31.3.2014. Suuremmat kädet – Kuinka ollakaan: kun viime viikon teemana oli iloitseminen, tulevana pyhänä se on kärsimys. Mutta sitähän elämä on: näiden kahden vuorottelua. Vaikka kärsimys ihan jo sanana saattaakin olla niin vahva, että sen haluaisi unohtaa, tai torjua mielestä ja näköpiiristä. Vaan eihän se aina onnistu…
Hoitava läsnäolo – Kerron muutaman kokemuksen siitä, miten olen kokenut Jumalan hoitavan läsnäolon silloin, kun sitä erityisesti tuntui tarvitsevan. – Viime perjantaina, äitipuoleni siunaustilaisuudessa, nousivat mieleen ne 3 kk, jotka hän vietti sairaalassa ennen taivasmatkalle lähtöään. Se oli raskasta aikaa. Ensisijassa tietysti hänelle itselleen. Mutta myös rinnalla kulkijana oli rankkaa: katsella vierestä toisen kärsimyksiä, ilman että juurikaan voi auttaa. Vaikka hän taisteli kyllä urheasti. Kun hän yhtenä päivänä oli heikossa tilassa vuoteenomana, oli hän seuraavana päivänä taas liikkeellä.
Noihin kuukausiin mahtui paljon iloitsemista, mutta myös paljon tuskaa. Kun oma olo oli usein kuin mankelin läpi menneellä, millainen se mahtoikaan olla sairastavalla?! Kuitenkin koin, että meitä kaikkia tuota matkaa tekeviä, niin sairastavaa kuin rinnalla kulkijoita, kannettiin; kuljetettiin lempeästi eteenpäin.
Merkillistä – Heti sairaalajakson alettua koin jotain merkillistä. Äitipuoleni ja minun välinen suhde oli aina ollut etäinen, jo lähtökohtaisestikin kummallekin haastava. Mutta marraskuusta lähtien, äitipuoleni jouduttua sairaalaan ja käydessäni häntä siellä tervehtimässä, yllätyin: aloin kokea aivan valtavaa rakkautta ja myötätuntoa häntä kohtaan. Kaikki mennyt oli ikään kuin pyyhitty pois. Oli vain se valtava Rakkauden ja Myötätunnon virta, joka kulki lävitseni häneen. Sillä ei ollut mitään tekemistä minun kanssani. Eikä se liittynyt mihinkään, mitä siinä puhuimme. Tunsin vain, aina ollessani hänen vuoteensa äärellä, tuon ihmeellisen lämpimän virtauksen, joka oli vahvempi kuin mikään inhimillinen tunne.
Kolme viimeistä viikkoa olivat jotenkin erilaiset. Heti niiden alettua koin, että tästä lähin minun on vietettävä joka päivä pitempi aika äitipuoleni luona, loppuun saakka (vaikken silloin tietenkään tiennyt, paljonko hänellä olisi aikaa jäljellä). Noina viikkoina Jumalan läsnäolo ilmeni muullakin tavoin kuin siinä rakkaudenvirrassa. Hyviä, syviä, koskettavia asioita tapahtui – itsestäni täysin riippumattomia nekin.
Viimeisenä vuorokautena, kuten edellisinäkin, äitipuoleni oli tosi heikossa kunnossa. Kun iltamyöhällä kysyin hoitajalta, olisiko minun hyvä jäädä yöksi, hoitaja antoi ymmärtää, että olisi. Kivut olivat ajoittain kovat, mutta kipulääkitystä lisättiin, ja joko niiden ansiosta, ja ehkä myös siksi, että lähtö oli lähellä, yö oli levollinen. Varhain aamulla äitipuoleni, joka oli hengittänyt hyvin kevyesti, huokaisi syvään. Oli kuin hän olisi sillä hetkellä päättänyt, että nyt hän luovuttaa henkensä suurempiin käsiin. Huoneen ilmapiirissä saattoi aistia jotain, mikä kertoi taivaallisesta läsnäolosta. Kiitin Jumalaa siitä, että äitipuoleni sai lähteä ilman tuskia, levollisesti.
Kuulolla – Emme koskaan puhuneet kuolemasta, emme myöskään uskonasioista. Aina mentiin täysin hänen ehdoillaan. Mutta kerran hän sanoi minulle jotain sellaista, mistä ymmärsin hänen miettivän, mitä on kuoleman jälkeen. Kysyin, haluaisiko hän, että lukisin hänelle Raamatusta kohdan, joka liittyi siihen, mitä hän juuri oli sanonut. Kyllä, oli vastaus. Kysyin myös, haluaisiko hän, että lukisin psalmin 23, ‘Herra on minun paimeneni’. Kyllä, hän halusi. Rukoilisinko? Joo. Niinpä siitä lähin, aina kun hän halusi, luin jotain Raamatusta ja rukoilin hänen kanssaan. Hän oli kuulolla koko olemuksellaan. – 50 vuotta olin tuntenut hänet. Nyt, lähdön hetkellä, tällainen uusi asia, jota (sitäkään) en todellakaan ollut osannut odottaa.
Jumala tulee erityisen lähelle silloin, kun meillä on suurin tarve Hänen läsnäololleen. Hän tuo kipuun ja ahdistukseen valoa ja rauhaa… sydämeen ja mieleen lohdutusta ja toivoa… ja voimia jatkaa matkaa…
Pyhälle vuorelle – Sinä, Jumala, olet ainoa turvani. Miksi olet hylännyt minut? Miksi minun täytyy kulkea surusta synkkänä, kärsiä vihollisen sortoa? Lähetä valosi ja totuutesi!
