Mitä emme näe

15.5.2017              jouluruusuja toukokuussa

Huomasin, että 3 v:n takaisessa bloggauksessani (19.5.2014: Rukousta) oli muut rukoussunnuntain tekstit, muttei Room. 8:24-28, joten otin sen tähän. 

Toivomme Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee! Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti.
Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta.

Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen.
(Room. 8: 24-28
)

Mitä emme näe – Joku aika sitten eräs lähimmäiseni haastoi minut perustelemaan, mihin Jeesusta tarvitaan, miksei suhde Jumalaan riitä. Olimme keskustelleet ihan muista kuin uskonasioista, joten yllätyin  hänen kysymyksestään. – Alkoi vastauksia vaativa älyllinen pommitus, jossa olin ihan altavastaajana.
Kun kyse on asioista ‘joita emme näe’, minulta ei todellakaan tule vastauksia kuin apteekin hyllyltä. Toisen odottaessa intensiivisenä perusteluita on vähän hankala sanoa: ootas kun tässä vähän mietin (miten sinulle tuohon vastaisin)… – vaikka tuollaisessa tilanteessa kannattaisikin ehkä tehdä juuri niin.

Se mikä itselle merkitsee jotain, voikin toiselle merkitä jotain ihan muuta. Uskonasioissa tämä asia ehkä korostuu erityisesti. Ja joskus sitä ilmaisee itseään senhetkisestä tuntemuksestaan käsin, eikä sellainen ole välttämättä kovin fiksua tai rakentavaa. Itsekin olen tehnyt sitä blogatessani. – Olenkohan pahoittanut sillä jonkun mielen? Tietäisin varmaan, jos blogissani olisi julkinen, kaikille näkyvä kommentointimahdollisuus.

Yllätyin, kun tuo lähimmäiseni myöhemmin pyysi anteeksi ‘pommitustaan’. Hän kertoi, että hän oli tavatessamme aika stressaantunut, mikä toi oman sävynsä keskusteluumme. Totesin, että hyvä kun sai vähän purettua stressiään. Ja että oikeastaan olin kiitollinen keskustelustamme, sillä se laittoi minut taas miettimään, miten perustella omia näkemyksiään näistä asioista, ‘joita emme näe’, kun joku sitä pyytää. (Raamatun kirjoituksiin vetoaminen ei välttämättä jokaiselle riitä.)  

Henki auttaa – Koska en ole väittelijätyyppi, en kokenut keskusteluamme mukavaksi. Yllä olevassa roomalaiskirjeen kohdassa on lupaus, että Pyhä Henki auttaa meitä. Olisinko tuon keskustelun aikana voinut hiljaa mielessäni pyytää Pyhää Henkeä rukoilemaan ‘sanomattomin huokauksin’ tilanteen ja sen eritemperamenttisten osapuolien puolesta…? Tai voisinko vastaisuudessa tehdä niin, mikäli vastaavanlainen tilanne tulee eteen?

Pelastettu? Eilen (bloggauksen julkaisemishetkellä = viime maanantaina) Hgin rautatieaseman Postitalon puoleisella kulmalla: nuorukainen, ehkä afganistanilainen, istui tummanharmaissa vaatteissaan polvillaan jalkakäytävällä selkä ja pää lähes maahan saakka painuneina, kädet rukousasennossa kasvojen edessä; kokonsa puolesta olisi voinut olla varhaisteini. Polvistuneena siihen suuntaan, josta olin tulossa. – Koin ettei ollut performanssia. Oli kuin tikari olisi isketty sisuksiini… hänen hätänsä, tuskansa, yksinäisyytensä, pelkonsa. Oli kuin hän olisi anonut armoa henkensä edestä.
Olin menossa erään ryhmän tapaamiseen; pysähtymiseen ei ollut aikaa, jos halusin ehtiä ajoissa. Halusin, joten jatkoin kulkuani. Hän jäi polvistuneena kadulle. Hetkeä aiemmin oli pyryttänyt lunta.

Kokoontumisemme oli lämminhenkinen, ja helpotti kun sain kertoa ryhmällemme tuosta nuoresta rukoilijasta. Mutta sisimmässäni tunsin – ja tunnen yhä – että minun olisi kuulunut pysähtyä tuon armoa anovan rukoilijan luo. En kyllä lainkaan tiedä mitä olisin tehnyt, mitä sanonut. En edes tiedä olisiko meillä ollut yhteistä kommunikointikieltä. – Mutta olisinko siinäkin voinut pyytää Pyhän Hengen apua?
Nuorukainen ei ollut aseman luona enää kokoontumisemme loputtua. Mutta kuva
tuosta polvillaan rukoilevan nuoren ihmisen hahmosta on syöpynyt kipeänä sisimpääni.
Kotiin tultuani ajattelin, että pyöräilen aseman eteen huomenna samaan aikaan, ja seuraavanakin, siinä toivossa, että saisin toisen tilaisuuden pysähtyä hänen luokseen. – Satoi lunta, enkä lähtenyt.

