Kohti uuden maailman syntyä

6.2..2017                        

Uuden maailman syntyessä – Pietari sanoi Jeesukselle: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?”
Jeesus sanoi heille: ”Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.”  (Matt. 19: 27-30)

Mitä me siitä saamme? – Pietarin kysymyksen voi lukea (nähdä) monella tavoin: vaativana, katkerana, toivorikkaana, marttyyrimäisenä, uteliaana, mahtipontisena, lapsenomaisen innostuneena, epävarmana (sillä olihan Pietarillakin heikot hetkensä…) taikka  vain yksinkertaisesti vakuuttuneena että hyvää on luvassa.
– Millaisena sinä luet tuon kysymyksen?
Itseäni ilahdutti tällä lukemiskerralla se, että Pietari kysyy me -muodossa. Joku olisi voinut tuossa(kin) tilanteessa kysyä: “Entä minä? Mitä minä saan?”

Pietari kysyi niiden puolesta, jotka olivat lähteneet seuraamaan Jeesusta. Joukossa oli omasta perheestä mukana ainakin vaimo ja veli sekä hyvät ystävät, kalastuskaverit. Ja varmastikin myös muista opetuslapsista oli tullut matkaa taivallettaessa ystäviä.
Mutta mikä laittoi Pietarin kysymään tuon kysymyksen? Piti tarkistaa aiemmat jakeet, jotta asia selviäisi.

Taivaan aarre – Eräs rikas mies oli tullut Jeesuksen luo kysyäkseen, mitä hänen pitäisi tehdä, jotta hän perisi iankaikkisen elämän. Jeesus vastasi: “Yksi sinulta vielä on tekemättä. Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.”
Mies tuli murheelliseksi ja lähti pois.
Omastaan luopuminen – ehkä antaminen ylipäätään – oli hänelle liian vaikeaa.

Pietarille kavereineen kaikesta luopuminen oli helpompaa: maallista omaisuutta ei juurikaan ollut. Kivenmurikoista muurattu, yksinkertainen asumus olkikattoineen jäi tarvitseville, kalastusvene niiden käyttöön, jotka jäivät huolehtimaan omaisten toimeentulosta.
Ja sitä paitsi, kuinka voisi jättää tällaisen ainutlaatuisen tilaisuuden käyttämättä: saada kulkea Jumalan Pojan matkassa, olla mukana ja osana jossain aivan erityisessä ja ainutlaatuisessa tehtävässä?

Entä myöhemmät seuraajat? Esim. Franciscus Assisilainen ystävineen? Heistä useimmat olivat vauraiden, vaikutusvaltaisten perheiden kasvatteja, tottuneita ylelliseen elämään, sen tarjoamiin mukavuuksiin ja huvituksiin. He jättivät kaiken seuratakseen ylösnoussutta Kristusta.
Siinä ei varmastikaan ajateltu että vaihtelu virkistää! Rakennettiin paljain, kohmeisin käsin raunioitunutta kirkkoa, nukuttiin luostarissa kivilattialla, kivi tyynynä, kuten veli Francescon esimerkkiä seurannut sisar Chiara (Klaara).
He jakoivat toisille ruokaa nähden itse nälkää. He auttoivat leprasairaita kärsien itse monenlaisista vaivoista ja sairauksista.

Voi hyvin kuvitella että Pietarin ja kumppaneiden päätökseen lähteä seuraamaan Mestariaan vaikutti Jeesuksen ainutlaatuinen, jumalallinen säteily. Hänen puheestaan ja olemuksestaan he varmastikin huomasivat että tässä on enemmän kuin joku rabbi.
Ja näin jälkeenpäin on helppo ajatella, että olihan heillä siinä jo valtava palkinto, että saivat vaeltaa yhdessä Jumalan Pojan kanssa!

Vaan entä nuo keskiajan nuoret, Fraciscus tovereineen, jotka hylkäsivät turhuudet ja lähtivät tekemään sitä, mihin tunsivat Nasaretin Jeesuksen heitä kutsuvan? Oliko heille palkinto jo siinä, että  saivat elää ja toimia täysillä, joka- ja kokopäiväisesti Kristuksen välikappaleina, Hänen Voimansa täyttäminä ja vahvistamina? Että saivat tuntea Hänen Henkensä läsnäolon ja Hänen myötätuntoisen Rakkautensa kaikkia kärsiviä kohtaan?

