkelinpäivän vastakkaiset elementit tuovat siihen ihan omanlaisensa leiman. Toisaalta on vahva Mikael, joka taistelee pahuuden voimia vastaan – aihe, josta ei ehkä niin mielellään nykyään puhuta.
Ja toisaalta suojelusenkelimme sekä pienet lapset, joita huomioidaan monissa kirkoissa tuona päivänä aivan erityisesti. Joissakin perhemessuissa lapset puetaan esim. pikkuenkeleiksi, laittamalla heille pienet valkoiset enkelinsiivet.
Siinä on jotain niin hellyttävää, että se sulattaa sydämet. Siinä on vain hyvä läsnä.

On helpompaa keskittyä pelkästään hyvään. (Samasta syystä Joulu aiheena on niin paljon helpompi kuin Pääsiäisen, johon liittyy myös pahan voimat ja kärsimys.)
Tarvitsisimmeko suojelusenkeleitä, jollei maailmassa olisi pahuutta? Ehkä kuitenkin. Elämässä on niin paljon tilanteita, joissa taivaallinen apu on tarpeen ja tervetullutta. 

Jeesus painottaa Mikkelinpäivän evankeliumitekstissä lasten oikeutta koskemattomuuteen ja sitä, kuinka meidän aikuisten velvollisuus on suojella lapsia:

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
    Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
    ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”  (Matt. 18:1–6 (7–9) 10)

Jätin tuosta sen sulkeissa olevat jakeet väliin (ne joissa puhutaan siitä, jos silmä tai käsi alkaa vietellä pahaan). Itsestäni ne eivät enää tunnu niin karmaisevilta kuin joskus 90-luvulla (silloin kun itsellenikin enkelit olivat helpompia lähestyä kuin Jeesus tai Taivaan Isä). Mutta tiedän, että ne tuntuvat monista turhan hurjilta. Niinhän ne ovatkin, jos ne ottaa kirjaimellisesti. Mutta Jeesus puhui usein kuvaannollisesti asioista.
Niissä jakeissa, samoin kuin tuossa myllynkivessä, Jeesus kuvaa kuitenkin, miten vakavasta asiasta on kyse, jos lapsille, heikommille ja puolustuskyvyttömille, tehdään pahaa.

1970-luvulla, opiskellessani varhaiskasvatuspedagogiikkaa, minulla oli harjoittelujakso kesällä  eräässä päiväkodissa. Siellä oli monen lapsen asiat aika kurjalla tolalla. Eräs lapsi tuotiin esim. aamulla päiväkotiin yllään pelkästään risaiset alushousut. Päiväkodin sulkemisaikaan vanhempia ei kuulunut. Viranomaiset sitten löysivät heidät päihtyneinä joltain kalliolta.

Monien siellä olleiden lasten tilanne järkytti minua. Silloin ajattelin, että vaikka on olemassa ihmisoikeuksien julistus, pitäisi lapsille olla oma lastenoikeuksien julistus. Kirjoitin tästä näkemykseni HS:n mielipidesivulle (jonne olin joskus aiemminkin kirjoittanut). En kuitenkaan postittanut tätä, koska arvelin että ajatus oli naiivi.   

Mutta miten yllätyinkään ja ilahduinkaan, kun Lasten oikeuksien julistus todella tehtiin v.1989.
‘Lapsen oikeudet kirjattiin valtioita sitovaksi YK:n lapsen oikeuksien sopimukseksi, jonka lähes kaikki maailman valtiot ovat ratifioineet.’ – Luin äsken noiden oikeuksien 10 kohtaa. (https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/lapsen-oikeuksien-julistus/)
Kunpa niitä todellakin noudatettaisiin, kaikissa maissa, kaikissa kulttuureissa! 

Vaikka lapset ovatkin ainakin länsimaissa aivan erilaisessa asemassa mykyään kuin esim. 150 v. sitten, jotkut suhtautuvat heihin vieläkin kuin he olisivat vähempiarvoisia kuin aikuiset.
Jeesus kuvaa kauniisti sitä, kuinka he kuitenkin Taivaan Isän silmissä ovat aivan erityisen kallisarvoisia ja rakkaita:
Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”

Kiitos rakas Jumala arkkienkeli Mikaelista, joka puolustaa ja varjelee meitä pahalta.  Kiitos suojelusenkeleistämme ja kaikista enkeleistä, joita lähetät meitä lapsiasi – pieniä ja isoja – suojelemaan ja opastamaan.
Kiitos kaikesta siitä näkymättömästä avusta ja varjeluksesta, jota olemme elämämme aikana saaneet – usein sitä itse huomaamattamme. 

Auta myös meitä aikuisia puolustamaan pienempiä (vaan ei todellakaan vähempiarvoisia), ja pitämään heikompien puolta. Anna meille herkkyyttä  ja viisautta huomata, missä ja milloin voimme olla apuna ja tukena. Että osaisimme olla toisillemme arkienkeleitä.     

