21.10.2021. Poikani suunnisti perheensä kanssa koulujen syyslomalla Repoveden luonnonsuojelualueelle.  Mitkä maisemat, mikä vaellusreittien runsaus!
Mikä määrä Suomi-neidollamme onkaan luonnonsuojelualueita! Ja 40 erilaista ja -kokoista ainutlaatuista kansallispuistoa, sen helmasta (Saaristomeren ja Tammisaaren saariston kansallispuistot) aina sen olkapäälle laskeutuvaan hiuskiehkuraan saakka (Lemmenjoen kansallispuisto).
Mikä valtava aarreaitta maamme onkaan, täynnä luonnon moninaisuutta, upeaa ja lumoavaa, puhdasta ja koskematonta, tiheää ja avaraa…
Eikä aina tarvitse lähteä edes kovin kauaksi asuinpaikaltaan voidakseen nauttia siitä.
Miten kiitollinen olenkaan siitä, että olen saanut syntyä tällaiseen ihmeen kauniiseen maahan!

Ja vaikkei itse pääsisi vaeltamaan metsäpolkuja tai vesien äärille tai kiipeämään korkeille kallioille, joista avautuu huimat näkymät, niin jo kuvien katselu on minusta ihanaa ja voimia antavaa. (Alla olevat kuvat ovat ihan vaan kotikulmilta ja -paikkakunnaltani.) 
Parhaillaan nautin luonnosta enimmäkseen kuvia katselemalla. Viikko sitten tuli nim. testattua ystävän kanssa uusia ulkoliikuntalaitteita. Tulokseksi sain kipeät jalat, jotka ovat arastelleet astumista jo viikon. – Tästä lähin aion keskittyä pyörän lisäksi ainoastaan käsiä vahvistaviin ulkokuntoiluvempaimiin, sellaisiin, joiden vastusta pystyy säätelemään. 🙂  

Jeesus sanoo:
    ”Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.
    Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:13–16)

Voiko kohtaamisista jäädä jokin tietty maku? Jeesuksen sanojen mukaan me voimme olla makuna toisille.
Millaisia makuja minulle on jäänyt kohtaamisista ystävän, läheisen tai jonkin itselleni siihen asti vieraan kanssa? Millaisen maun olen itse jättänyt heille?

Aistimamme maut jaetaan yleensä viiteen eri perusmakuun: makea, karvas, suolainen ja hapan, Ja lisäksi vielä vaikeasti määriteltävä maku: umami.
Umami on japania ja tarkoittaa miellyttävää makua, joka saa ruoan maistumaan hyvältä. 

Kaikki varmaankin toivomme, että kohtaamisistamme toisten kanssa jäisi hyvä olo.
Ikävää on, jos ja kun niistä jää jommallekummalle – tai kummallekin – kurja jälkimaku: karvas tai hapan, kitkerä tai katkera.
Minkälaisia kohtaamisia minulla/sinulla on ollut viime aikoina?
Olenko/oletko voinut jollain tavoin vaikuttaa siihen, että kohtaamisista jäisi hyvä maku, niin toiselle kuin mielellään myös itselle?

Maan suola – Jeesus sanoo evankeliumissa, että meidän tulee olla maan suola.
Suola (sopivassa määrässä) tuo hyvällä tavalla ruuan parhaat maut esille, korostaa niitä. 
Millaisia olemme, jos kohtaamisistamme ei jää mitään makua (ei siis vain hyvän sanoman levittäjinä, vaan ylipäätään elämässä)? Ei suolaista, makeaa eikä mitään muutakaan?

Mieleen tulee, että kohtaamisessa, josta ei jää minkäänlaista jälkimakua, on ehkä vallinnut täysi välinpitämättömyys toista kohtaan. Toisen tilanne tai puhe ovat saattaneet tuntua yhdentekeviltä, eikä ole itsekään osannut, viitsinyt tai jaksanut koettaa tuoda kohtaamiseen jotakin sellaista, vaikka kuinka pientä, jolla olisi merkitystä.
Uskon kyllä, että jokaisella kohtaamisella on jokin merkitys, mutta ikävältä tuntuu ajatella, ettei  jostain kohtaamisesta jäisi kerrassaan minkäänlaista makua.      