Sydämessä on kuitenkin yhä tunne, että tulisi auttaa. – Miten? Rukoillahan aina voin, mutta ihan konkreettisesti? Uskon, että eteemme tuodaan sellaisia, joiden kohtalo koskettaa meitä, ja joita meitä on tarkoitus auttaa. Joskus sitä kuitenkin on ihan neuvoton ja tarvitsee selkeää johdatusta.

Jos toivomme jotakin, mitä emme näe… – Tuon nuorukaisen kohtalo on toisissa käsissä; hän ei näe, mitä on edessä. Hänen kohdallaan kyse on koko elämästä.
Yllä oleva roomalaiskirjeen kohta laskeutuu hänen – ja lukemattomien muiden – tilanteeseen niin konkreettiselle tasolle että vihlaisee.
‘Meidät on pelastettu, se on varma toivomme.’ – Mitä tuo mahtaisi merkitä  vastaanottokeskuksissa tai pakolaisleireissä toivoa elätteleville, tai toivonsa menettäneille, jos he sen kuulisivat?

Olisiko mahdollista nähdä toivon säteitä toivottomalta näyttävässä ja tuntuvassa tilanteessa?
‘Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti.’  – Kärsivä mieli tarvitsee superekstra-annoksen kärsivällisyyttä. Mistä ihmiset vastaanottokeskuksissa, pakolaisleireillä tai maansa kaaoksen keskellä ammentavat toivoa ja kärsivällisyyttä?

Dokumentti – Kirjoittaessani tätä bloggausta tuli yhtäkkiä ajatus käydä TV7:n sivuilla. Sen etusivulla, kun alaspäin skrollasin, oli otsikon ‘Suosittelemme’ alla 4 kokoruudunkokoista kuvaa. Mitään tekstejä ei kuvissa ollut, mutta kuvista saattoi kuitenkin päätellä paljon. Yhdessä kuvasta näki, että ohjelma käsittelee rikollisuutta. – Tämä oli kaikkea muuta kuin mitä sillä hetkellä kaipasin! Ja kuitenkin tuntui että juuri tuo juttu minun pitäisi katsoa!
Osoittautui dokumentiksi, jossa  amerikkal. elinkautisvangit kertoivat, kuinka olivat löytäneet rauhan ja merkityksen elämäänsä. Dokkarissa kerrottiin, mikä vaikutus oli sillä, että vangeille annettiin mahdollisuus opiskella, työskennellä pajoissa, osallistua kappelin tilaisuuksiin. Kaikki oli vapaaehtoista, mutta heille annettiin mahdollisuus tehdä jotain, ei vain olla ja odottaa.
Kaikki haastatellut vangit sanoivat samaa: vankilan karmeat olot olivat muuttuneet täysin, kun uusi johtaja alkoi toteuttaa visiotaan. Väkivalta oli vähentynyt radikaalisti.
Elinkautisvangit, jopa kuolemantuomion saaneet (vankila on osavaltiossa, jossa sellainen valitettavasti yhä on voimassa) olivat löytäneet rauhan sisimpäänsä. He tiesivät, että Jumala rakastaa heitä.
https://www.visionvideo.com/dvd/501676D/blessedness-out-of-brokenness
Linkki koko dokkariin:  http://vod.tv7.fi/vod/Piste/rikkinaisesta_autuaaksi-w.MP4
(Arvelen, että TV7:n sivulla on tuo linkki dokkariin sitä varten, että sen voisi katsella/jakaa sellaisten englantia puhuvan ulkomaalaisten kanssa, jotka tuntevat epätoivoa omassa tilanteessaan.)
Suomenkiel. tekstityksellä ja isommalla näytöllä: http://www.tv7.fi/vod/player/57851/ 

Auttaja Pyhä Henki, Sinä näet kaikki kärsivät, pelkäävät, yksinäiset, toivottomat. Puhuisitko kaikkien niiden puolesta, jotka ovat tuskaisessa tilanteessa elämässään?
Tuo Toivoa, Rohkaisua, Rakkautta ja Valoa sinnekin, missä ei osata odottaa läsnäoloasi.
Ohjaa meitä, anna visioita, auta näkemään, pysähtymään, tekemään sitä, mitä meidän itse kunkin tulee tehdä lähimmäistemme hyväksi. Auta meitä kaikkia heikkoudessamme ja neuvottomuudessamme. Kiitos että olet meissä.
Jeesuksen lupauksen mukaan olet Puolustajamme, joka opetat ja muistutat meitä siitä, mitä Jeesus sanoi. Vaikuta meissä, vahvista, johdata, Näytä meille, millä tavoin me itse kukin voimme olla avuksi lähimmäisillemme.

The Lord’s Prayer – Isä meidän -rukous

Muut rukoussunnuntain tekstit: Ps. 40: 2-6, Dan. 9: 17-20 ja Matt. 6: 5-13.