Kiitos Taivaan Isä, että Sinä olet kaikkien lastesi – myös meidän varttuneiden – rakastava vanhempi. Auta että kaikki ylpeys ja ylimielisyys karisisi pois, vallan- ja alistamisenhalu. Auta meitä näkemään niin itsemme kuin toisemme sellaisina kuin Sinä näet meidät.
Auta meitä puolustamaan sitä, mikä on hyvää ja oikeaa Sinun silmissäsi. Kiitos että niin monin tavoin autat meitä. Kiitos Rakkaudestasi ja huolenpidostasi. Kiitos Pojastasi. Ja kiitos enkeleistäsi. 

Mikkelinpäivän muut tekstit ovat Ps. 103:19–22, Joos. 5:13–15 ja Ap. t. 12:5–11. 

Kristityn vapaus

25.9. 2021. On suuri ero siinä, tekeekö jotain omasta halusta ja innosta käsin vaiko pakosta.
Jatkaakseni edellisten viikkojen kunnonkohennusaihettani, sama pätee kyllä kunnon vahvistamiseenkin.
Se, että tiedän että pitäisi, ei saa minua niinkään liikkeelle. Mutta kun mieleni (ja sitä kautta kroppani) innostuu jostain, siitä tulee halu jatkaa. Palkintona tulee hyvä olo ja tyytyväisyyden tunne.
Itseäni innostaa se, että asiassa on jotain, mistä saa samalla nauttia. Tällä hetkellä se on raittiin ilman lisäksi kaikki ruskan ihanat sävyt puissa ja pensaissa.
Jotkut reippailevat kuulokkeet korvilla.  Musiikki tai äänikirja innostaa heitä lenkille. 

Harjoite, joka innostaa ihan yksinkertaisuutensa vuoksi on intervallikävely:  ensin 2 katuvalopylvään väliä normaalitahtista kävelyä, sitten 1 pylväänväli niin reipasta vauhtia kuin pystyy, sitten taas 2 väliä rauhallista tahtia, jossa annetaan sykkeen palautua normaaliksi. (Kivaa ja helppoa treeniä kenelle vain, jonka terveydentila sen sallii.)
Tätä harrastan nyt hauvelini kanssa, joka rakastaa juoksemista. Välillä mennään lujaa, ja sitten taas rauhallisempaa tahtia, jolloin tuoksutellaan: minä raitista ilmaa ja hauveli tien reunoille jätettyjä viestejä. 🙂

Vapaus valita – Luojamme ei pakota meitä toimimaan tietyllä tavalla. Alusta alkaen Hän on antanut meille vapauden valita, miten me toimimme. Mutta tietenkin Hänen toiveensa on, että toimisimme siten, mikä on ja mikä tekee hyvää niin itsellemme kuin lähimmäisillemmekin. 

Profeetta Jesajan kirjassa Hän kehottaa:
– Peseytykää, puhdistautukaa,
tehkää loppu pahoista töistänne, ne ovat aina silmissäni.

Lakatkaa tekemästä pahaa. Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta,
puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa.  (Jes. 1:16-17)

‘Opetelkaa tekemään hyvää’ – minusta se on kaunis kehotus. Jumala tietää, ettei meillä ole  luonnostamme aina halua tehdä sitä, mikä on hyvää. Mutta Hän toivoo, että opettelisimme. Joka päivä on täynnä mahdollisuuksia harjoitella sitä.

Millä mielellä ryhdyn tekemään jotain? Pakosta, hampaita kiristellen, vaiko rauhasta tai ilosta käsin?
Teenkö jotain
vain siksi, että se näyttäisi hyvältä muiden silmissä? – Minusta se on asia, jota meidän kannattaa aina välillä pysähtyä miettimään.
Samoin kuin se, miltä valintamme. ratkaisumme ja toimintamme mahtavat näyttää Luojamme  silmissä.    

Sadonkorjuun aikaan – Tällaiselle villipuutarhanhoitajalle, jolla ei ole vihreää peukaloa nimeksikään, on aina yllätys tuleeko satoa ja jos, niin millaista.
Tänä vuonna kriikunapuu piti ilmeisesti lepovuoden, sillä hedelmiä oli aika vähän. Tai sitten se on vain väsynyt vanhuuttaan. Runko ja oksatkin jäkälän harmaannuttamat. 

Nuori omenapuu sen sijaan on liikuttava: monena talvena pupu on käynyt nakertelemassa sen runkoa, mutta se vain sinnittelee. Tänä syksynä se teki 2 omenaa (joista toinen oli ennättänyt mennä huonoksi ennen kuin huomasin korjata sen talteen). 

Kriikunoihin ja näihin yksittäisiin omenoihin minulla ole osuutta eikä arpaa: en ole hoitanut puita mitenkään, ovat joutuneet pärjäilemään ihan itsekseen. – Ihmettelenkin, kuinka ne kuitenkin ovat jaksaneet tehdä hedelmää, vaikka vain muutamankin.  

