27.10.2020. On ihmeellistä, kuinka erilaiselta asiat näyttävät ja tuntuvat sateentihkuisena päivänä ikkunasta ulos katsoessa ja sitten, kun on lähtenyt ulos kävelemään. Mikä sisältäpäin katsottuna näytti niin harmaalta ja ankealta, onkin täynnä mitä ihanimpia värejä: puissa, pensaissa ja maassa. Kaikki keltaisen, oranssin, punaisen ja vihreän sävyt, yllättävinä, harmonisina, kauniina yksittäin ja täydellisesti yhteensopivina kokonaisuuksina… – ah että sielu nauttii kaikesta tuosta. Ruskaa löytyy vielä vaikka kuinka (täällä maamme eteläosassa; pohjoisessahan on jo satanut lunta).
Ja hengittäessä raikasta ilmaa tulee mieleen, kuinka hyvää se(kin) tekee niin kropalle kuin mielelle.
Ja kuinka ilta-aurinko voikin värjätä kaiken hohtavan kultaiseksi tullessaan esiin pilvipeitteen takaa. (Alla olevat 2 kuvaa viime lauantailta.) – Miten paljon iloa, voimaa ja nautintoa luonto tarjoakaan! 🙂

Jeesuksen luo tuli fariseuksia ja saddukeuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja pyysivät häntä näyttämään merkin taivaasta. Mutta Jeesus vastasi heille: ”Illalla te sanotte: ’Tulee kaunis ilma, kun taivas ruskottaa’, ja aamulla: ’Tänään tulee ruma ilma, sillä taivas on synkän ruskottava.’ Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä. Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.” Hän jätti heidät siihen ja lähti pois. (Matt. 16: 1-4)

Fariseukset olivat varmasti kuulleet, ehkä nähnytkin Jeesuksen tekevän ihmeitä. Mutta nyt he halusivat laittaa Jeesuksen testiin: teepä nyt jotain sellaista, mitä me ehdotamme. Siinäpä sitten nähdään, mikä oikein olet miehiäsi…   

Edellisessä, 15. luvussa, Matteus kuvaa yksinkertaisesti, vailla draamaa, kuinka Jeesus ruokki monta tuhatta ihmistä seitsemällä leivällä ja parilla kalalla:
Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi: “Minun käy sääliksi näitä ihmisiä. He ovat olleet luonani jo kolme päivää, eikä heillä ole mitään syötävää. En tahdo lähettää heitä pois nälkäisinä, etteivät he uupuisi matkalla.”
Opetuslapset sanoivat hänelle: “Mistä me täällä asumattomalla seudulla saamme niin paljon leipää, että pystymme ruokkimaan tällaisen väkijoukon?” “Montako leipää teillä on?” Jeesus kysyi. “Seitsemän”, he vastasivat, “ja jokunen pieni kala.”
Jeesus käski väen asettua istumaan. Sitten hän otti ne seitsemän leipää ja kalat, lausui kiitoksen ja mursi leivät ja antoi palat opetuslapsille, jotka jakoivat ne ihmisille. Kaikki söivät kyllikseen, ja tähteeksi jääneitä paloja kerättiin seitsemän täyttä korillista. Syömässä oli neljätuhatta miestä ja lisäksi naisia ja lapsia. Sitten Jeesus lähetti väkijoukon pois, astui veneeseen ja tuli Magadanin seudulle.

Jeesus ei koskaan halunnut järjestää mitään spektaakkelia tehdessään ihmeitä. Hän ei ollut sensaationhakuinen eikä hän kaivannut toisten ihailua.
Hänen vain kävi sääliksi näitä ihmisiä. 3 päivän ajan he olivat olleet Galilean vuorenrinteellä, jossa hän paransi rampoja, sokeita, raajarikkoja, mykkiä ja monia muita.
Eväät oli lopussa ja ihmisillä oli nälkä. Niinpä hän ruokki heidät kaikki muutamalla leivällä ja kalalla ja lähetti heidät kylläisinä koteihinsa.

Paikalla olleet näkivät Jeesuksen tekevän monia ihmeitä. Matteus ei kerro, oliko paikalla yhtään fariseusta seuraamassa Jeesuksen toimintaa.
Nyt fariseukset joka tapauksessa pyysivät, että Jeesus antaisi jonkin merkin taivaalta, joka todistaisi hänen olevan taivaallisen Isän lähettämä. Mitä fariseukset odottivat häneltä? Jonkinlaista  taivaallista spektaakkelia? Ukkosta ja salamoita kirkkaalta taivaalta, yhtäkkistä auringonpimennystä?
Tai jotain astronomista/astrologista merkkiä, jonka voisi tulkita merkitsevän, että Jeesus todella oli Jumalan Poika? Sellainen näkyi kyllä jo Jeesuksen syntyessä Betlehemin taivaalla. Tähti, joka johdatti Itämaan viisaat kumartamaan syntynyttä Kuningasta. (Mutta tästä fariseukset eivät todennäköisesti tienneet mitään.)