Motiivimme – Minua on usein mietityttänyt meidän ihmisten toimintamotiivit. Miten monia asioita tehdäänkään vain oman hyödyn tai jonkinlaisen palkan/palkinnon saamisen toivossa.
Jeesus otti kuitenkin tosissaan Pietarin kysymyksen, ja lupasi hänelle ja tovereilleen hallintaistuimet Kirkkauden valtaistuimen luona. Aikamoinen palkinto odottamassa heitä Jumalan Valtakunnassa!
Mutta mitä Jeesus sanoisi nykyajan seuraajalleen, sellaiselle joka ei tavoittele mitään erityisistuinta, -asemaa tai -palkintoa, ei tässä maailmassa sen paremmin kuin tulevassakaan?

Jeesuksen sanat: “Jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän” tuntuivat minusta ennen aina vaikeilta ja vaativilta. Mitä jos minun pitäisi  luopua lapsistani, tuli aina mieleeni. Ajatus ahdisti. Kunnes eräässä tilanteessa vuosia sitten tuli ajatus, että kyse onkin siitä, mitä pidämme etusijalla sydämessämme. Mitä/ketä pidämme itsellemme kaikkein rakkaimpana ja tärkeimpänä. Ja että Jumala tahtoo olla sillä paikalla, ykkössijalla. 

Viime vuosien tapahtumat ovat tuoneet noille Jeesuksen sanoille erityisen konkreettisen merkityksen. Ajattelen tässä kaikkia niitä pakolaisia, jotka ovat löytäneet Jeesuksen elämäänsä ja jotka sen vuoksi ovat joutuneet jättämään kotinsa ja kotimaansa. Niitä, jotka ovat joutuneet toisin uskovien perheenjäsentensä ja sukunsa hylkäämäksi ja maanmiestensä vainoamiksi, mutta haluavat siitä huolimatta seurata Kristusta. Ja niitä, jotka laitetaan palaamaan takaisin kotimaahansa, jossa heidän henkensä on uhattuna.
Erityisesti näiden ihmisten kohdalla nuo Jeesuksen sanat muuttuvatkin lohduttaviksi ja rohkaiseviksi, toivoa antaviksi: kaiken koetun jälkeen on olemassa jotain hyvää… on elämää… parempi elämä!

Yllä olevan kirjoitettuani pidin paussin. Menin pesemään juurekset ja laitoin ne pataan. Siinä kesken keittiöhommien tuli mieleen, että äh, tein sen taas: luisuin ajattelemaan toisten tilanteita. – Joissakin asioissa vain on helpompi alkaa ajatella muita kuin itseään… opetuslapsia, keskiajan extreme -nuoria tai venepakolaisia …
Muistan kuinka vaikea tuo teksti oli minulle eräässä retriitissä Espanjassa 7,5 v. sitten. Työstin  mielessäni ja sydämessäni kysymystä, olisinko valmis luopumaan kaikesta – Kristuksen vuoksi. (Kerroin siitä joskus tässä blogissakin.)
Mutta mitä tuo evankeliumikohta puhuu henkilökohtaisesti minun elämääni juuri nyt?
Entä sinun?
Miten haluat Luojani vaikuttaa sen kautta minussa, sydämessäni juuri nyt, tällä hetkellä? Nouseeko minulle jotain muuta kuin tuo me -muoto tällä kertaa erityisesti esiin?

Palattuani lukemaan tekstiä totesin että juu, iankaikkinen elämä!
Mutta se on kyllä tähän kohtaan liian iso (ehkä kaikista suurin ja tärkein Kristuksen seuraamiseen liittyvä) asia, joten sen ‘mutustelu’ jää ainakin minun kohdallani toiseen kertaan!
(Päätin – kuten viime ja edellisen vuodenkin alussa – taas alkaa harjoitella lyhyttä ja tiivistä kirjoittamista… vaan eipä tuo niin helppoa näytä olevan…)

Prioriteetit – Joka tapauksessa tuohon sydämen prioriteettiin haluan palata uudelleen – joka päivä! Oppia pitämään Luojaani sydämessäni ykkösenä, ja heti sen jälkeen kaikki muut rakkaat.
Ja oppia huomaamaan, mistä kaikesta (ajatuksista, tekemisistä, asioista) voisin  luopua, tänäänkin. Niin itseni kuin toisten hyväksi. – Ja Hänen hyväkseen, jolta ja josta kaikki hyvä on lähtöisin. Hänen, jolla on Kirkkauden langat käsissään. 

Show me Your ways – Darlene Zshech & Hillsong

“Näyt tiesi, että voin kulkea kanssasi, laitan toivoni Sinuun
sydämeni kaipuu on rakastaa Sinua enemmän
elää Sinun kätesi vaikutuksessa, joka päivä vahvemmin
näytä Sinun tiesi”

(Muut tekstit: Ps. 18: 2-7, 5. Moos. 7: 6-8 ja Fil. 3: 7-14.)