Ravinnon Antaja – Onneksi meidän ihmisten ei tarvitse pärjätä omin voimin. Meillä on Eräs, joka ei jätä meitä omien voimiemme varaan. Taivaallinen Isämme haluaa huolehtia meistä parhaalla mahdollisella tavalla, kunhan vain annamme Hänelle siihen mahdollisuuden.
Häneltä saamme sitä ravintoa, jota tarvitsemme, jotta meissä voisi kasvaa ja kypsyä se kaikki hyvä, jonka Hän on sisimpäämme istuttanut. Ja jotta se voisi tulla näkyviin, iloksi ja siunaukseksi muille.

viime syksyn sato

Paratiisikertomuksessa ihmiset söivät Luojansa kiellosta huolimatta hyvän ja pahan tiedon puun hedelmän. Raamattu ei kuitenkaan mainitse mitään tiettyä hedelmää.
Jostain syystä omenasta on tehty kielletyn hedelmän vertauskuva. Olisihan se yhtä hyvin voinut olla vaikka persikka, appelsiini, taateli, granaattiomena tai viikuna (2 viimeksi mainittua mainitaan  useaan otteeseen raamatunlehdillä) kuin Suomessakin kasvava omena. 

Omenaa tarkoittava “malus, maalum” on Wikipedian mukaan latinan kielessä samankaltainen kuin pahaa merkitsevä malum riippuen siitä, äännetäänkö a pitkäksi vai lyhyeksi.
Ranskankielessä, latinan sukulaiskielessä, sana ‘mal’ tarkoittaa mm. huonoa, väärää, pahaa, kipua, virhettä ja onnettomuutta – kaikki sanoja, jotka sopisivat hyvin kuvaamaan sitä, kun ihminen valitsi/valitsee toimivansa vastoin Luojansa ohjeita ja tahtoa.

Hengen hedelmät ovat ominaisuuksia, joiden kanssa ei välttämättä synnytä tänne maan päälle. Mutta niitä saa ja kannattaa viljellä sielunsa puutarhassa. 
Miten hoidamme sisäistä puutarhaamme? Minkälaista ravintoa sille tarjoamme?

On paljon asioita, joita voin tietoisesti valita. Voin valita mitä luen, kuuntelen tai katselen ruudulta. Voin halutessani valita sellaista, mikä ravitsee ja vahvistaa  sisäistä olemustani, tuo tyyneyttä, tasapainoa, iloa ja hyvää oloa. – Joskus kokemus muistuttaa, jollen itse muista.   

Joskus tuntuu kuin minua autettaisiin, kun en itse ymmärrä olla tarkkana tässä asiassa. Muutamia kertoja on sattunut, että olen aikonut katsoa jonkun elokuvan läppäriltä, vaikka olen tiennyt ettei se ole hyvää ravintoa sielulle. Mutta kun se on sen legendaarisen ohjaajan vanha klassikko, täytyyhän se katsoa. Ja ovathan 1950-60-luvun filmit sitä paitsi aika harmittomia, koetan perustella itselleni.
Filmin
alkumetreillä läppäri sitten jumittuu täysin, eikä auta kuin sulkea laite. – Voiko tuon selvemmin saada jääräpää huomaamaan, että tuon elokuvan katseleminen ei olisi tuonut  meikäläisen hengen- ja sielunelämään mitään hyvää?
(Onneksi minulla ei ole TV:tä; sen jumittaminen voisi olla vähän hankalampaa…)

Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. (Gal. 5:22–26)

Ihania ominaisuuksia nuo: rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. – Miten voimakas vaikutus niillä onkaan elämäämme ja ihmissuhteisiimme! Kukapa ei tahtoisi viljellä niitä ajatuksissaan, sydämessään ja elämässään yleensä? Minä ainakin haluan.

Paras Opettaja – Aina välillä nuo ominaisuudet joutuvat kuitenkin koetukselle. Etenkin silloin, kun olemme jostain syystä erityisen kuormittuneita. Silloin (varsinkin jos on taipumusta itsesyytöksiin) on minusta tärkeää muistaa olla armollinen itseään kohtaan.
Ja muistaa Jumalan sanat: “Opetelkaa tekemään hyvää.” – Me saamme opetella; olemme täällä harjoittelemassa ja oppimassa. Ja sitä paitsi: meille on annettu paras mahdollinen Opettaja! 

Kristus, opeta meitä elämään Sinun varassasi. Sinä näet, kuinka helposti valitsemme asioita, jotka eivät ole meille hyväksi. Ja kuinka haasteellista meille on vaalia yllä mainittuja hengenhedelmiä.
Auta meitä seuraamaan Hengen johdatusta elämässämme joka päivä, ei vain erityisinä, itse valitseminamme hetkinä tai aikoina.
Auta meitä viljelemään hengenhedelmiä sisimmässämme, ajatuksissamme, puheissamme, teoissamme.

Anna Valosi, Rauhasi ja Rakkautesi säteillä meihin ja vaikuttaa meissä, jotta me voisimme olla mukana tuomassa taivaan valtakunnan todellisuutta tähän maailmaan.

Muut tekstit: Ps. 119:97–104,, Jes. 1:10–17, Mark. 7:5–13 ja Mark. 2:23–28.

Elämän Lähde

17.9.2021, Kun n. 4 kg:n ostoskassi pyöräkorissa saa polkemisen tasaisella tuntumaan lievältä ylämäeltä tai siltä kuin olisi liian iso vaihde päällä, siinä herää huomaamaan oman kuntonsa tilan. Kesähelteillä edettiin hauvelinkin kanssa leppoisaan tahtiin, joten kunto pääsi aika lailla hyytymään.    

