22.10.2018 – Irti päästäminen jostain vanhasta, totutusta, tutusta jutusta voi joskus tuntua haasteelliselta, oli sitten kyse jostain konkreettisesta (kuten rakkaaksi tulleesta paikasta, esineestä tms) tai vaikkapa jostain käsityksestä, asenteesta tai tunteesta, jonka on omaksunut niin vahvasti, että siitä on tullut ikään kuin osa itseä. (En nyt ajattele tässä ihmissuhteita.)
Mutta irtipäästäminen voi olla myös mielenkiintoinen ja rikas asia. Se voi myös olla prosessi, jossa voi tehdä havaintoja ja oivalluksia itsestään ja elämästään.

Hyvästi Heponiemi – Toissa viikonloppuna hyvästelin Heponiemen kurssikeskuksen. Laskeskelin äsken niitä kertoja, joita tuli siellä käytyä viimeisten 12 v:n aikana. Hiljaisuudenretriitin ohjaajakoulutus, joitakin vuosia myöhemmin ignatiaanisen retriitin ohjaajakoulutus, eräänä kesänä avustajana toimiminen ekumeenisessa karmeliittaluostarissa sen toimiessa eräässä Heponiemen rakennuksessa. Myöhemmin henkilökohtaisesti ohjatussa retriitissä osallistujana, ja nyt viimeksi hiljaisuudenretriitissä ohjaajana.

Jokainen Heponiemessä vietetty aika on ollut erilainen. On suuri ero siinä, onko opiskelemassa, avustamassa, ohjaamassa retriittiä tai onko vain saanut olla, heittäytyä Jumalan syliin, levätä Hänen läsnäolossaan siihen pyhitetyssä ympäristössä.
Mutta lisäksi on vaikuttanut myös se, missä kohtaa omalla hengellisellä polullani kulloinkin olen ollut.

Heponiemen toiminta hiljaisuuden keskuksena päättyy ensi viikolla.
Niin hieno ja toimiva retriittipaikka kuin Heponiemi onkin ollut, havaitsin tämän ‘hyvästijättöretriitin’ aikana yllätyksekseni, ettei se paikkana olekaan minulle tunnetasolla niin erityisen tärkeä. Merkittäviä sen sijaan ovat olleet ne asiat, joita minussa on siellä ollessani sisäisesti tapahtunut.

Ehkä sen vuoksi tuntuikin helpolta hyvästellä Heponiemi. Kuinka vapauttavaa se olikaan: saatoin keveästi ja lempeästi päästää irti näistä poluista, rannoista, maisemista ja huoneista, joissa olin viettänyt aikaa Jumalan kanssa.
Sillä niinhän on – kuten Peter Halldorf totesi viime lauantain seminaarissaan siteeraten erästä kirkkoisää – että Jumala on kaikkialla. 🙂

Kiitollisin mielin ajattelen kaikkea sitä, mitä Heponiemessä olen saanut oppia ja kokea. Toivottavasti Heponiemi saa jatkossakin olla siunaukseksi monille sellaisille, jotka kaipaavat lepoa, sisäistä rauhaa ja yhteyttä Luojaansa.

Anteeksiannosta Jeesus sanoo:
”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”  (Matt. 6: 14-15)

Kohdatessamme toisia tai eläessämme saman katon alla heidän kanssaan olemme jatkuvasti alttiina sille, että voimme tulla loukatuksi tai (tietämättämme tai tahtomattammekin) loukata toista. Se on riski, jonka kanssa on vaan elettävä.
Kun loukkaus on ollut tahatonta, on yleensä helppo antaa anteeksi. Mutta entä jos on tuotettu kipua ihan tieten tahtoen? Kun se on tuntunut ihan luissa ja ytimissä, joko henkisesti tai fyysisesti? Mistä kyky ja voima anteeksiantoon?

Psalmisti toteaa: Minä kohotan katseeni vuoria kohti. Mistä saisin avun? Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan (Ps.121:1-2).
Herra kyllä auttaa, sivelee Valonsa ja Rakkautensa balsamia vielä aristaviin haavakohtiin tai pehmittää kovettuneita kohtia. Hän antaa Voimastaan meille voimaa.
Mutta ajattelen, että se on myös yhteistyötä Hänen kanssaan.  Vähintäänkin siinä määrin, että kertoo Hänelle: tarvitsen apuasi. Vielä parempi jos osallistuu aktiivisesti prosessiin eikä vain odota, että Hän hoitaa koko homman.

Irti päästämisestä anteeksiannossakin on kyse. Että lakkaa pyörittelemästä mielessään niitä sanoja ja tekoja, jotka ovat loukanneet. Päättää olla hautomatta sisällään niiden aiheuttamaa kirjavaa tunnekirjoa. Päättää luopua uhrimentaliteetista, jollaiseen on ehkä jumiutunut. Hellittää sisintä kalvavasta katkeruudesta. Päästää irti vihanpidosta ja kostonajatuksista, olivatpa ne minkä muotoisia tahansa. Luopuu uhriroolista, joka on ties kuinka kauan määritellyt sitä, miten suhtautuu muihin, tai ainakin värittänyt suhdetta johonkin toiseen tai useampaan ihmiseen.

Lyhyt ja ytimekäs on tämänkertainen evankeliumiteksti: yksi myönteinen lause, ja sitten tuo toinen…
Ensilukemalta nuo Jeesuksen sanat saattavat vaikuttaa tiukoilta, ehdottomilta, negatiivisiltakin. Ehdollistaako Jumala anteeksiantoaan? Eikö tuo ole jollakin lailla ristiriidassa sille ainutlaatuiselle, suurelle ja ehdottomalle  anteeksiannolle, joka tapahtui ristillä?