Jeesus toivoo, ettemme suhtautuisi välinpitämättömästi lähimmäisiimme. Hän kehottaa meitä olemaan aivan toisenlaisia: välittäviä ja rakastavia: 
“Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” (Joh.15:12)

Rakkauteen kuuluu että on aidosti kiinnostunut ja välittää toisen hyvinvoinnista ja että osoittaa sen jollain tavoin.
Mutta mitä jos ei aina jaksa olla rakastava toisia kohtaan? Minusta on ihanaa että Hän, joka sitä toivoo, haluaa auttaa meitä siinä. Sillä Hän on itse Rakkaus.
On ihanaa ja helpottavaa tietää, että aina voimme kääntyä Kristuksen puoleen ja pyytää Häneltä apua, voimia ja jaksamista.

Tavatessani rakkaitani tiedän yleensä mitä odottaa. Kokemuksesta tiedän, että tapaamisistamme jää aina hyvä maku. Ehkä sellainen umami. Silloinkin kun on jokin haastavampi tilanne. Ehkä se johtuu siitä, että tunnemme toisemme niin hyvin, ja sitä kautta ymmärrämme, millä tavoin olla läsnä toiselle, tukea ja rohkaista toista.  

Mutta miten on kun tapaamme sellaisia, joita emme niin hyvin tunne?
Miten täytämme yhdessäolon tilan tavatessamme jonkun, jolla on vaikkapa suru tai kriisi elämässään? Osaammeko olla läsnä juuri hänen tarvitsemallaan tavalla? Osaammeko kuunnella herkällä korvalla ja aidolla myötätunnolla?
Maltammeko antaa tarpeeksi tilaa toiselle, sille mitä hän juuri siinä hetkessä tuntee? Vai pyrimmekö täyttämään tilan omilla sanoillamme, kommenteillamme tai tietämyksillämme (siitä käsityksestä käsin, mitä arvelemme hänen juuri sillä hetkellä tarvitsevan)?

Viime keväänä läheinen ystäväni menehtyi vaikean sairauden uuvuttamana. Teimme päivittäin pieniä kävelyjä ulkona, hänen voimiensa ja jaksamisensa mukaan. Puhuimme paljon siitä, mistä kaikesta olemme kiitollisia, puhuimme keveistä ja syvällisemmistä aiheista. Rukoilimme usein. Toivoimme ihmettä. Parantumisen ihmettä.
Koetin kuulostella, mistä ja millä tavoin hän kulloinkin halusi puhua. Ja milloin hänestä tuntui hyvältä että vain kävelimme hiljaa, raikkaasta ilmasta ja luonnossa liikkumisesta nauttien.
Joskus ystäväni halusi minun kertovan jostain mukavasta kokemastani tapahtumasta. Se ilahdutti häntä silminnähden ja hän sai siitä voimaa.

Muistan sen kerran, jolloin hän selvästi olisi toivonut minun kertovan jotain mukavaa, mutta en vain jaksanut. Suru ystävän puolesta oli vienyt voimat. Kuinka harmittelinkaan sitä jälkeenpäin, mutta yritin parhaani, jotten syyllistäisi siitä itseäni.  Mitä hyötyä siitä olisi ollut, kummallekaan?

Muistan myös päivän, jolloin selvisi että sairaus oli levinnyt. Kerroin sen samana iltana koolla olleille ystävilleni. Olin hyvin surullinen sairaan ystäväni puolesta, ja siksi varmaan erään ystävän kommentti siitä, miten hän suhtautuu kuolemaan, tuntui tosi pahalta. (Sairaan ystäväni lääkitys oli vielä kesken, hän teki joka päivä kävelyitä ulkona ja hänellä oli vahva elämänhalu.)
Sitäkin kiitollisempi olin muiden ystävien hiljaisesta, empaattisesta läsnäolosta kertoessani kuinka sairaus oli edennyt. – Sairastavan ystäväni tilanne muuttui siinä hetkessä ikään kuin yhdessä eletyksi, koetuksi ja kannetuksi.  