Viimeviikon blogissa kirjoitin kuntoilutsemppaajien merkityksestä. Silloin jo ajattelin, että tiedän kyllä kuka on paras tsemppaajani. Mutta ei tullut mieleen, miten Hän olisi rohkaissut minua huolehtimaan fyysisestä jaksamisestani. 
Jäin kuitenkin miettimään, miten monin tavoin Hän on muuten tsempannut minua elämässäni.
Rohkaissut, johdattanut, laittanut haasteellisiin tilanteisiin ja antanut kokea, kuinka Hänen voimansa vaikuttaa niin minussa kuin muissa.

Paras Tsemppaaja – Kristus näkee mahdollisuuksia siinä missä itse näemme esteitä. Hän näkee meissä piilevät voimavarat ja kutsuu meitä käyttämään niitä.
Hän kutsuu meitä astumaan ulos omilta mukavuusvyöhykkeiltämme, Hän, jolla on ja joka on Valo, Voima ja Elämä, haluaa antaa meille sen mitä Hänellä on.  Niin että elämänvoimat ja – ilo  pääsevät virtaamaan meissä. – Kiitos Kristus, paras Tsemppaajamme!

Betesdan altaan luona oli mies, joka oli ollut sairaana 30v, Hän makasi siinä vuodematollaan kykenemättä liikkumaan omin voimin. Jeesus kysyi mieheltä: “Tahdotko tulla terveeksi?
Mies luuli Jeesuksen tarkoittavan, haluaisiko hän päästä altaalle. Herran enkeli näet laskeutui altaaseen aika ajoin, ja vesi alkoi kuohua. Se joka ensimmäisenä ehti veteen, parani.

Mutta Jeesus sanoi miehelle vain: “Nouse, ota vuoteesi ja kävele.” Mies nousi jaloilleen, otti vuodemattonsa, laittoi sen kainaloonsa ja lähti kävelemään. (Joh.5. luvun alku) 

Taivaan Isä tekee työtä taukoamatta – Toiset olivat kärmeissään miehelle: hän rikkoi sapattikäskyä, jonka mukaan maton kantaminenkin nähtiin työntekona, eikä sapattina saanut tehdä töitä.
Kun he kuulivat, että Jeesus oli juuri parantanut miehen, he olivat kärmeissään Jeesukselle. Tämäkin oli tehnyt työtä sapattina!
Silloin Jeesus sanoi heille: “Minun Isäni tekee työtään taukoamatta, ja niin teen myös minä.”  (Joh.5:17)

Jeesus jatkoi alla olevin sanoin (= ensi pyhän evankeliumiteksti):

Jeesus sanoi juutalaisille:
    ”Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.”  (Joh. 5:19–21)

Pienen lapsen vanhempi tietää, kuinka se, mitä hänen lapsensa näkee hänen tekevän, vaikuttaa lapseen: tämä alkaa jäljitellä vanhemman toimintaa. Jokainen lastaan rakastava vanhempi haluaisi tietenkin antaa parhaan mahdollisen esimerkin kaikessa lapselleen. Ja joutuu usein toteamaan, miten paljon helpompaa se on teoriassa kuin käytännössä. 

Taivaan Isä, joka toisin kuin me maalliset vanhemmat, hallitsee tilanteet kuin tilanteet täydellisesti, tietää mitä Hänen lapsensa tarvitsevat. Tuntien vajavaisuutemme Hän antoi meille Poikansa parhaaksi mahdolliseksi esimerkiksi.
Mutta vaikka meillä on Pojassa täydellinen esikuva, yrityksemme jäljitellä Hänen esimerkkiään jäävät väkisinkin vajaiksi.
Vaikka Jumalan sana kehottaakin meitä kilvoittelemaan, armollisinta itseä kohtaan on kuitenkin myöntää olevansa vajavainen, niin taivaallisen Isämme lapsina kuin omien lapsiemme vanhempina.  

Pitemmän aikaa olen seurannut erään monilapsisen perheen vaiheita. Siinä kaikilla lapsilla on jonkinlaisia vaikeuksia, fyysisiä ja henkisiä. Vanhemmat ovat ajoittain täysin uupuneita. Aina välillä tulee rukouspyyntöjä jonkun tietyn lapsen puolesta, tai koko perheen puolesta; joskus vain huokaus: Herra, auta!
Ja aina jollain tavalla Jumala puuttuu tilanteisiin, on mukana niissä, antaa voimia jaksaa eteenpäin.

Omin neuvoin? – Jeesus sanoi: ”Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän.”
Miten usein sitä yrittääkään pärjäillä ja jaksaa selviytyä kaikenlaisista elämän haasteista, työssä, kotona, reissussa. Selvitä oman ymmärryksen varassa pulmatilanteista. Ja kuitenkin: jopa Jumalan Poika sanoi, ettei voi tehdä mitään omin neuvoin, vaan tarvitsee Korkeimman johdatusta. 

Kuinka usein olemme tunteneet samanlaista avuttomuutta kuin tuo mies makuualustallaan Betesdan altaalla? – Ainakin omaa elämää taaksepäin katsellessani muistan tällaisia aikoja ja tilanteita vaikka kuinka paljon!
Usein vasta epätoivon hetkellä muistuu mieleen, kuinka meillä on Auttaja, jonka puoleen voimme kääntyä ja pyytää voimia, jaksamista ja johdatusta. 

