Valmiina yllättävään?

10.11.2020. Koskaan ei tiedä, millaisia yllätyksiä on edessä. Joskus odotetaan jännityksellä, mihin jossain asiassa päädytään. Aika yleistä taitaa olla, että odotetaan kaiken menevän niin kuin on ennalta ajateltu, suunniteltu tai oletettu.

Matka – Joitain vuosia sitten olin lähdössä Mississippiin tapaamaan siellä vähäosaisten ja ongelmaisten auttamistyötä tekevää ystävää. Matkaa edeltävänä päivänä kysyin ystävältäni millainen lämpötila siellä on, jotta tietäisin millaisia vaatteita ottaa mukaan.
Täällä on tosi lämmintä, ota hellevaatteita,  hän vastasi.
Olin ostanut lentoliput niin viime tipassa, että edullisesti ja mielekkäällä saapumisajalla löytyi vain 3 vaihdolla.
Atlantin ylitys lähti Tukholmasta. Eräässä vaiheessa lentoa kapteeni kuulutti, että koneessa on ilmennyt jokin ongelma. Koneen tasapainonhallinnan helpottamiseksi isokokoisimmat matkustajat hajasijoitetttiin.
Kippari kuulosti hermostuneelta/pelokkaalta ilmoittaessaan, että joudumme tekemään pakkolaskun. Koneessa oli täysin hiljaista, kukaan ei sanonut mitään. Moni minun lisäkseni varmasti rukoili,

Pakkolasku Katsellessani ikkunasta merta koetin olla miettimättä, kauanko kestäisin kylmässä vedessä, jos selviäisimme pakkolaskusta. Mutta yhtäkkiä ilmestyikin näkyviin vuorenhuippuja. Koneen laskeutuessa  vuorenrinteet näyttivät melkein hipovan koneen siipiä. Tämähän on pahempaa kuin mereen laskeutuminen, ajattelin ja rukoilin entistä kiihkeämmin: Taivaan Isä, anna koneen laskeutua  turvallisesti.
Yllättäen näkyi tasaista maata ja pienen ajoneuvon vilkkuvalot: laskeuduimme pikkuiselle lentokentälle – Grönlantiin.
Nuori kippari kertoi (vieläkin värisevällä äänellä), että joutuisimme odottamaan seuraavaan päivään mekaanikkoa, joka lennätettäisiin Tanskasta korjaamaan konetta. Yöpyisimme  sotilasparakeissa,
iltapalaksi tarjottiin pakastimesta otettuja jäisiä jakkihärkäpizzoja ja jotain muuta vastaavaa. Itseäni ei kuitenkaan haitannut mennä nälkäisenä nukkumaan: olimmehan selviytyneet hengissä; siinä oli kiitoksen aihetta kerrakseen.
Aamiainen oli kanttiinirakennuksessa. Jääkylmän viiman puhaltaessa kesävaatteitteni läpi kävellessäni parakista kanttiiniin ajattelin, että eipä tullut mieleen matkalle lähtiessä vaatteita pakatessani, että tällaistakin voisi sattua…

Valmiina?  – Jeesus sanoo:
”Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä milloin se aika tulee. Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, niin ovenvartijan hän käskee valvoa. Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun jo valjetessa. Hän tulee äkkiarvaamatta – varokaa siis, ettei hän tapaa teitä nukkumasta. Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!”
(Mark. 13: 33-37)

Tuota Jeesuksen kielikuvaa lukiessani huomioni kiinnittyi sanoihin ‘oman tehtävän ja vastuun’.
Mitkä tehtävät, joita me teemme, ovat Taivaallisen isämme meille ennalta suunnnittelemia ja antamia, ja missä määrin me itse valitsemme ja päätämme, millaisia tehtäviä otamme elämässämme suorittaaksemme?

Ehkä tuo kysymys nousi USA:n viime viikonlopun presidentinvaaleista. Niissä oli kyse valinnasta, jonka vaikutus ei ulottuisi vain omaan lähipiiirin, eikä edes vain oman maahan, vaan koko maailmaan.
Joe Bidenin elämän dramaattisista käänteistä lukiessa mietin, mikä sai hänet palaamaan yhä uudelleen ajatukseen pyrkiä presidentin virkaan. Onko kyse pelkästään vahvasta henkilökohtaisesta poliittisesta kunnianhimosta, vai tunteeko hän  sisällään Isän kutsun tehtävään, jonka tämä oli hänellle valinnut jo ennen hänen syntymäänsä?

J:B. oli 29v, kun hänet valittiin senaattoriksi, yhtenä nuorimmista Yhdysvaltojen historian nuorimmista senaattiin valituista. Nyt, 77-vuotiaana, hänestä tuli yksi vanhimmista presidentiksi valituista.
J.B. ei ollut ennättänyt vannoa senaattorin virkavalaa, kun hänen perhettään kohtasi suuri tragedia. Edellisenä iltana hänen vaimonsa Neilia oli kirjoittanut joulukortteja ja oli todennut miehelleen: ”Mitä tapahtuu Joe? Asiat ovat liian hyvin.”
Seuraavan päivänä Neilia lähti lastensa kanssa autolla ostoksille. Auto joutui pahaan onnettomuuteen, ja Neilia ja perheen 13-kuukautinen tyttövauva kuolivat. Perheen 4- ja 3-vuotiaat pojat, Beau ja Hunter, loukkaantuivat pahoin, mutta jäivät henkiin.
J.B. ei tämän jälkeen ensin halunnut ottaa senaattorin paikkaa vastaan, vaan halusi omistaa aikansa pojilleen. Demokraattien johto sai kuitenkin taivuteltua hänet. Hän vannoi virkavalansa poikiensa sairaalahuoneessa ja aloitti puolen vuosisadan uransa valtakunnan politiikassa.
V. 1987 J.B. pyrki presidentiksi, mutta keskeytti kampanjansa plagiointikohun vuoksi.
Toinen yritys oli v. 2008, mutta hän vetäytyi presidentinvaaleista menestyttyään heikosti Iowan esivaaleissa. Mutta sen sijaan Obama kutsui hänet varapresidentiksi, jossa tehtävässä hän toimi 8 v.   
V. 2015, juuri, kun J.B:n olisi pitänyt aloittaa presidentinvaalikampanjansa, hänen poikansa Beau kuoli aivokasvaimeen. Surun vuoksi J.B. hylkäsi haaveet tavoitella presidenttiyttä v. 2016.
Mutta 2020 J.B. asettui uudelleen ehdokkaaksi. Sananlaskun mukaan: kolmas kerta toden sanoo… 

Tehtävä kaikille – Jeesuksen vertauksessa ovenvartijan tehtävä on vartioida, koska ulkomaille matkustanut isäntä palaa takaisin. – Ja sitten hän ilmoittaa kaikkien seuraajiensa tehtäväksi  toimia ovenvartijoina: olla valppaina ja valmiina vastaanottamaan hänet, kun hän saapuu.
Aika vaikean tehtävän Jeesus meille oikeastaan antoi. Olla valmiina kaikkina aikoina. Muistaa tuo tehtävä.

Mielestäni sen voi ajatella tarkoittavan, että pidämme mielessämme ja sydämessämme Vapahtajaamme niin tärkeällä paikalla, että vaikka meidät herätettäisiin keskellä yötä, unihiekat silmissämmekin muistaisimme tehtävämme, ja Hänet.  

Milloin Hän sitten tulee? Jeesus sanoi: “Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä.” (Matt.24:36)

Muut tekstit: Ps. 90:1-6, 12-15, Mal. 3:13-18, Hepr. 3:12-15 ja Ilm. 22:10-17.