 

Rukousvastauksia – Tuntui että jollain tavoin rukouksiimme aina tuli vastaus. Ystäväni kipu hellitti, uusi lääke tehosi jonkin aikaa, vahingollisten solujen kasvu pysähtyi jne. Toivon pitäminen yllä tuntui tärkeältä meistä kummastakin.
Kiitoksen aihe oli siinäkin, että ystäväni 2 vuoden sairastamisen jälkeen joutui olemaan vuoteenomana vain 3 viimeistä elinviikkoaan.

Parasta ja lohdullisinta kuitenkin oli niin ystäväni kuin minunkin mielestäni se, että ystäväni oli löytänyt läheisen suhteen Taivaan Isään. Se tapahtui jo ennen kuin sairaudesta oli tietoa. 
Tuntui kuin Taivaan Isä olisi johdattanut asioita siihen malliin, sillä sitä ennen ystäväni ei ollut juurikaan ajatellut Jumalan olemassaoloa.

Ystäväni sai siitä yhteydestä, jota hän koki Taivaallisen isänsä kanssa, paljon apua, lohtua, toivoa ja rohkeutta kohdata tuleva.
Hän sai kokea ihmeellistä rauhaa ja rakastavaa läsnäoloa hiljentyessään rukouksessa. Hän vakuuttui siitä, kuinka Taivaan Isä rakasti häntä valtavasti, näki hänen tilanteensa, kuuli hänen rukoushuokauksensa ja oli hänen kanssaan. – Oli kuin Jumala olisi valmistanut ystävääni tulevalle matkalle, Hänen luokseen, joka on Valo ja Rakkaus. 

Maailman Valo – Kristus, joka on maailmamme Valo, kehottaa meitäkin olemaan valona toisillemme. Mikä pyyntö. Mikä vastuu. Miten pystymme, miten jaksamme?
Jeesus ei kyseenalaista sitä, pystymmekö vai jaksammeko. Hän vain kehottaa.
Kristus kyllä tietää riittämättömät kykymme ja voimamme. Mutta Hän, joka on maailman Valo, tahtoo sytyttää valon sisimpäämme ja ylläpitää sitä valoa, jotta voisimme toimia lamppuina toisillemme, toivon sanojen ja hyvien tekojen välittäjinä.   

Valo loistaa kaikille – “Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville.”
Se valo, joka meissä on, ei tule itsestämme, vaan Valon antajasta. Kun Hän, joka on Valo, on meissä, vaikuttaa meissä ja kauttamme, voimme tuoda valoa toistemme elämään. Ja auttaa toisiamme uskomaan, että jotain parempaa on odotettavissa, oli tilanne millainen tahansa. 

Kristus, kiitos että olet Valomme! Kiitos että olet vahvempi kuin tämän maailman pimeys. Ylistys ja kiitos Sinulle siitä, kolmiyhteinen Jumalamme, Isä, Poika, Pyhä Henki, nyt, ja kaikkina aikoina! 

Minä sidon itseni tänään lujasti 
tähtikirkkaan taivaan jokaiseen hyveeseen:
auringon elämää antaviin säteisiin,
kuun valoon myöhäisenä yön hetkenä,
salaman valoon joka välkähtelee vapaasti,
tuulen raivoisaan myrskyyn ja huutoon,
lujaan maahan, suolaiseen mereen,
joka on ikuisen kallion huipun ympärillä.

(P. Patrikin Rintakilvestä)

Muut tekstit: Ps. 46:2–8,  Jer. 17:5–8  ja Room. 10:12–18.