Lohdullisia ja rohkaisevia ovat nuo Jeesuksen sanat: että Taivaan Isä tekee taukoamatta työtä. Ei Hän vain istu jossain kaukana korkeuksissa katsellen kuinka Hänen lapsensa pärjäilevät. Hän osallistuu elämäämme, Hän on kanssamme ja haluaa parastamme. Tämän Jeesus tuli kertomaan oman kansansa ihmisille. ja sitä kautta myös kaikkien kansojen ihmisille – kaikille  jotka vain haluavat kuulla. 

Taivaallisella Isällä oli – ja on – erityisen läheinen suhde Poikaan. Jeesus kertoo siitä moneen otteeseen.
“Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee.” Ja Poika tekee vain sen, mitä näkee Isän tekevän.
Lapsina mekin olemme jäljitelleet sitä, mitä olemme nähneet vanhempiemme tekevän.
Omien lasten kohdalla oli hauska seurata, miten tarkkaan lapset pienestä pitäen havainnoivat ja koettavat tehdä samaa kuin vanhempansa. 2-vuotias nuorimmaiseni otti mm. usein  ostoskassini olkapäälleen, käveli ovelle ja kertoi menevänsä kauppaan. Puisia leikkipalikoita hän työnsi johonkin sanoen lämmittävänsä saunan. Kun hän näki isänsä korjaavan jotain, hän otti jonkin oman vempaimensa ja alkoi tehdä samaa hommaa.
Teini-ikäiset alkavat sitten usein jäljitellä idolejaan. 

Esikuva ja idoli – Kunpa osaisimme saman taidon vielä aikuisina: jäljitellä Häntä, joka on annettu meille esikuvaksi ja idoliksi. Jeesus otti mallia taivaallisesta vanhemmastamme, parhaasta ja täydellisestä, kaikkitietävästä ja kaikkeen kykenevästä. Hän ei kuitenkaan halua jäädä kaukaiseksi ja saavuttamattomaksi, kuten teini-idolit ovat.
Jeesus osoitti, kuinka sekä Isän että Pojan toive on olla yhtä läheisessä suhteessa meidän kanssamme kuin he ovat keskenään.

Jeesus rukoili:
“Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.” (Joh.17:23)
Isä ja Poika ovat yhtä. Ja koska Poika on meissä, Isäkin on meissä. Se on mysteeri, jossa on ihmettelemistä koko elämän ajaksi. Se on myös löytöretki. 

Elämän Antaja  – Mies Betesdan altaalla odotti, että joku auttaisi hänet altaan veteen, jotta hän parantuisi. Jeesus tuli, nosti hänet jalkeille. Hän antoi miehelle uuden elämän.

Elävän veden Lähde – Kaivon luona kohtaamalleen samarialaiselle naiselle Jeesus sanoi:
“Joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” (Joh.4:14)

Kristus, Sinä olet ikuisen elämän Lähde. Anna elävän veden virtojen huuhtoa meistä pois kaikki turha, sellainen mikä ei ole meille eikä kenellekään hyväksi. Hoida, puhdista ja uudista meitä.
Tee meidät eläviksi lähteiksi, niin että voimme välittää toisillemme sitä Valoa ja Rauhaa, joka  Sinusta säteilee,
Kiitos, Pelastajamme ja Parantajamme, että olet kanssamme, joka päivä, joka tilanteessa, 🙂

Muut tekstit: Ps. 86:10–13, Jes. 26:12–14, 19, 1. Kun. 17:17–24 ja Fil. 1:20–26.

Jumalan huolenpito

11.9.2021. Ensi pyhän aihe on ihana: Jumalan huolenpito. Se saa minut joskus miettimään, missä määrin annan itseni Hänen huolenpitoonsa, ja missä määrin osallistun siihen itse. 

Suojakerrosta – Kun jokunen vuosi sitten lääkäri totesi että minulla on superhauraat luut, ajattelin että nyt täytyy lisätä niiden ympärille suojakerrosta (jota oli tuolloin turhankin vähän). Terveysasioita työkseen tutkiva poikani totesi, että vahvoja lihaksia niiden luiden suojaksi tarvitaan. Lääkärikin oli suositellut kuntosalia. Huokaus: mieluummin olisin syöden sitä suojaa hankkinut kuin kuntoillen. (Olen toivottoman laiska kuntoilija!) 

Mainiot välineet – Kuntosalit eivät ole koskaan kutsunut meikäläistä, eivätkä uimahallitkaan nyt pandemian aikana houkuttele. Mutta ulkona liikkuminen on aina tuntunut hyvältä. 
Tänä syksynä tein tuttavuutta vekottimiin, joita ennen olin vain katsellut kauempaa, ja totesin että urheilupuistojen ulkojumppavälineet ovat ihan mainio juttu!