Saat mitä itse annat – Mutta kun tuota alkaa enemmän pohtia, voi huomata, ettei se ole mitään ‘ok, jollet sinä niin en minäkään’ -kiristystä, vaan siinähän on ihan vahva logiikka. Sellainen elämän lainmukaisuus, jollaisen varmaan jokainen meistä on jossain muodossa saanut kokea.

Jos pidän itsepäisesti kiinni jostain omasta loukatuksi tulemisestani, yrittämättä edes päästä sen yli, enkö silloin ole punonut ympärilleni sellaista näkymätöntä suojamuuria, joka vaikeuttaa minua tunnistamasta niitä hyviä asioita, jotka haluaisivat tulla lävitse?
Eikö se estä minua tunnistamasta Jumalan rakastavaa anteeksiantoa omassa elämässäni siinä määrin, kuin Hän haluaisi? Ajattelen että estää.

Muistan kuinka hurjan harmistunut olin kerran, kun en jaksanut ylläpitää vihan tunteita tarpeeksi kauan yllä. Seurustelin tuolloin tulevan mieheni kanssa, ja olin sydänjuuriani myöten loukkaantunut (en kyllä muista enää mistä). Joka tapauksessa olin vakaasti päättänyt, etten koskaan enää halua tavata häntä, ja sanoin sen myös hänelle.
Kuluikohan pari viikkoa (joiden aikana olin aktiivisesti ruokkinut vihantunteitani, jotta ne eivät pääsisi laimenemaan ja jotta pysyisin päätöksessäni), ja hän tuli vastoin toiveitani keskustelemaan kanssani. En pystynyt pitämään kiinni kaunastani, voi että harmitti!! Olinhan vakaasti päättänyt, että suhteemme oli lopullisesti ohi!

Näin jälkeenpäin on helppo hymyillä itselle ja nuoruuden ehdottomuudelleen. Ja sitä, miten pienestä loppujen lopuksi voi olla kiinni se, miten elämä jatkuu. Jos olisin onnistunut pitämään kiinni anteeksiantamattomuudestani, emme olisi saaneet lapsiamme ja lapsenlapsiamme.

Aina ei ole kyse siitä, että näkisi toisen tai toiset syyllisinä. Syyttäminen voi kohdistua myös itseen.
Minä olen ollut varsinainen itsesyyllistämismestari. Anteeksiantaminen toisille on ollut monin verroin helpompaa kuin itselleni. Miten usein olenkaan moittinut itseäni armottomasti milloin mistäkin, oikein jumittunut itseni syyllistämiseen. – Onneksi tuo voimia kuluttava taipumus on iän myötä laimennut huomattavasti nuoruudenajoista.

Anteeksiannon voima – Syyttäminen (hiljainen, vain mielessäkin tapahtuva) myrkyttää olemusta, sen olen joutunut kokemaan omakohtaisesti. Anteeksiantaminen (jo ajatuksen tasollakin tapahtuva) sen sijaan on parantavaa ja vapauttavaa. Kummallekin osapuolelle.

Kumman puolella? – Vastapuolta nimitetään Syyttäjäksi, toista puolta armahtavaksi ja anteeksiantavaksi Vapahtajaksi. – Tahdon valita jälkimmäisen puolella olemisen. Ja tarpeen tullen muistuttaa itselleni raamatunkohtaa “Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?” (Room.8:31)

Luojamme, kiitos että olet anteeksiantava Jumala. Opeta ja auta myös meitä antamaan anteeksi toisillemme, ja itsellemme. Sinä näet kuinka vaikeaa se meille välillä on.
Tee hyvää, parantavaa työtäsi sisimmässämme, sydämissämme. Anna meille anteeksiantava sydän. Kiitos Rakkaudestasi ja Anteeksiantosi voimasta. 🙂

En ole varma, olenko jo aiemmin laittanut alla olevan laulun blogiin, mutta laitan tämän nyt joka tapauksessa, hyvän sanoituksen vuoksi. (En siis tarkoita suomennosta. 🙂 ) 

Forgiveness – Matthew West

“Sitä on vaikeinta antaa
ja se on viimeiseksi mielessäsi tänään
sen saavat aina sellaiset, jotka eivät sitä ansaitse
se on täysin päinvastaista kuin se mitä tunnet
kun kipu joita he aiheuttivat on vain liian todellinen
vaaditaan todella kaikki jotta pystyt sanomaan sen sanan
anteeksianto
se lentää kaiken ylpeytesi pinnalle
se poistaa sisälläsi olevan suuttumuksen
se on aina vihan pahin vihollinen
jopa valamiehet ja tuomari
sanovat että sinulla on oikeus valittaa
se on kuiskaus korvaasi: päästä irti
anna anteeksi
näytä minulle kuinka rakastaa niitä joita on vaikea rakastaa
osoita minulle kuinka tavoittaa tavoittamattomia
auta nyt minua tekemään mahdoton
anteeksianto
se puhdistaa katkeruuden
se voi vapauttaa jopa vangitun
sen voima on loputon
joten päästä irti ja hämmästy
siitä mitä tulet näkemään armon silmien kautta
vanki jonka se todella vapauttaa oletkin sinä itse”

Muut tekstit: Ps. 119: 162-168, Jes. 64: 3-8 ja Fil. 1: 6-11.