Joonan merkki – Aiemmassa Matteuksen evankeliumin kohdassa, jossa fariseukset pyytävät Jeesukselta merkkiä, tämä vastasi selittäen Joonan merkkiä:
“Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki. Niin kuin profeetta Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin on Ihmisen Poika oleva maan povessa kolme päivää ja kolme yötä. Niniven asukkaat nousevat tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettavat sille tuomion. He kääntyivät, kun Joona saarnasi heille, ja tässä teillä on enemmän kuin Joona!” (Matt.12:39-41)

Sukupolvia – “Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä”, Jeesus totesi kahteen otteeseen. Mitäköhän hänellä olisi sanottavaa meidän aikamme sukupolvista?
Aina kun luen nuo Jeesuksen sanat, mieleeni tulee ensimmäisenä Mika Waltarin romaaniin perustuva elokuva ‘Kuriton sukupolvi’ (1957).
En muista, minkä ikäisenä näin tuon filmin 1. kerran. Muistan vain, kuinka huvittavalta tuntui  nähdä siinä minulle Kansallisteatterista tuttujen näyttelijöiden (Matti Ranin, Maija Karhi, Jussi Jurkka ja Maikki Länsiö) näyttelevän stadin slangia vääntäviä ja purkkaa jauhavia teini-ikäisiä.   
Kovin viatonta menoa elokuvassa kyllä oli, verrattuna moniin seuraavan vuosikymmenen filmeihin.

Entä mitä Jeesus toteaisi meistä: nykyisistä ja lähimenneisyyden sukupolvista, vanhempiemme ja isovanhempiemme, lastemme ja lastenlastemme sukupolvista, meille itsellemme tai meidän aikamme fariseuksille (tai itsessämme asustaville fariseuksille)? 
Kutsuisiko hän meidän sukupolviamme pahoiksi ja uskottomiksi? – Taivaan merkkien tunnistamisesta häneltä ei ainakaan taitaisi herua pisteitä.
Muistelen, että Kuriton sukupolvi-filmissä proffa-isä (Tauno Palo), jota hänen teini-ikäiset lapset eivät arvostaneet tippaakaan, vei porukan ainoan fiksusti käyttäytyvän tytön katsomaan kaukoputkella tähtiä.
Tuossa mustavalkoisessa komediassa eri arvomaailmat (henkiset, aineelliset ja moraaliset arvot) kohtaavat stereotyyppisten hahmojen kautta.
Miten hanakoita me nykyihmiset olemme määrittelemään ihmisiä mustavalkoisesti tietyntyyppiseksi, joko tieten tahtoen tai tiedostamattamme? Kärjistetysti: fiksuiksi tai tyhmiksi, hyviksiksi tai pahiksiksi, oikeita tai vääriä asioita edustaviksi tai kannattaviksi jne.
Kyllä meissä sellaista taipumusta ja tarvetta (ikävä kyllä) löytyy. USA:n käynnissä olevat presidentinvaalikampanjat ovat siitä hyvä esimerkki.

Mitäköhän meidän aikamme ilmiöitä ja piirteitä Jeesus arvostaisi ja millaisia paheksuisi? Millaisia kohtia Jeesuksen opetuksista tulee ensimmäiseksi mieleemme? Voipi olla, että se, mitä vahvimpana nousee mieleen, kertoo enemmän itsestämme kuin siitä, mitä Jeesus kokonaisuudessaan opetti.

Nykynuoret ovat minusta suurimmaksi osaksi tiedostavia, fiksuja ja luovia. He etsivät monenlaisia keinoja rakentaa tämän maailman kehitystä kestävämmäksi ja paremmaksi. Mietin kuitenkin joskus, mahtaako huoli maapallon (ilmastoon, politiikkaan, terveyteen jne liittyvistä) ongelmallisista kysymyksistä viedä huomiota ja energiaa monilta siinä määrin, että henkinen/hengellinen etsintä ja pohdinta jää jonnekin periferiaan. 

Kaipaammeko me merkkiä? – Mahdammeko me (kaikenikäiset) kaivata – henkilökohtaisella tai yleisellä tasolla – jonkinlaista merkkiä, joka saisi meidät havahtumaan olennaisten kysymysten äärelle?
Kaipaammeko jotain merkkiä, joka vahvistaisi uskoamme ja luottamustamme siihen, että olemme menossa kohti jotain parempaa?
Ja merkkiä/vahvistusta sille, että on olemassa jotain sellaista, mitä maallisin silmin ei pysty havaitsemaan, mutta jolla on suurempi vaikutus elämäämme kuin arvaammekaan, ja maailmanmenoon ylipäätään?