Tsemppaajat – Viime kuussa osallistuin ohjattuun liikuntaan, jossa tutustuttiin noihin ulkolaitteisiin ja siihen, miten käyttää niitä turvallisesti reväyttämättä itseään. Saimme myös hyvät, simppelit venyttelyohjeet. 
Sovin 2 muun henkilön kanssa että jatkamme yhdessä treenejä kerran viikossa. Tsemppaamme toisiamme aina kun oma into meinaa hiipua.
Toivon mukaan olemattomat käsilihakseni vahvistuvat. Ja ihanaa on kun saa siinä punnerrellessa nauttia samalla raittiista ilmasta. 

Veljeltäni olen saanut erilaisia punnerrusvälineitä ja vastuskuminauhoja, mutta jotenkin kummalla tavalla ne osaavat tehdä itsensä näkymättömiksi, vaikka ovat siinä tarjolla…
Tsemppikaverit pitävät huolen siitä, että ainakin kerran viikossa tulee treenattua.
Suosittelen lämpimästi. 🙂

Ovia koptien keljoihin

Jeesus sanoo:
    ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.
    Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on terve, koko ruumiisi on valaistu. Jos silmäsi ovat huonot, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!
    Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.”

“Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” – Nuo Jeesuksen sanat laittavat väkisinkin miettimään, missä on oma aarteeni.  Mikä on minulle tärkeintä? Mikä on sellainen asia, josta en missään nimessä ja tilanteessa luopuisi? Mistä minulla on taipumus pitää ehdoin tahdoin kiinni?

Jeesuksen matkassa Espanjan Loyolassa ignatiaanisessa retriitissä tuo kysymys tuli eteeni. Sitä sai pohtia hiljaa kaikessa rauhassa päivän, tai parikin jos siltä tuntui. Luulin aluksi että tuohon löytäisin helposti vastauksen. Mutta ei siinä niin käynytkään.

Tuo 11 v. sitten tehty 30 päivän matka sisimpään oli ihana ja vahva kokemus, mutta ajoittain myös haastava. Hiljaista, syvää olemista Jumalan kanssa. Sen kuuntelemista, mitä Hän halusi sanoa ja miten vaikuttaa sisimmässä eri raamatunkohtien kautta.
Ne johdattivat tutkailemaan omia arvojaan, asenteitaan, uskoaan, luottamustaan jne, yhdessä Jeesuksen kanssa.

Se oli varsinaista seikkailua: Sisimmästä nousi aika ajoin pintaan sellaista, mikä yllätti voimallaan. Vaikka retriitti olikin aivan ihana, liittyi siihen myös sellaista, mikä ei tuntunut niin mukavalta: omien varjopuoliensa kohtaamista. Pelkoa ja luottamuksen puutetta ehkä eniten.
– Miten
minun onkaan niin vaikea luottaa Jumalan huolenpitoon ja varjelukseen, kun kyse on rakkaistani? Miksi aina turhaan murehdin ja olen huolissani, kun he lähtevät reissuun, vesille tai mitä milloinkin? Miten oppisin luottavaisena jättämään heidät Hänen käsiinsä? 

Onneksi sai kulkea tuota(kin) matkaa yhdessä Jeesuksen kanssa.
Myös retriitinohjaajani, jesuiittapappi, oli äärettömän intuitiivinen ja syvästi kokeva. Hän tiesi aina missä mennään ja miten rohkaista eteenpäin.

Valon silmin – Tiukkaa tekstiä Jeesukselta tuossa: “Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!”
Vaikka tuon pitkän ign. retriitin aikana löytyi itsestä niitä varjopuolia (kuulostaa armollisemmalta sanalta kuin pimeys), oli ihanaa kokea Jeesuksen myötätunto. Varsinkin tällaiselle tyypille, jolla on vahva taipumus syyllisyydentuntoihin, se oli hyvin merkityksellistä. 

Kristus tietää heikot kohtamme. Hän ymmärtää ja rakastaa. Rakastaa haavamme terveiksi. Hän valaisee pimeytemme. Auttaa näkemään asioita ja itsensä Valon silmin. 

Pelastaja – Jeesus sanoi fariseus Nikodemokselle: “Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen.” (Joh.3:17)

“Minä olen Valo”Hän sanoi myös:  Minä olen valo ja olen tullut maailmaan siksi, ettei yksikään, joka minuun uskoo, jäisi pimeyteen. (Joh.12:46)

Eräässä lehtihaastattelussa kerrottiin pariskunnasta, jonka 179 v. vanha kaunis koti oli vuoden alussa palanut poroksi. He olivat kiitollisia kaikesta saamastaan avusta, tuesta ja rukouksesta, joka oli kantanut heitä. “Ilman rukousapua emme olisi jaksaneet”, he totesivat. 

Isäntä oli juuri remontoinut rakennuksen keittiön, vintin ja parvekkeen. Mitä hän nyt ajatteli, kun vuosien omin käsin tehty työ oli nyt vain muistoissa?
Hän oli pitkään hiljaa, ja sanoi sitten: “Olen onnellinen, kun ehdin istua parvekkeella ja katsella läheiselle pellolle. Pystyin seuraamaan seiltä kaikessa rauhassa metsäneläinten yöelämää, kauriita, jäniksiä, hirviä,. Sain ja ehdin nähdä sen. Olen siitä kiitollinen. Muistelen ja katselen sitä mielessäni.”