Ne johdattakoot minua, ne viekööt minut pyhälle vuorellesi, sinun asuntoihisi. Minä tahdon tulla sinun alttarisi eteen, sinun eteesi, Jumala, minun iloni! Siellä saan ylistää sinua lyyraa soittaen, Jumala, minun Jumalani! Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani. (Ps. 43: 2–5)
Christ, Be our Light – Kristus, ole Valomme – Bernadette Farell
Valoasi pimeyteemme, totuuttasi odotamme
meistäkin tee kansaasi Herra, valoa kaipaamaan
Kristus, nyt jää sydämiimme, pimeyteemme
loistamaan jää seurakuntaan, odottavaan.
Viisautta kysymyksiimme, johdatusta odotamme.
Meistäkin tee kansaasi, Herra, viisautta kaipaamaan. Kristus, nyt jää…
Armahtajaa ahdistukseemme, apuasi odotamme,
Meistäkin tee kansaasi, Herra, armoa kaipaamaan. Kristus, nyt jää…
Henkeäsi heikkouteemme, lohduttajaa odotamme.
Meistäkin tee kansaasi, Herra, Henkeä kaipaamaan. Kristus, nyt jää…
(suomenkiel. sanat Anna-Mari Kaskinen)
Tässä olen! – Minä olen kyllä ollut lähellä, mutta he eivät ole minua etsineet, olen ollut läsnä, mutta he eivät ole minua kyselleet, olen sanonut: ”Tässä olen, tässä olen!” tälle pakanakansalle, joka ei kutsunut avuksi minun nimeäni. Päivästä päivään minä ojensin käteni tätä vastahakoista kansaa kohden, kansaa, joka kulkee väärää tietä oman mielensä mukaan, kansaa, joka yhä uudelleen minut vihoittaa. (Jes. 65: 1–3)
Jumala pahoitti syvästi mielensä, kun kansa palvoi toisia jumalia (kuten onnenjumalaa ja kohtalonjumalaa), ja sanoo heille(kin): “Tässä olen, tässä olen!” ja toivoo lastensa huomaavan ja löytävän sen, mikä on totta ja todellista. – Joskus mietin, miltä meitä rakastavasta Jumalasta mahtaa tuntua, kun me emme vain huomaa, tule ajatelleeksi, taikka usko, että Hän on tässä, juuri nyt.
Ja Hänen lupauksensa tulevasta on: “Sillä katso, minä luon uudet taivaat ja uuden maan. Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen. Ei, vaan te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti siitä, mitä minä luon.” (Jes.65:17-18)
Rauhamme – Ennen te elitte ilman Kristusta, Israelin kansan ulkopuolella ja osattomina liitoista ja niiden lupauksista, olitte maailmassa vailla toivoa ja vailla Jumalaa. Mutta nyt Jumala on Kristuksessa Jeesuksessa, hänen veressään, tuonut lähelleen teidät, jotka ennen olitte kaukana hänestä.
Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan. Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta. (Ef. 2: 12–16)
Sovinto – “Kaksi ihmisryhmää yhdeksi… vihollisuuden muuri hajotettu… jotta loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi… on tehnyt rauhan… sai aikaan sovinnon… teki lopun vihollisuudesta…”
– Noiden sanojen soisi leviävän kaikkialle: koteihin, kouluihin, työpaikoille, kaikkialle, missä tehdään isoja, tärkeitä päätöksiä. Ja kaikkiin niihin maihin, joissa ja joiden välillä vallitsee tällä hetkellä erilaisia jännitteitä.
Rauhanruhtinas, anna kykyä sovintoon, anna yhdistävä rauhasi. Opeta meitä elämään toistemme kanssa toisiamme kunnioittaen. Anna ymmärrystä ja myötätuntoa. Auta Kristus näkemään Sinun Valosi toisissamme.
Siunattu olkoon – Juuri silloin tuli muutamia fariseuksia sanomaan Jeesukselle: ”Lähde pois täältä, Herodes aikoo tappaa sinut.” Mutta hän vastasi: ”Menkää ja sanokaa sille ketulle: ’Tänään ja huomenna minä ajan ihmisistä pahoja henkiä ja parannan sairaita, ja kolmantena päivänä saan työni päätökseen.’ Mutta tänään ja huomenna ja seuraavanakin päivänä minun on jatkettava kulkuani – eihän ole mahdollista, että profeetta surmataan muualla kuin Jerusalemissa. Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Ja minä sanon teille, että te ette minua näe ennen kuin sinä päivänä, jona sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’” (Luuk. 13: 31–35)
Usein Jumala kuvataan isällisenä voimahahmona. Vaikka nimitämme Häntä usein taivalliseksi Isäksi, tämä nimitys ei ‘istu’ kaikkien sydämiin. Eikä minusta tarvitsekaan. Häntä ei tarvitse ajatella jommankumman sukupuolen edustajaksi, sillä Hänhän on Henki. Jollekin on helpompaa ajatella Jumalaa äidillisen hoivaavana. Jeesus ilmaisee tässä juuri tämän Jumalan luonteen: “Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan!”
Bless the Lord – Taize
http://www.youtube.com/watch?v=t4Svh-9ohg4&feature=kp
“Bless the Lord my soul and bless God’s holy name
bless the Lord my soul who leads me into Life”
– Herraa kiittäkää ja pyhää nimeään, Herraa kiittäkää, Hän johtaa elämään