Kerran teini-iässä halusin epätoivoisesti saada selville, onko Jumala todella olemassa. Eräänä kesäyönä soutelin isovanhempieni kesäpaikan järven keskelle. Taivas oli kirkas, se kuvastui peilityyneen järvenpintaan, niin että näytti kuin olisin ollut keskellä avaruutta.
Suuntasin äänettömän kysymykseni jonnekin korkeuksiin. Tai se taisi olla pikemminkin äänetön huuto. Jos olisin esittänyt kysymykseni ääneen, koko tienoo olisi kaikunut; kaikunut kiihkeää tarvettani saada jokin merkki siitä, onko Hän olemassa ihan oikeasti vaiko ei, ja jos Hän on, millainen Hän on.
Oli pitkään aivan hiljaista. Ajattelin, että no se siitä. Taisi olla turha toivo kuvitella, että saisin jonkinlaisen vastauksen tuonne ylös avaruuteen heittämääni kysymykseen. 

Yhtäkkiä kuulin kirkkaan, selkeän vastauksen. Kokemukselle on vaikea löytää sanoja. Tavallaan kuulin sen, mutta en samanlaisesti kuin korvilla tavallisesti kuullaan. Se värähteli olemuksessani niin vahvana, että se sai minut vakuuttumaan siitä, että itse en olisi sitä pystynyt tuottamaan, en mielikuvituksellani enkä millään itsesuggestiolla. Lisäksi se yllätti minut täysin, sillä pidin hyvin todennäköisenä sitä, etten saisi mitään vastausta.

Merkki – vastaus – oli lyhyt, ytimekäs ja vakuuttava kaikessa yksinkertaisuudessaan: “Jumala on Rakkaus.” Ei mitään muuta. Sitten oli taas aivan hiljaista.
Noissa sanoissa (tai äänessä, joka ne lausui) oli sellainen auktoriteetti, että oli mahdoton koettaa selittää niitä pois. Oli kuin joka soluni olisi resonoinut niihin ja tunnistanut ne todeksi.

Ne jättivät kuitenkin minulle abstraktin kuvan Jumalasta: Hän siis on, mutta kaikessa ylhäisyydessään jossain tuolla sfääreissä, tavoittamattomissa. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että Hän haluaisi olla yhteydessä minuun henkilökohtaisesti. Pikemminkin, että Hän aikaansai sen, että kuulin (lyhyen ja asiallisen) vastauksen kahteen kysymykseeni: että Hän on, ja että Hän on Rakkaus. Nekin tiivistettynä yhteen lauseeseen. Tyyliin: no niin, tulipa tuokin hoidettua. (Tuollaisia ajatuksia minulle tuli jälkeenpäin.)

Niinpä jätin kysymysten heittämisen taivaan suuntaan ja aloin harjoittaa erilaisia meditaatioita. Jumala antoi minun kulkea polkujani monta vuosikymmentä. Kunnes (erilaisten yhteensattumien kautta) aloin ymmärtää, että Jumala, joka on Rakkaus, antaa meille elämämme varrella erilaisia, hienovaraisia vinkkejä olemassaolostaan.
Ja mikä ihmeellisintä: että Hän haluaa olla myös yhteydessä, henkilökohtaisessa suhteessa, kanssamme. – Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, kuinka monesti Hän koetti sitä minulle viestittää. En vain tajunnut.

Taivaan merkit – Aika hassua muuten oikeastaan, kuinka noista Jeesuksen sanoista fariseuksille on jäänyt elämään sanonta ‘näyttää taivaan merkit’. Sitä käytetään mitä erilaisimmissa yhteyksissä. – Siinä taas yksi sanonta, joka on saanut alkunsa Raamatusta ja jäänyt arkikielessä aktiivikäyttöön…  

Hänen Henkensä meissä – Nyt olen kiitollinen Joonan merkin antajalle ja toteuttajalle. Hänelle, joka kuoli ja nousi kuolleista kolmantena päivänä, nousi ylös taivaisiin, ja on nyt sekä taivaallisissa Isän oikealla puolella, että meidän kanssamme… ja sanojensa mukaan: meissä.
Hänen Henkensä meissä – voiko sen läheisempää yhteyttä olla?
Ja kiitollinen siitä, että Kristus, ylösnoussut, haluaa johdattaa meidät yhtä läheiseen suhteeseen taivaallisen Isämme kanssa kuin millainen Hänellä itsellään oli ihmisenä maan päällä eläessään…
Miten ihmeellinen, kallisarvoinen Rakkauden lahja meille. Ainutlaatuinen. Vaalimisen arvoinen, jos mikä. 🙂

Muut tekstit: Ps. 46: 2-8, Jer. 15: 19-21 ja Room. 5: 1-11.