Emännän ensi sanat puhelussa, kun koti oli palanut, olivat: “Herra antoi, Herra otti! Vain rakkaus jäi.”  Sekä isännän että emännän ensimmäinen puoliso oli menehtynyt sairauteen. Isäntä toimi pitkään lastensa yksinhuoltajana, emäntä miehensä omaishoitajana. 
Nyt, 5 yhteisen avioliittovuoden jälkeen, he toteavat: “Jumalalta tulee tulevaisuus ja toivo. Mottomme jaksamisessa on ollut profeetta Jeremian sanat:
Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.! (Jer.29:11) 

Rakas Jumala, auta meitä turvaamaan ja luottamaan Sinun huolenpitoosi. Auta että aina jaksaisimme pitää Sinut ykkössijalla elämässämme.
Auta ettemme kiintyisi ja juuttuisi liiaksi siihen, mikä on katoavaa. Johdata meitä näkemään ja ymmärtämään, mikä todella on tärkeää; tärkeämpää kuin mikään muu. Ja näkemään, kuinka kaikki loppujen lopuksi on kuitenkin Sinun käsissäsi.

Kristus, auta meitä suuntaamaan katseemme siihen, mikä on pysyvää, aina olemassa, aina läsnä. Kaikkina aikoina, niin koettelemusten keskellä kuin keveämpinä ja valoisampina aikoina.
Auta meitä katsomaan ja luottamaan Sinuun, ilon, toivon ja tulevaisuuden Antajaan. Kiitos että olet kanssamme. 🙂

Muut tekstit: Ps. 86:1, 3–7, 2. Moos. 16:11–19, 31, 35, Ap. t. 20:32–35 1 ja Tim. 6:17–19.

Ps. Kun olin tarkistanut allakasta, monesko päivä nyt on ja kirjoittanut päivämäärän blogin alkuun, huomasin, että tänään on kulunut tasan 20 v. New Yorkin terrori-iskusta. (Uutislakkoni on edelleen voimassa.)
Se oli amerikkalaisten turvallisuudentunnetta vahvasti järkyttänyt tapahtuma, ja miksei muuallakin asuvien. Varmaan se laittoi monen pohtimaan, miten tavattoman arvaamaton elämä voi olla. Ja miettimään, mikä voisi tarjota sellaisen turvan, josta järkyttävienkin tapahtumien keskellä voi löytää ja säilyttää sisäisen rauhan. 
Yllä mainittu pariskunta on löytänyt oman voimalauseensa, Jumalan lupauksen: “Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon”.   

Kiitollisuus

         

5.9.2021. Tänä pyhänä on aihe, joka aina innostaa minua: kiitollisuus. Aina vaan uudestaan olen saanut kokea, kuinka saan voimia ja iloa siitä, kun löydän kiitollisuuden aiheita päivittäin mitä pienimmistäkin asioista. 

Kiitollinen mieli – 1990-luvulla luin innolla Anne Friedin (1903-1998) viisaita ja elämänmyönteisiä kirjoituksia ja artikkeleita ja kirjoja, aina kun sellaisia eteen osui.
2 maailmansotaa nähneen syntyään itävaltalaisjuutalaisen naisen kirjoituksista henki kunnioitus kaikkea elämää kohtaan sekä kiitollisuus elämän Antajaa kohtaan.

Kerran näin hänet Akateemisessa kirjakaupassa: vanha, kumara harmaapäinen nainen – mutta mikä säteily! Hän oli varmasti löytänyt Jumalan salaisuuksia!
Tiesin hänen asuvan melko lähellä omaa asuinpaikkaani, ja olin toivonut joskus tapaavani hänet. Ja tuossa hän nyt oli, tutkien jonkun korin sisältöä ja lopulta hän vain seisoen siinä, ikään kuin olisi aistinut että hänen takanaan oli joku halusi tulla keskustelemaan hänen kanssaan. Tunsin nim.  että hän oli löytänyt jotain sellaista, mitä itse kaipasin ja olisin halunnut puhua hänen kanssaan siitä. – En kuitenkaan rohjennut mennä hänen luokseen. Jälkeenpäin tietysti kadutti.

Muutama päivä sitten löysin paperin, jossa oli otteita Anne Friedin kirjoituksista. Tässä niistä muutama:
– Olen kiitollinen kaikesta hyvästä. Kaikki, mitä olen saanut, on elämän lahjaa, ja haluan antaa samanlaisia elämän lahjoja toisille ihmisille. 
– Jokainen päivä tulisi ottaa sellaisena kuin se tulee, yllättävänä ja arvokkaana lahjana. Ihminen voi itse valita, suhtautuuko hän elämään myönteisesti vai kielteisesti. Kielteinen asenne on elämän pahin vihollinen, se luo pelkoa ja toivottomuutta. Kun vaikeudet ja ongelmat näkee mahdollisuutena, ne muuttuvat luovuuden rakennusaineiksi, energiaksi ja voimaksi.
– Jos sielu on avoin, ihminen voi iästään riippumatta saada kokemuksia, jotka antavat uusia oivalluksia.
– Joka totisesti etsii Jumalaa, se myös löytää hänet kaikkialta, niin kadulta kuin kaikkien ihmisten parista.
(teoksesta ‘Anne Friedin ajatuksia’) 

Sienessä – Oltiin viime viikolla sienimetsässä ystävän kanssa (joka tuntee sieniä paremmin kuin minä). Minulle se oli sukellus mukaviin lapsuuden sienimuistoihin Löysin suloisia pieniä karvalaukkuja (-rouskuja), joiden vaaleanpunainen nukka muistutti minusta lapsena kissankäpäliä (joita kasvoi paljon isovanhempien kesäpaikassa).
Myös pieniä lammastatteja löytyi. Siellä isovanhempieni kesäparatiisissa ne kasvoivat (lapsenmuistin mukaan) lautasenkokoisiksi. Ne olivat mupan suurta herkkua, Vaikka muuten mummu oli se, joka kokkasi, lammastatit muppa halusi valmistaa itse. Hän paistoi ne voissa ja kutsui meidät kuin parhaalle juhla-aterialle.      

Muutama kanttarelli löytyi myös. Mehevin niistä tosin meni kotona hauvelin suuhun. Olemme näet treenanneet kanttarellinetsintää kuivatuilla kanttarelleilla. Nyt päästiin jatkamaan harjoittelua tuoreilla. Kun se löysi pihalta ihanan, tuoksuvan rellin, se ei voinut vastustaa, vaan alkoi innolla pureksia sitä. 
Treenit jatkuvat vanhaan tapaan relli pyöreän teesihdin sisällä.  🙂

Metsä täynnä ruokaa. Ystävä poimi koriinsa voi- ja herkkutatteja. Puolukoitakin on tänä syksynä enemmän kuin muistan ennen nähneeni. Kiitoksen aiheita nämäkin. 🙂
(Sienikuvat ovat vuosien takaa, sarjassa ‘vanhat blogikirjaston kuvat ensin käyttöön’.)

Kaikki annettu Pojan haltuun – Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi:
    ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.
    Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.
    Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”  (Matt. 11:25–30)

Jumalan salaisuus – Jeesus kiitti Isää siitä, että Hän oli salannut tämän viisailta ja ilmoittanut lapsenmielisille. Minkä ‘tämän’? Matteuksen evankeliumi ei anna siihen vastausta.
Luukkaan evankeliumissa tuota lausetta edeltävät seuraavat Jeesuksen sanat: 
Niin, minä olen antanut teille vallan: te voitte polkea käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä se vahingoita teitä. Mutta älkää siitä iloitko, että henget teitä tottelevat. Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan.”
Silloin Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla, ja hän sanoi: “Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.  (Luuk. 10:19-
21)

Lapsenmielisyyttä siis kannattaa Jeesuksen mukaan viljellä enemmänkin mielessään ja sydämessään, mikäli haluaa löytää Jumalan salaisuuksien äärelle.
Mehän kaikki kannamme mukanamme sisäistä lastamme, Sitä joka osaa ihmetellä niin pieniä kuin suuriakin elämän ilmiöitä.

Joku aika sitten kuulin lenkillä kävellessä erään pikkulapsen kysyvän: “Miten maailma on tehty?” Vanhemmat olivat siinä vähän aikaa hiljaa. En tiedä mitä vastasivat, vai jättivätkö pikkuisen pohtimaan itse asiaa, sillä jatkoimme matkaa hauvelin kanssa.
Mutta siinä hetkessä oli jotain hyvin herkkää ja kaunista. Se selkeästikin pysäytti pienokaisen vanhemmat miettimään joko itse kysymystä taikka sitä, miten se oli noussut lapsen mieleen… 🙂

‘Minä annan teille levon’ –  Tuo Jeesuksen lupaus on minusta ihana. Milloin olemmekaan rasittuneita fyysisesti, stressaantuneita henkisesti tai uupuneita raskaiden tunteiden painosta, on joku, jonka puoleen voi kääntyä ja pyytää apua ja helpotusta oloon.

Jeesus voi ottaa raskaat taakkamme kannettavakseen. Jos asetumme Hänen ikeeseensä alle (jota on hyvä kantaa) niin Hän voimakkaampana kannattelee kuormaa ja me saamme ikään kuin kulkea siinä rinnalla, tuntematta enää painon raskautta.
“Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”

Rauhaa ja voimaa – Levon lisäksi Jeesus lupasi antaa seuraajilleen rauhan ja Hengen voiman. 

“Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh.14:27)

“Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.”  (Luuk.24:49)

Kristus, kuinka tarvitsemmekaan Sinun Rauhaasi ja Voimaasi, Sinun vaikutustasi niin omaan elämäämme kuin koko maailmaamme. Anna Valosi säteillä meihin ja täyttää meidät. Auta meitä sekä vastaanottamaan että välittämään muille Sinun huolenpitoasi. 

Kiitos että annat meidän levätä Sinun läsnäolossasi. Anna Rakkautesi muuttaa meitä, niin että voimme löytää Sinun valtakuntasi salaisuuksia. Auta meitä ihmettelemään lapsen lailla, ja luottamaan apuusi. 
Kiitos että olet kanssamme, joka askeleella. 🙂 

Muut tekstit: Ps. 65:2–6, 9, Ps. 136:1–9, 25–26, Neh. 8:5–10 ja 1. Tess. 5:16–24.